keskiviikko 2. syyskuuta 2009

Päivä, joka ei ollut niin kaunis.

Olin keräämässä sipuleita ystäväni vanhempien kasvimaalla, ja Bondi oli siinä vieressä makoilemassa. Talon oma koira seisoi keskellä tietä, ja kutsuin sitä pois siitä. Se kuitenkin kuuli auton äänen, eikä hievahtanutkaan. Tässä vaiheessa Bondi vähän katseli minua. Komensin uudestaan, paljon napakammin, eikä koira vieläkään siirtynyt, tuijotti vain tulevaa autoa. Seuraava vaihe oli, että hyökkäsin koiraa kohti ja karjaisin sille niin kovaa kuin jaksoin "Pois sieltä !!"
Huomasin silmäkulmastani, että Bondi juoksi jonnekin, ja normaalisti jos korotan ääntä, se menee vähän matkan päähän, ja tarkastelee tilannetta, joten en kiinnittänyt siihen sen kumemmin huomiota. Hetken päästä se ei kuitenkaan palannut takaisin viereeni, ja kun katsoin tarkemmin, koko koiraa ei näkynyt missään. Aloin huudella ja kutsua sitä. Se on aina irti. Se ei koskaan ole karannut mihinkään. Jostainhan se kohta tulisi.

Ystäväni äiti tuli paikalle, ja kyseli Bondia.
"Se meni tuonne metsään, eiköhän se kohta tule."
Kutsuimme molemmat Bondia jonkin aikaa, ja ystäväni äiti huolestui.
"Nyt se hävisi".
Minä vakuuttelin, että ei se minnekään lähde, kyllä se kohta tulee takaisin. Jonkin ajan päästä äiti-ihminen alkoi jo hätääntyä todella, ja hoki, että nyt se katosi, nyt se lähti. Minä yritin pitää pääni kylmänä ja sanoin, että ei varmasti lähtenyt, kohta se tulee jostain, se ei ole koskaan lähtenyt, eikä se hätäily siinä auta.

Bondia ei kuitenkaan näkynyt, eikä kuulunut.

Jatkoin kutsumista, ja sipulien nostamista. Kyllä se kohta jostain ilmestyy. Ihan kohta tuolta pusikosta kuuluu rytinää, ja sieltä se tulee vähän epävarmana takaisin, ja katsoo minua ja miettii, olenko vielä vihainen. Meni jonkin aikaa. Huutelin ja viheltelin välillä.

Bondi ei tullut.

Ystävän äidin hätäily alkoi tuntua minusta jo pahalta, ja rupesin jo hermostumaan ja vastasin kiukkuisesti kysymyksiin siitä, oliko Bondia näkynyt ja missäköhän se mahtoi olla. Kiukku vain kasvoi, kun näin talon oman koiran juoksentelevan ympäriinsä. Sillä hetkellä se vain tuntui olevan sen koiran syy. Jos en olisi huutanut sille, ei Bondi olisi säikähtänyt. Eihän se niin ollut, mutta tuntui vain helpommalta löytää joku syyllinen.

Kutsuin Bondia yhä tihenevämpään tahtiin ja yhä kovempaan ääneen. Ei mitään. Äiti-ihminen käski minua jättämään sipulit ja lähteä etsimään koiraa. Tein työtä käskettyä, vaikka koitin edelleen näyttää siltä, että kaikki oli hyvin ja täysin hallinnassa. Kuitenkin alkoi tuntua siltä, että nyt oli joku pielessä. Menin myös metsän ja hakkuuaukean puolelle huutamaan, seisoin kannon päällä, ja huusin ja vihelsin siitä.

Huutelin Bondia pitkään, edelleen kovemmalla äänellä ja tiuhempaan tahtiin. Sydän alkoi hakata yhä hurjempaa vauhtia, ja kurkkua alkoi kuristaa. Mieleen nousi sekavia ajatuksia, ja koiraa huutaessa ääni alkoi jo särkyä. Äiti-ihminen otti auton, ja sanoi lähtevänsä etsimään tieltä, ja kertomaan naapureille, että ilmoittavat, jos näkevät mustaharmaata collieta. Jäin itse pihaan odottamaan ja huusin, vihelsin ja kutsuin kaikilla mahdollisilla eri tavoilla, eri sanoilla, eri äänenpainoilla.

Aluksi olin ollu raivoissani, ja ajattelin vain, että kunhan se koira tulee takaisin, niin tietää kyllä käyneensä reissussa omin luvin. Raivo alkoi kuitenkin muuttua huoleksi, epäillykseksi ja suunnattomaksi hädäksi, ja se kuului äänestä. Huusin vain Bondia uudestaan ja uudestaan, ja lopulta niin kovaa, etten jaksanut enää seistä, vaan tipahdin kontalleni. Otin huutoon puhtia maasta, enkä sillä hetkellä todellakaan ajatellut, oliko järkevää karjua koiran perään hädissään itkusta särkyneellä äänellä. Huutaminen tuntui ainoalta asialta, mitä pystyin tekemään. En jaksanut enää viheltää, huulet ei enää kääntyneet vihellykseen.
Itkin ja rukoilin hiljaa; Annathan sen tulla takaisin. Ohjaathan sen takaisin.
Pitkään jatkuneen yhtäjaksoisen huutamisen jälkeen jäin itkuni läpi kuuntelemaan.

Bondi ei tullut.

Äiti-ihminen tuli takaisin. Istuin pihalla polvillani ja katsoin toiveikkaana autoa. Olisiko se löytynyt...? Olisihan äiti-ihminen varmaan soittanut, jos olisi? Jos vaikka akku oli loppunut? Ei ollut kenttää? Katsoin ohiajavaa autoa: sisällä ei ollut koiraa. Kurkkua alkoi taas kuristaa. Äsken pinnassa käynyt pieni toivonkipinä sammui kipeästi sihahtaen. Istuin pihalla, tuijotin metsään, ja huusin. Äiti-ihminen tuli paikalle, ja totesi: Ei sitä löydy.
Itkin, mutta katsoin muualle. Vaikka kyllähän äiti-ihminen tiesi, että itkin.

Soitin omalle äidilleni kotiin. Äiti vastasi, ja itkin puhelimeen: Bondi on hävinnyt. Sitä ei löydy mistään.
Äiti ei kuullut, kysyi vain, että mitä.
Sanoin uudelleen, äiti ei kuullut vieläkään.
Kiljuin puhelimeen jotain käsittämätöntä.
Puhelu katkesi.
Soitin uudestaan.
Kerroin taas asiani. Äiti ei kuullut. Kenttä oli kai huono.
Soitin isälle. Nyt minä en kuullut isän ääntä.
Soitin uudestaan. Sama juttu. En saanut kumpaakaan kiinni.
Turhauduin, ja purin sen puhelimeeni, joka sattui olemaan sillä hetkellä kädessä, ja viskasin sen nurmikkoon. Kaduin saman tien. Jos joku naapuri vaikka soittaisi, että koira oli löytynyt. Kasasin puhelimen äkkiä kokoon, ja kun sain siihen virrat päälle, äiti soitti.
Vastasin, vaikka ääneni oli kadonnut johonkin.
Sanoin, että Bondi oli kadonnut. Kerroin tilanteen niin hyvin kuin pystyin. Äiti kehoitti pysymään kuitenkin rauhallisena ja sanoi, että se varmasti tulisi takaisin minun luokseni.

Sillä hetkellä ei tuntunut ollenkaan siltä.

Aloin jälleen huudella sitä, huusi sitä joka välissä, aina kun pystyin. Kun olin rauhoittunut, mietin, että lähtisin vuorostani etsimään sitä tien varresta autolla. Jos se hurja olisi vaikka lähtenyt juoksemaan kotiin päin. Sitten se tuli mieleeni; lähellä asui Bondin leikkikaveri, pikku bordercollie Sara, sehän olisi tietysti juossut sinne! Uuden toivon voimin lähdin ajamaan autolla kohti Saran kotia, ja pystyin jo melkein näkemään, miten Bondi juoksi pihassa, tai istuisi rappusilla oven edessä, ja odottaisi, että joku tulisi päästämään sen leikkikaverin vapaaksi. Ajoin hiekkatien pätkän hitaasti, ja kun saavuin pihaan, ilkeä kipu vihlaisi taas rintaa; ei Bondia, eikä sen kummemmin Saraakaan. Soitin ystävälleni, Saran omistajalle, ja kerroin tilanteen, ja hän lupasi ilmoittaa, jos näkisi mitään.

Jatkoin matkaani kohti Kirkonkylää, ja ajoin viitostielläkin kahdekseksaakymppiä, jos se vaikka juoksisi metsänlaidalla tien reunassa. Matkalla soitin molempiin lemmikkien hoitokoteihin, joista luvattiin ilmoittaa, jos jotain kuuluisi. Puhuminen tuntui jotenkin oudolta, ihan kuin ääni ei olisi kunnolla riittänyt.

Takaisin tullessani ajoin pikkutietä neljääkymppiä, molemmat etuikkunat auki, ja huusin aina välillä. Ajoin melko pitkälle, käännyin tienhaarassa, ja ajoin yhtä hitaasti takaisin päin. Kävin sen tien päässä, jossa talo on, ja ajoin hitaasti ja huhuilin. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Olo oli turta.

Ajoin takaisin pihaan. Äiti-ihminen tuli navetalta, ja näytti saaneen ajatuksen; lähistöllä asuu ihminen, joka kasvattaa bordercollieta, ja pitää niitä paimenkäytössä. Ne varmaan joutuvat etsimään kadonnutta karjaa, osaisivatkohan etsiä koiria?
Sanoin ehkä soittavani, en muista. En kuitenkaan soittanut. Menin takaisin metsän reunaan, ja jatkoin koiran kutsumista. Vihelsin ja huusin. Vihelsin niin paljon, että minua alkoi huimata. Piti hengittää vähän aikaa rauhassa. Heti kun tuntui paremmalta, jatkoin taas viheltämistä. Tuuli oli kova.

Äiti-ihminen sanoi, että sai bordercollienaisen kiinni. Selitin tilanteen, ja tämä ihminen sanoi, että voisivat kyllä tulla paikalle. Taas uusi toivo heräsi. Ne löytäisivät Bondin! Ei ole koiran nenään tarkempaa. Nainen sanoi tulevansa paikalle vartin sisään. Koko sen vartin seisoin kannonpäässä, ja vihelsin ja huusin, ja kutsuin, ja vihelsin.
Se oli ollut kateissa jo toista tuntia.

Kun kuulin auton äänen tieltä, käännyin aina katsomaan; jos jollain olisi kyydissään merlecollie. Jos joku olisi löytänyt sen, ja toi sitä nyt takaisin. Turhaan kuitenkin katselin. Se ei ollut kenenkään kyydissä. Pian mutkan takaa tuli kultainen Volvo, jonka takakontissa istui kolme bordercollieta. Menin pihaan ottamaan niitä vastaan. Nainen päästi koirat pois autosta, ja käski näyttää, mistä Bondi oli lähtenyt. Näytin painauman, jossa Bondi oli maannut, ennen kuin oli lähtenyt. Koirat haistoivat sitä, ja nainen komensi ne etsimään. Ne lähtivät kuin raketit. Innostuin. Kyllä ne jotain löytäisivät!

Välittämättä minkään maailman siitepölyallergioista tai maassa olevista montuista menin koirien ja omistajan perässä umpimetsikössä. Välillä koirat kuitenkin alkoivat haukkua, ja omistaja sanoi: "Tuolla se on! Ne ei hauku turhaan."
Innostuin aina, kun koirat haukkuivat. Nyt ne löysivät sen!
Omistaja kuitenkin epäili, että Bondia jännitti, ja se meni edeltä karkuun.

Varmasti tunnin verran rymysimme koirien perässä metsässä, mutta viimein takaisin päin tullessa hakkuuaukiolla ne hävittivät jäljen, joka meni nyt vastatuuleen. Selvästi ne olivat kuitenkin jotain löytäneetkin, mikä antoi vähän toivoa. Bondi ei ollut kaukana.
Myös koirien omistaja vaikutti varmalta; se ei varmasti mene kauas, ja jos se ei tule takaisin tänäiltana, se tulee varmasti viimeistään huomenaamuna. Ei ole sen tyylinen koira, joka vain lähtisi, eikä tulisi takaisin. Yksi bordercollieista tuli luokseni, painoi päätään reittäni vasten ja katsoi minua silmiin. Käsitykseni rodusta muuttui yllättäen parempaan.

Menimme takaisin pihaan, ja koirien omistaja vakuutteli edelleen, että se löytyy varmasti, ja että se ei ole kaukana. Osa minusta uskoi, olihan tämä ihminen kokenut, ja vaikutti niin varmalta, mutta pieni epäilys häilyi koko ajan mielessä.
Olin jo päättänyt, että jäisin yöksi paikan päälle, vaikka pihalle telttaan, kiikuttaisin siihen viereen Bondin oman mökin ja kipollisen herkkuja.
Välillä olin kuulevinani tai näkevinäni jotain, mutta ei se ollut Bondi.

Menin takaisin pihalle istumaan, siihen samaan paikkaan, josta Bondi oli kadonnut. Istuin vain, ja huusin hiljaa Bondia nimeltä. Vihelsin vähän väliä pitkiä, kimeitä vihellyksiä. Huusin vain, ja vihelsin. Kuin vanhasta tavasta. Tiesin jo, että jos se ei löytyisi, en varmasti nukkuisi seuraavana yönä, ja samalla odottaisin ja pelkäisin seuraavaa aamua; mitä, jos se ei tulisikaan? Mitä jos ei sitä seuraavanakaan aamuna? Tai sitäkään seuraavana? En pystyisi nukkumaan enää ollenkaan. Joka päivä vain etsisin ja kutsuisin, ja miettisin, missä se on, ja milloin se tulee takaisin.

Se oli ollut kateissa jo yli kolme tuntia. Ei koskaan yksikään minun koira tai kaverin tai tutun koira ollut ollut niin pitkään kateissa. Ei tällaista tapahdu minulle. Tällaisia juttuja vain luetaan jostain silloin, kun ne on tapahtuneet muille. Ei itselle.

Istuin edelleen pihalla, ja hiljaa rukoilin taas, että Bondi tulisi pian takaisin, ja että se olisi kunnossa. Välillä olin kuulevinani sen vinkaisevan, mutta se oli vain joku pikkulintu. Välillä luulin, että pusikko rytisi, mutta se oli vain tuuli.
Istuin märällä nurmella, en tiedä, kuinka kauan olin istunut ja kutsunut ja viheltänyt.

Yhtäkkiä tuli mieleen vielä yksi vaihtoehto; jälkiryhmässä meillä on pelastuskoiraihmisiä, voisivatko he tietää jonkun koiranetsijän?
Soitin yhdelle porukasta, ja sanoi tietävänsä yhden, joka oli tosin kuulemma juuri eilen ollut töissä, mutta lupasi kysyä, ja pyysi minua pitämään hänet ajan tasalla. Lupasin, ja kiitin.
Myös isäni oli aikaisemmin tullut mukaan etsintöihin skootterin selästä käsin. Sieltäkään suunnalta ei ollut kuulunut mitään.

Istuin nurmikolla, ja heilutin itseäni hiljaa. Ilta alkoi viiletä, ja nurmikosta kostuneet farkut eivät kyllä yhtään auttaneet asiaa. Sillä hetkellä en ajatellut sitä. Joka toisella hengenvedolla vihelsin, ja joka toisella kutsuin Bondia nimeltä. Paljon vaimeammin, kuin aikaisemmin.
Äiti-ihminen tuli marjasankon kanssa paikalle, ja sanoi, että menee metsänlaitaan keräämään puolukoita, jos se vaikka tulisi siihen. Nyökkäsin hiljaa.

Katsoin metsään päin, jonne Bondi oli juossut. Ihan kuin sieltä olisi taas kuulunut jotain. Sydän loikkasi muutaman kerran ylimääräistä, kun olin näkevinäni jotain harmaata metsässä. Kutsuin Bondia nimeltä. Äiti-ihminen oli varma, että rupesin jo näkemään näkyjä.
Kutsuin Bondia uudestaan.

Siellä se oli !

Se oli metsässä!!

Samassa metsässä, johon se oli hävinnyt !

Sieltä se nyt tuli!!

Siellä se oli !!

Kutsuin sitä uudestaan ja uudestaan. En osannut sanoa muuta, kuin hokea sen nimeä. Aloin jo itkeä.

Bondi tuli metsästä suoraan syliini, kuin minä olisin ollut kauan aikaa poissa, se nojasi itseään minua vasten, ulvoi ja hyppi ja koitti nuolla naamaani, mutta minä vain tarrauduin kiinni sen koko vartaloon ja itkin hysteerisenä. En oikein tiennyt syytäkään, oliko se itkua onnesta vai helpotuksesta vai paineen purkautumisesta. Itkin vain. Bondi oli hämillään, mutta loikkasi onnellisena syliini. Itkin sen turkkiin ja kysyin, mihin se oli mennyt, ja sanoin, ettei enää ikinä menisi noin. Huoli oli ollut valtava.

Vein sen terassille, ja soitin kaikille: "Se löytyi! Se tuli takaisin!"

Bondi alkoi tapansa mukaan heiluttaa häntäänsä iloisesti aina joka puhelun päätteeksi, ja muuten se vain makasi jalkojeni välissä, läähätti vain vähän, varpaat puolukasta punaisina. Ei se näyttänyt erityisen väsyneeltä tai hengästyneeltä, mutta omalla tavallaan helpottuneelta kyllä sekin.
Katsoin sinistä iltataivasta, ja kiitin hiljaa: "Kiitos, kiitos, kiitos! Kiitos, että se tuli takaisin!"
Bondi heilutti minulle häntäänsä, ja koitti ymmärtää mistä oli kyse.
Halasin sitä ja hengitin sen valkoiseen kaulukseen onnellisena, ja niin helpottuneena, kasvot vieläkin kosteina kyynelistä.

Päivä oli taas kaunis, kauniimpi kuin milloinkaan vähään aikaan.

1 kommentti:

  1. Täällä vetistellään...

    Jotenkin oli huono kuuluvuus aina välillä, kun juteltiin. Miulta meni osa ohi ja arvailin osan. Nyt luettuna se kyllä tuntui vielä hurjemmalta. Voi pientä matkamiestä.

    Niin suuri kiitos lähtee täältäkin yläilmoihin, että Bondi tuli takaisin vahingoittumattomana.

    VastaaPoista