lauantai 21. toukokuuta 2011

Agiliitoa, alikiitoa...

Nyt on sitten kesän toiset agilityreenit takana, ja tällä kertaa oltiin sitten ihan ohjatussa porukassa. Paikalla sama tuttu WAU:n porukka (Tiinaa lukuunottamatta :/), ja näin ollen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sen lisäksi kyllä myös todella haastetta. Treenit ei menneet ihan samalla tavalla vain "soljuen" kuin ehkä aiemmin (toki onhan meillä aina jotain ongelmia, mutta sitten niihin koitetaan keksiä ratkaisuja), koska rata oli hieman toisenlainen. Siinä oli kolmisenkymmentä estettä, mikä luonnollisesti on noin kymmenen estettä liikaa, mutta harjoituksen ajatuksena oli kuulemma se, että jos pystyy suoriutumaan kolmenkymmenen esteen radasta, niin kisojen parisenkymmentä estettä ei tunnu enää niin kummoiselta. Ihmiselle, joka on reenannut viimeksi joskus viimesyksynä, kun illat alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja jonka kesän ensimmäinen harjoitus käsitti muutaman esteen ja suhteellisen helppoja ohjauskuvioita tällainen harjoitus meinasi olla kyllä vähän liian rankka. Kiitos kuitenkin Bondille, joka jaksoi pitää koko ajan innon ja vauhdin yllä.

Rataa minulla ei ole, mutta kuten sanoin, se oli pitkä, ja heti ensimmäisillä esteillä harjoteltiin minulle uusia ja vaikeita ohjauskuvioita. Pitkän tauon jälkeen näin rankka aloitus ei oikein tuntunut mukavalta, ja minulta meinasi kyllä lopahtaa into samantien, ja sanoinkin Tarulle (joka luonnollisesti mukana), että meidän reenit taisi olla tässä ja voisin varmaan mennä saman tien kotiin. Epäonnistumisia minä en pelkää, en todella. Se asia, mikä minua eniten häiritsee on se, että kun joku neuvoo minua, en tarkalleen ymmärrä, mitä minun halutaan tekevän toisin. En ymmärrä, mitä teen väärin, enkä näin ollen osaa korjata sitä. Tokihan se, mitä teen väärin kerrotaan minulle aina, mutta koska en itse tiedosta enkä hahmota sitä, minun on niin hankala tehdä asialle mitään. Ennen kaikkea haluaisin oppia hallitsemaan oman kropan ja liikkeet ennen kuin lähden sähläämään kentälle koiran kanssa. Loppupätkä meni jo vähän sujuvammin, siinä enää niitä "perusongelmia", mutta nyt olin jo varautunut siihen. Jos heti ensimmäisellä kahdella esteellä tulee vastaan jokin käsittämätön mutka, niin loppuradan tekeminen tuntuu kyllä tahmealta kuin tervan juonti. Näin siis minulla, en tiedä muista.

Olen tavallaan aika kunnianhimoton ihminen. Kyllä menestyminen on aina mukavaa, varsinkin kun sen saavuttaa itse tekemällään työllä ja vaivannäöllä. Minä en kuitenkaan ole itse vielä agilityohjaajana ollenkaan tuon tyyppisten harjoitusten tasolla (enhän minä ole edes ikinä kisannut!), joten liian vaikea harjoitus vie helposti innon. Kunnialla loppuun kuitenkin, ja ihan hyvä mieli jäi. Ensi kerralla uudestaan.

Kuten tosiaan kuitenkin sanoin, Bondi ei väsynyt eikä menettänyt intoaan, vaan jaksoi tahkota kanssani saman kohdan aina uudelleen ja uudelleen. Vaikka läähättikin jo loppureeneistä kieli pitkällä, mutta uudestaan se vain lähti joka kerta. On se kyllä sellainen (:

Seuraavat reenit taitaakin meillä olla sitten taas itsenäiset, ja Taru tuossa sanoikin jo tietävänsä pari rataa, mitä voitaisiin silloin harjoitella. Uskomatonta, tästähän taitaa oikeasti tulla ihan reenikesä!! Raisan hakureenit jää kyllä nyt valitettavasti ainakin kahdelta kerralta väliin, mutta minkäs teet. Varmaan useammaltakin. Ei voi mitään. Harmittaa vietävästi. Sunnuntai on huonoin mahdollinen päivä treeneille.

Viime viikko menikin taas Iisalmessa kouluillessa, ja maaseudulla kyllä vain on sitä jotakin, varsinkin, jos on paljon peltoa. Pellot on "minun juttu" siinä mielessä, että on ihanaa nähdä taivas ja maa yhtäaikaa joka suuntaan, ja kun koirat kirmailee pellolla niin vauhdin tuntua tulee minusta jotenkin enemmän kuin metsässä juoksennellessa. Metsässäkin on kyllä oikein mukavaa, sitä ei käy kieltäminen. Sopivasti molempia on hyvä (: Ihan peltolenkki kuitenkin tehtiin vähän "vahingossa" koirien kanssa, ja siitä on todistusaineistoakin.




Näihin tunnelmiin.

Ensikertaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti