torstai 4. elokuuta 2011

Morkkis.

Kesä, josta piti tulla ehkä tämänastisen koirahistoriani aktiivisin reenikesä, alkaa kohta pikkuhiljaa taipua syksyä kohti - ja reenirintamalta ei edelleenkään mitään uutta. Ai että sapettaa tuo PK-haku, josta olin niin innoissani, ja jossa en loppujen lopuksi päässyt tänä kesänä käymään kuin sen kerran. Hurraa. Sunnuntain pitäisi olla lailla kielletty päivä pitää minkään valtakunnan koirareenejä. Viikot on harjoituksia varten, ja viikonloppuisin ollaan sitten kisoissa. Eikös sen niin pitäisi mennä.

Huokaus. No, olen nyt vähän katkera tästä asiasta, mutta pääsinpähän sanomaan, ja ei siinä auta, kuin kääntää kuono kohti tulevaa ja toivoa, että syksy olisi harjoituksien kannalta vähän hedelmällisempää aikaa.

Bondille en ole tehnyt koko kesänä ensimmäistäkään jälkeä. En edes jotain onnetonta, takapihan poikki kulkevaa nurmikkojälkeä. En siis mitään. Miksi? En tiedä. Liian kuuma. Kiire. Väsymys. Liian kuuma. Seuran puutekaan ei varmasti ole pienin osatekijä. Jälleen kerran, syksy tulee, kaipa me sitten joudetaan mennä syöttämään itseämme hirvikärpäsille. Toinen huokaus.

Raisa-reppana ei ole edelleenkään kummemmin edistynyt tottiksenkaan suhteen. Ainoa asia, jota osaan/uskallan sille edes jollain tavalla opettaa ilman, että jatkuvasti pelkään koiran pilaamista omalla osaamattomuudellani on jonkinlainen seuraaminen/kontakti. Vähän on jotain yksittäisiä juttuja kuten maahanmenoa tehty, mutta käsiavun tarvitsee siihenkin edelleen.

Mitä minulle on tapahtunut? Nuorempana, kun minulla ei oikeastaan ollut edes "kunnollista", potentiaalista harrastuskoiraa, uhkuin ja puhkuin intoa tehdä kaikkea mahdollista ja mielellään yhtäaikaa jos suinkin! Olin suuna päänä menossa joka paikkaan, ja kävin joka hiivatin viikko säännöllisesti reeneissä, oli kyse sitten tokosta, agilitysta tai vaikkapa näyttelyharjoituksista (tuolloin en vielä PK-lajeja tuntenut). Yritin opettaa koirilleni kaikkea mahdollista, ja oppivathan ne kyllä, Misty kohta 12 v. osaa edelleen (joskin vain tyydyttävästi tai välttävästi) melkein kaikki tokon alokasluokan liikkeet - kisannuthan se ei ole koskaan. Lisäksi se osaa repertuaarin jos jonkilaisia muita jonninjoutavia temppuja. Puuhastellaan niitä sen kanssa aina silloin tällöin.

Salsa, joka juuri heinäkuussa pyörähti 12 v., osaa tokojuttuja, vaikkei niitä mielellään tee. Salsa on aina ollut älyn ja oppimiskyvyn ruumiillistuma, joten varsinkin nyt vanhemmiten kun se lisäksi menettänyt lähes kokonaan kuulonsa, siltä ei ole kyllä kummoisia vaaditukaan, mutta sekin osaa merkistä pyöriä (eli se perinteinen "kieri" -temppu), antaa molempia tassuja ja muita viisaita juttuja. Tosiaan sen kanssa ei ole paljon tullut oppimista enää testailtua, kun pitäisi olla jatkuvasti tiukka katsekontakti, että se voisi edes jollain tavalla aavistella, mitä siltä pyydetään. Salsalle tuntuu riittävän päivän aktiviteetiksi leppoisan iltalenkin lisäksi ruokakupille luvan saaminen, ja pari kertaa päivässä kunnon pieksäminen (ja ennen kuin tulee väärinkäsityksiä, Salsa rakastaa, kun sen nahkaa läimii avokämenellä kuin bongorumpua. Sehän on nyt kesäksi kaljuksi melkein kokonaan ajeltu, ja näin ollen läiskintä kuuluu naapuriin asti).

Entäs sitten Bondi. Rakas pikku-Lassi. Bondi tuli minulle silloin kun olin jo erittäin selvillä siitä, että haluan harrastuskoiran, ja nimenomaan kisakoiran. Halsin harrastaa tavoitteellisesti ja päästä itse etenemään kilpailujen saralla. Siinä vaiheessa katselinkin jo sitten kasvattajia, jotka itse harrastivat, ja joiden koirilla oli tuloksia. Bondin tosin löysin sattumalta (samoin kuin Raisan, kiitos vain Kirsi K.:lle!), mutta mikä sattuma se olikaan. Minulla oli käsissäni koira, josta tuntui olevan vaikka mihin! Se oli tavattoman reipas ja avoin luonne, mutta pentunakaan se ei ollut koskaan mikään mielistelijä. Se oppi nopeasti, niin nopeasti, ja minä tästä hullaantuneena opetin sille kaikkea! Se osasi varmaan koko alokasluokan repertuaarin jo kymmenkuisena! Ensimmäisissä kisoissa käytiin kuitenkin vasta kun Bondi oli kaksi vuotta ja kaksi päivää. Meni mukavasti, ja kakkostuloshan sieltä napsahti. Kaksi seuraavaa kisaa oli kaksi ykköstulosta peräkkäin, ja ajattelin, että vielä yksi, ja sitten päästäänkin etenemään seuraavaan (koska halusin periaatteesta kerätä joka luokasta koulutustunnukset). Kisoja tuli ja meni, mutta ykköstulosta ei kuulunut. Minulta meni into. Koiralta meni into. Ei huvittanut tehdä enää mitään. Ei kai tässä kannata mitään harjoitella, kun koira toimii arjessa aivan loistavasti, ja kisathan nyt on vain kisoja. Antaa olla. En jaksa. Ihmiset on kyllä kovasti kannustaneet, mutta jotain tuossa välissä minulle tapahtui. Jotain Salsan ja Bondin välissä. En todella tiedä, mitä.
Yritinkö liikaa? En saanutkaan niitä tuloksia, joita olisin halunnut, tarpeeksi pian? Oliko minulla koiraa kohtaan liian suuret odotukset? Muitakin lajeja kyllä kokeiltiin, ja tutustuimme nyt myös PK-lajeihin, ja voi että, miten niistä innostuinkaan! Jäljestys olisi vienyt mennessään, kun hyvä reeniporukkakin löytyi, mutta sitten alkoi taas koulu toisella paikkakunnalla, ja viikot vierähtivätkin sitten siellä - ilman aktiivista treenamista. Ihanat ihmiset siellä päässä tosin jaksoivat pimeinä, kylminä syysiltoina lähteä koulun metsiin tarpomaan innokkaasti omilleen ja toisten koirille jälkiä, ja siellä kyllä mentiin muutaman kerran melkoisella hakuammunnalla, mutta voi että meillä oli mukavaa! Jälki olisi voinut olla meidän uusi laji - mutta Bondi pelkää laukauksia. Nimenomaan ilotulitusten ja starttipistoolin kaltaista terävää tai kantavaa pauketta, ei esimerkiksi lasten leikkinallipyssyä, siihen se ei kiinnitä mitään huomiota. Tästä kuitenkin koitui taas yksi ongelma, ja oma into ja halu tehdä laski taas. Kolmas huokaus.

Kului kolmisen vuotta, ja aloin miettiä Bondille kaveria. Harrastuskoirasta olin edelleen kiinnostunut, mutta ennen kuin ehdin edes itse katsoa pentueita, eräs täällä jo kertaalleen nimeltä mainittu ihminen tönäisi minua Raisan pentueen suuntaan. Silloin ajattelin mielessäni, että jos trikkinarttua ei synny, niin unohdan koko jutun. Niitä tulikin sitten neljä. Että oli mistä valita. Kuten Bondiakin, Raisaakin tunnun rakastavan vain päivä päivältä enemmän, mutta sille minulla oli taas suuret suunnitelmat mielessäni, ja tuntui ihanalta ajatukselta päästä taas aloittamaan pienen pennun kanssa, niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, että Raisa on kohta puolitoistavuotias, ja periaatteessa osaamisen tasoltaan aivan tavallinen kotikoira. Muutaman kerran on päästy hakua kokeilemaan, ja kiitos Tarumaisen Tarun myös agilitya on päästy harjoittelemaan todella mukavissa ja rakentavissa merkeissä niin Bondin kuin Raisankin kanssa. Raisasta en tosin agilitykoiraa kaavaile, mutta onpahan edes jotain luovaa tekemistä, kun esimerkiksi tokon tahkoamiseen itsekseni minulta on mennyt into. Jos vain joku opettaisi...

Olen pahoillani, koirieni kasvattajat (jos satutte tätä blogia lukemaan), etten ole pystynyt parempaan. Olen saanut teiltä käsiini aivan loistavat koirat, joita en kyllä kuuna koskaan vaihtaisi pois, ja jotka, kuten jo mainitsin, ovat minulle päivä päivältä yhä rakkaampia, ja joita ilman elämästäni puuttuisi jotain niin valtavan oleellista. Toivon, että vielä tulee se päivä kun saan takaisin sen lapsuuteni innon ja halun tehdä, vaikken välttämättä osaisikaan, mutta siihen asti en voi kuin olla pahoillani, ja toivoa, että jaksatte odottaa sitä päivää.

Joka päivä koirani kuitenkin ovat mukana kaikenlaisessa tekemisessä kanssani, ja olen saanut monessa tilanteessa huomata olevani todella ylpeä siitä, miten ne käyttäytyvät ja kuuntelevat. Tavoitteellisessa harrastamisessa, niin kuin monessa muussakin asiassa tuntuu vain olevan sellainen ominaisuus, että mikäli et koe missään vaiheessa edistyväsi asioiden kanssa ja kaikki tuntuu yrityksistä huolimatta tahkoavan paikallaan, niin ajan kanssa se into meinaa vain laimentua.

Tällainen morkkis tällä kertaa.

Jotta kaikille nyt ei jäisi aivan kauhen kakan maku suuhun, niin käytän tätä blogia hyväkseni mainostamiseen: jos joku on kiinnostunut harvinaisen mielenkiintoisesta sileäkarvaisesta colliepentueesta, niin tervemenoa kennel Nightweaver'sin sivuille, ja ottamaan yhteyttä kasvattajaan! Emokoiran tunnen henkilökohtaisesti, ja jos joku kaipaa vauhtia ja jännitystä elämäänsä nelijalkaisessa, mutta mukavan kompaktissa muodossa, niin suosittelen lämmöllä luotsaamaan kiinnostusta tuohon suuntaan.

Ensikertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti