perjantai 11. marraskuuta 2011

Onnistumisia.

Nämä säännölliset maanantaireenit on nyt kyllä tulleet tarpeeseen. Vain se, että tulee oikeasti kerran viikossa mentyä jonnekin ja tehtyä jotakin tekee ihan hyvälle mielelle. Ei ole enää ihan avuton olo, jos nyt ei sitten ihan kauheasti mitään opikaan. Edellisissä reeneissä tuli kuitenkin taas niitä paljon kaivattuja onnistumisentunteita, joita minä ainakin tarvitsen.

Ensin harjoiteltiin Bondin kanssa. Perushommia, eli hiotaan kuntoon sitä oikeaa perusasentoa ja seuraamisen paikkaa. Taru toimi nyt ylimääräisinä silminä siinä, ja sanoi aina, kun oikea kohta löytyi, ja sain sitten Bondin palkattua. Minulle se on itselleni yllättävän vaikeaa, siis sanoa, milloin se koira on kohdallaan! Bondi jaksaa kyllä tuolla reeneissä olla motivoitunut ja innostunut, eikä säikähdä, jos joskus vähän nykäisen pannasta huomion herättämiseksi. Voi ensin vähän vilkaista, että "Mitä?", mutta kun ruvetaan saman tien tekemään, niin tekemisen into kyllä näkyy. Sille tuntuu myös tekevän edelleenkin erinomaisen hyvää katsella vierestä, kun teen Raisan kanssa välillä. Harmi, kun ei sitä autoa ole vielä, olisi paljon näppärämpää viedä koira sinne odottelemaan. Niin, ja jos jollakin on neuvoja, miten saadaan collie reeneistä autoon/kiinni ilman, että sen vire laskee mennessä (siitä tiedosta, että joudutaan takaisin kiinni, ja tekeminen loppuu), niin otan neuvoja vastaan! Näin amatööri minä olen (;

Joka tapauksessa Bondin kanssa ei tunnu ollenkaan mahdottomalta ajatukselta esimerkiksi se BH-koe. Otettiin nyt minuutin paikallamakuu niin, että olin selin siihen päin ja Taru reenasi omia koiriaan taustalla, ja hyvin pysyi, Margitin sanojen mukaan ei edes piipittänyt, mikä on loistavaa. Mitä sitten edellämainittuun tulee, niin jännä juttu, miten sitä voi joskus ilahtuakaan siitä, että myös toinen on onnistunut ja edistynyt oman koiransa kanssa (:

Kun olin Raisan kanssa viime vuonna syksyllä kasvattajan järjestämillä Syyspäivillä, siellä tottiskouluttajamme näytti, kun hänen noin vuoden ikäinen malinoisinsa leikki; se otti lelun, ja voitettuaan sen sinkosi aivan suoraan lelu suussa kohti isäntää, loikkasi vasten ja tarjosi lelua uudestaan vedettäväksi. Mietin, että tuohan näyttää mukavalta.
Se on taas näitä pieniä asioita, jotka minun omassa, yksinkertaisessa päässäni muuttuvat niin suuriksi, mutta Raisan kanssa treenaaminen koostuu edelleen lähinnä leikkimsestä, ja ihan pienistä, yksinkertaisista jutuista. Näin ollen on vaikeaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, kun annoin Raisalle palkaksi lelun, jota se repi ja jonka voitettuaan se sinkosi suurella loikalla minua vasten, ja toi lelua minulle tykö. Kerta toisensa jälkeen. Olin niin yksinkertaisen onnellinen, että nauroin samalla, kun kehuin Raisaa hienoksi koiraksi. Ehkä me tästä vielä päästään johonkin suuntaan (:

Talvi tekee tuloaan, ja Joensuussa oli jo yksi kokonainen päivä, jonka aikana maa ei sulanut kuurasta ollenkaan. Seuraavana päivänä lämmintä oli taas hieman enemmän, mutta alkuviikolle on taas luvattu kylmempää säätä koko maahan. Works for me!

Ensikertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti