keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Päivä marraskuussa.

Jutustelin tuossa taas tovin erään tutun kasvattajan kanssa, jonka kanssa meillä on verrattain pitkähkö ja mielenkiintoinenkin historia. Tämä kasvattaja on opettanut minulle collierodusta paljon, samoin kuin ihmisistä rodun takana ennen ja nyt. Hän on myös saanut minut kysymään monia kysymyksiä ja etsimään itse vastauksia. Siinä jutustellessamme ymmärsin taas, miten rakastankaan tätä rotua. Colliessa on niin paljon niitä asioita, joita minä arvostan koirassa, ja nimenomaan minulle sopivassa koirassa.

Saan olla monille rodun parissa pidempään olleille, niin kasvattajille kuin harrastajillekin kiitollinen siitä, että olen oppinut pikkuhiljaa näkemään kasvattajat muutenkin, kuin vain "näyttelykasvattajina" ja "käyttelykasvattajina", samoin kuin heidän kasvattamansa koirat. Saan olla kiitollinen, että olen tavannut joitain aikamme upeimpia koiria, kuka milläkin saralla. Jokainen koira on opettanut minulle lisää tästä rodusta, ja opettanut rakastamaan sitä vieläkin enemmän.

Nämä ovat hetkiä, joina näen tällä rodulla todella kirkkaan tulevaisuuden. En kovin selkeätä, mutta kirkkaan. Tällaiset hetket saavat taas uskomaan, että niin pitkään kun tietyt ajatukset pysyvät vahvana rodun piirissä, ei peli ole vielä alkuunkaan menetetty. Ei, se on vasta alkuvaiheissaan.

Mikä saa minut näinä hetkinä erityisen onnelliseksi on tieto siitä, että jos Luoja suo, minä saan olla mukana näkemässä tätä tapahtumien kulkua ja kehittymistä. Saan oppia niiltä, joita arvostan, koska ymmärrän, että heitä edelleen on. Ennen harmittelin, kun en ole koskaan päässyt oppimaan ihmisiltä, jotka ovat ennen tehneet suuren työn collierodun eteen, mutta on ottanut aikansa ymmärtää, että heitä on edelleen, ja minä elän samassa ajassa heidän kanssaan. Se, mitä haluan oppia ja keneltä, riippuu paljon itsestäni, mutta edelleen pidän itseäni myös tavattoman onnekkaana. Saan oppia nimenomaan heiltä, joiden työtä ja näkemyksiä arvostan.

Toivon myös voivani joskus ilmaista kiitollisuuteni heille itselleen niin, että siitä kävisi ilmi kuinka suuresti heitä ja heidän työtään rodun eteen arvostankaan.

Niin kaukaiselta kuin se tuntuukin, niin toivon, että voin joskus myös omalta osaltani jatkaa sitä, minkä he ovat aloittaneet, tai mitä he niin ikään jatkavat jonkun muun aloittamana.

Näihin tunnelmiin.

Ensikertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti