sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Joulukuu.

Olen edellisestä paatoksestani nyt hieman rauhoittunut, joten ajattelin tuottaa tähän blogiin päälimmäiseksi taas hieman tasaisempaa tekstiä. Onhan sentään jo joulukuu.

Olin hieman huolestunut, kun varsinainen joulumieli ei ollut ehtinyt minuun tarttua. Joulu on kaikista juhlapyhistä ehdoton suosikkini ja kaikista tärkein juhla. Jokaisella on omat syynsä juhlia (tai olla juhlimatta) sitä, mutta yleensä kai kuitenkin monilla sama ajatus taustalla: arjen kiireiden keskellä rauhoittuminen, mahdollisesti ystävien, perheen ja rakkaiden kanssa ajan viettäminen ja varmasti myös osittain perinteet.

Itse koen, ettei Joulu saisi olla sitä ressaamisen ja kiireen aikaa. Miten ikinä joulua viettääkään, ei se saisi olla asia, jonka takia saa itselleen vain lisää harmaita hiuksia.

Itse olen tänäsyksynä kaivannut monessa kohtaa ennen kaikkea lepoa. Olen kaivannut sitä, että saan vain aivan huolettomasti köllötellä viikonlopun, olla koirien kanssa ulkoilemassa vaikka koko päivän jos siltä tuntuu ilman, että takaraivossa koko ajan huutavat milloin mitkäkin tekemättömät tehtävät. Toisista ihmisistä on sellaiseen, että monta rautaa on yhtäaikaa tulessa, ja monia asioita voi hoitaa ja pitää hallussa samaan aikaan. Minä en siihen pysty. Minä olen sen tyyppinen ihminen, että haluan ensin keskittyä johonkin tiettyyn asiaan, tehdä sen huolella valmiiksi ja aloittaa sitten vasta toisen. Minulle se on näin selkeämpää, ja taukoja oman jaksamisen mukaan on helpompi pitää. Olen sitä mieltä, että ihminen on luotu työntekoon (tai siihen kykeneväksi), mutta en ole alkuunkaan sillä kannalla, että ihminen olisi luotu kuluttamaan ja polttamaan itsensä loppuun työllä. Siinä en näe järjenhiventäkään. Jokainen tekee niin paljon kuin jaksaa.

Minua ovat tänäsyksynä painaneet vuoroin koulukiireet, vuoroin harrastusasiat (mikä tuntuu typerältä, eihän harrastuksista pitäisi tulla mitää ylimääräistä ressiä?) ja vuoroin jopa koiriin liittyvät asiat. Niitä en laske omalla kohdallani harrastukseksi. Kuinka voisin? Koirathan kuuluvat erittäin tiiviisti ihan jokapäiväiseen elämääni, halusin sitä tai en. Harrastus on asia, jonka voi koska tahansa lopettaa ja aloittaa uuden. Lemmikkiä en näe ollenkaan samalla tavalla. Tottakai on olemassa erikseen koiraharrastuksia, mutta koiria itsejään en näe harrastuksena. Ne ovat osa elämää. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että jollekin koiralliselle ne eivät sitä ole.

Viimekeväänä pitkäaikainen haaveeni toteutui, ja pääsin käymään Lontoossa, Englannissa, neljän päivän reissulla. Kun kuulin pääseväni matkalle kaksi päivää ennen lähtöä, olin niin onnellinen, että itkin. Kun olin matkalla, en voinut lopettaa hymyilemistä. Minulle torveloturistille kaikki oli upeaa ja hienoa ja jännittävää.

Koirat eivät luonnollisesti olleet mukana reissussa, vaan turvallisesti isomamman hellässä hoivassa Suomen maankamaralla.

Joskus tekee hyvää tehdä tämänkaltaisia reissuja täysin koirattomasti. Joskus on hyvä irroittautua myös siitä ajatusmaailmasta hetkeksi aikaa, ja olla hetki huolehtimatta tietäen, että joku toinen pitää niistä sen aikaa hyvää huolta, ja jälleennäkeminen on entistä riemukkaampi.

Tästä tuli tällainen piemenevän joulukuisen illan tuumailu. Ennen iltahämärää kävimme koirien kanssa kuusimetsällä, ja löytyihän sieltä se oma tähänkin taloon. Joulumieli lähti heti nousuun. Kohta olisi edessä iltakävelyn paikka kera nelijalkaisten karvakorvaystävien, jotka tuntuvat nauttivan tästä joulunodotuksesta vähintään yhtä paljon kuin minäkin.

Ensikertaan.

2 kommenttia:

  1. Eipä voi muuta sanoa, kun ett samoilla mennään. Joulu on mukavaa aikaa eikä mitään stressin ja kiireen keräämistä. Mie ainakin aion unohtaa kaikki kouluhommat joulun ajaksi ja keskittyä olennaiseen.
    Ja mitä koiriin tulee niin olen monesti jo todennut, ett ne ovat elämäntapa. :)
    Hyvää ja stressitöntä joulun odotusta teillekin sinne!

    VastaaPoista
  2. Kiitos paljon, kuin myös teille!!

    VastaaPoista