maanantai 13. helmikuuta 2012

Bondi puolenkymmentä.

Sunnuntaina 12.02. Bondi tuli viimein miehen ikään, ja täytti kokonaiset 5 vuotta! Syy, miksi päivitän asiasta vasta tänään on yksinkertaisesti se, että aiemmin en vain ehtinyt.

Tuntuu aivan uskomattomalta, että siitä kun hain Bondin on kulunut parin kuukauden päästä jo viisi vuotta. Kokonaiset viisi vuotta! Ihan jo siksikin, että Bondi oli minulle ikään kuin ylioppilaslahja, joten ylioppilaaksi valmistumisestanikin (helkkari, mikä sana!) on kulunut jo sen viisi vuotta. Tuo hetki oli itselleni elämässä sellainen, kun moni asia muuttui, ja ehkä ensimmäistä kertaa sen astisen elämäni aikana kaikki ei mennytkään niin kuin suunnittelin. En nyt puhu mistään pienistä asioista, vaan niistä suurista päätöksistä ja suunnitelmista oman elämän varalle. Olin jotenkin aina ajatellut, että yläasteen jälkeen menen lukioon ja lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan joko englantia tai taidehistoriaa. En kuitenkaan päässyt yliopistoon sisälle.




Mitäs sitten?

Tätä osiota elämästäni en ollut osannut ollenkaan suunnitella. Minulla oli ylioppilastodistus, nuori koiranpoika eikä aavistustakaan siitä, mitä seuraavaksi tekisin.

Niinpä lompsin työvoimatoimistoon ja ilmoitin itseni työttömäksi työnhakijaksi. Päädyin harjoitteluun paikalliselle alakoululle, jossa vierähti seuraavat viisi kuukautta. Siellä ollessani kyselin harjoittelupaikkaa läheisestä lemmikkihoitolasta. Paikka lupautuikin tammikuun puolesta välistä eteenpäin, jolloin edellisen harjoitteluni olikin määrä loppua. Lemmikkihoitolalla ollessani tuumin, että opiskelemaan olisi varmaan haettava, mutta en oikein keksinyt, mikä olisi kiinnostanut niin paljon, että olisin jaksanut sitä opiskella. Kaikki into oli jotenkin mennyt tuohon taidehistoriaan ja englantiin. Palasin yhä uudestaan mielessäni eläimiin ja siihen, miten niistä jaksoin innostua ja kiinnostua kerta toisensa jälkeen. Niinpä hain opiskelemaan eläintenhoitajaksi ja kahden vuoden päästä sieltä sitten valmistuinkin!

Bondi vietti tämän kaksivuotisen kanssani koulun opiskelija-asuntoloiden lemmikkisoluissa - enkä voi edes sanoin kuvata sitä, miten noiden kahden vuoden aikana kasvoimme Bondin kanssa yhteen, ja miten käsittämättömän korvaamaton siitä minulle tuli. Ei pidä käsittää väärin, ettäkö osaisin jotenkin asettaa koiriani "arvokkuusjärjestykseen" tai että edes kokisin tarpeelliseksi sitä tehdä. Bondi vain oli niin suuri henkinen (ja välillä fyysinenkin) tuki ja turva, ja tuona aikana sitä oppi kyllä niin paljon sekä itsestään että koirasta. Siellä sitä Bondin kanssa yhdessä kasvettiin ja koettiin niin paljon sekä todella hienoja juttuja kuin myös niitä todella ikäviä.

Ilman Bondia nuo kaksi vuotta olisivat kuitenkin olleet varmasti vielä rankempia kuin mitä ne jo olivat muutekin. Ja ne olivat. Olin äärimmäisen stressaantunut jopa siihen pisteeseen, että jos Bondi ei olisi ollut illalla käpertymässä sängyn jalkopäähän, viemässä iltaisin koulun jälkeen ulos ja ollut tohottamassa joka päivä iloisena ovella kun tulin tunneilta asuntolalle olisi jopa voinut jäädä se koulu käymättä. Rakas Lassi. Rakkain Pikku-Lassi.

Bondin kanssa olen todella päässyt koiran kanssa harrastamisen syrjäänkin kiinni. Sen kanssa kokeilin jo tokon ja agilityn lisäksi muutakin, muun muassa jälkeä, kerran hakuakin ja pariin otteeseen myös paimennusta (juu, "ei ole harrastamista se, on ihan oikeiden paimenkoirien oikeaa työtä". Tästä mahdollisesti lisää joskus toiste). Yritin joskus kokeilla myös koiratanssia, mutta ainakin toistaiseksi ajatus siitä on jäänyt. Lisäksi opetin Bondille kaikenlaisia muitakin jänniä temppuja, kuten tavaroiden tuomista, ja opetan edelleen. Tällä hetkellä projektina oven sulkeminen.

Nuorempana Bondi oli kovin huono syömään, mikä sai aikaan minun päässäni suuren määrän harmaita hiuksia, mutta se ongelma kyllä katosi hyvin pian, kun pikkusisko tuli taloon. Pari kertaa katsoi Bondi vierestä, kun Raisa ahmaisi nappulat kitaansa ja on kiltisti sen jälkeen mutustanut eväänsä ihan itse. Se oli kuitenkin nuorena tästä syystä myös hyvin hoikka poika. Vasta nyt viiden vuoden kypsään ikään päästyään se on alkanut oikein urostua, ja jopa vähän lihota! Jälkeenpäin ajateltuna en pidä hidasta kypsymistä ollenkaan huonona asiana (ainakaan siis nimenomaan sitä fyysistä), mutta ruoan huono maistuminen ja alipaino eivät olleet oikein hyviä juttuja. Bondi oli kuitenkin siitä huolimatta aivan terve koira, terve ja onnellinen. Maailma tuntui olevan sen mielestä suurimmilta osin oikein mukava paikka, ja niin se tuntuu olevan vieläkin. Koira, jonka kanssa en aristele mennä minnekään. Koira, jonka kanssa tuntuu, että se on itselläni lapasessa tilanteessa kuin tilanteessa. Sellainen koira, jonka kanssa tuntuu muodostuneen jonkinlainen "kolmannen asteen yhteys", vaikka kaikki ei aina ehkä koulutuksellisesti sujuisikaan ihan putkeen. Koira, joka on juuri niitä tarinoiden ja muistelmien uskollisia ystäviä, joille kerrotaan kaikenlaiset asiat, niin hyvät kuin huonot, joiden kanssa iloitaan ja joiden turkkiin upotetaan sormet ja itketään ne surullisimmat kyyneleet. Koira, jonka kanssa ei pelota kulkea, koska jotenkin siihen vain luottaa niin paljon. Meillä on Bondin kanssa omat ongelmamme, mutta ne johtuvat suurimmaksi osin minusta ja omasta ajattelemattomuudestani. Silti, mistään hinnasta en sitä koiraa antaisi pois.

Bondi on nyt mummolassa, koska Raisalla on juoksut. Sydän meni vähän rikki, kun se piti sinne jättää, ja vaikka on mukavaa, kun voi välillä viettää kahdenkeskeistä laatuaikaa myös Raisan kanssa, niin koko ajan on tunne siitä, että jotain puuttuu, vaikka tiedän, ettei Bondilla ole mummolassa mikään hätä ollessa, ja se viihtyykin siellä. On se näin sillekin ressittömämpää, mutta odotan jo silti viikonloppua, että saan taas hakea sen takaisin!

Bondi oli se merleuros, jonka piti olla soopelinarttu. En ollut ajatellut ottavani vielä uroskoiraa, mutta en nähnyt sille suoranaista estettäkään. Koen olevani enemmän "narttuihminen", mutta ehkäpä Bondi on se minun "elämäni mies" siinä mielessä, että se on se uroskoira, jota en koskaan ajatellut ottavani, mutta joka minulle kuitenkin tuli, ja on ehkä mahdollisesti ainoa uroskoira, joka minulla tulee olemaan. Bondin kanssa on nyt taivallettu puolenkymmentä vuotta, ja toivon ja uskonkin, että vähintäänkin toinen kymmenen puolikas saadaan vielä taivaltaa lisää!

Tällainen pieni muistelohan tästä nyt tuli, mutta viiteen vuoteen mahtuu yllättävän paljon kaikenlaista pienen koiran kanssa (:

Vielä loppukevennys! Päästiin Bondin kanssa pitkästä aikaa agiliitelemään lauantaina, ja voi että, oli mukavaa! Tuntui jotenkin itsestäkin, että sai otettua niin paljon paremmin ohjeita vastaan, rata ei tuntunut ollenkaan liian vaikealta vaan oli pitkän tauon jälkeen juuri sopiva meille molemmille ja saatiin pitää oikein kunnolla hauskaa : D Bondi tohotti tennispallon perässä ja kiikutti sitä minulle uudestaan ja uudestaan! Se kyllä niin tuntuu nauttivan tuosta liitelystä. En tiedä, kumpi sen mielessä menee edelle, jälki vai agility, vai liekö niin väliä, kunhan jompaa kumpaa : D Maaliskuussa päästään agiliitelemään seuraavan kerran, joten sitä odotellessa!

Ensikertaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti