tiistai 10. heinäkuuta 2012

Aatoksia agilitysta.

Käytiin tuossa viime viikonloppuna katsomassa kaveriporukalla Agirotu, kun sattui kerrankin tuohon ihan naapuriin, Kuopioon. Naapuriin noin niin kuin Joroisten vinkkelistä katsottuna. Kun sitten saatiin vielä kolme ihmistä samaan autoon matkustamaan, niin viikonlopun matkakustannuksetkin jäivät häviävän pieniksi. Paikanpäällä tuota rahaa ei sitten sen kummemmin palanutkaan, omat eväät otettiin kotoa mukaan, Niina tarjosi minulle pehmiksen ja Katri, joka iloisena yllätyksenä myös löytyi paikanpäältä, otti minut osalliseksi tarjoukseen, jossa kojulta tai kolme lelua kympillä! Hän osti Emulle kaksi ja minä sain samaan tarjoukseen ostaa omilleni yhden, kun löysin kerrankin hyvän narupallon : D Kiitos teille, kullanmurut! 

Mutta tuo reissu. Niina tuli Savoon etelästä jo perjantaina, ja silloin käytiin sitten kera Tarun ja koohojen sitten vähän reenailemassa agilitya. Niina halusi ottaa Agirodun Open Class -radan, ja me tehtiin sitä sitten porukalla kaikki. Omasta harjoittelusta ei jäänyt juuri mitään mieleen. Bondin kanssa siellä jotain juostiin, minä tein Bondin kanssa, Taru teki Bondin kanssa. Ei kai siinä! Raisa pääsi tekemään taas hyppyjä ja putkia, ja teki se kerran puominkin. Kävi tosin niin, että se kirmasi puomille hurjaa kyytiä, ja koska itse jäin siitä jälkeen se alkoi ihmetellä ja loikkasi sitten terveesti puomin päältä alas. Helekkari että säikähdin! Ei mitään, otin puomin sitten heti perään uudestaan, ettei vain jäisi mitään mörköjä, ja hyvinhän se sitten sujui. Tulta päin vain. Tykkään Raisassa tuosta ominaisuudesta, että vaikka se on herkkä ja pehmeä koira, se silminnähden haluaa voittaa itsensä. Jos jokin asia jännittää sitä, se selvästi koko ajan päänsä sisällä käy läpi pientä taistelua, kuinka se voisi voittaa tuon jännityksen aiheuttajan. Kun se kerran onnistuu, se tekee sen uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja ilman, että mitenkään erityisesti edes palkkaan sitä, kunhan ihan sanallisesti kehun. Kai se on niin tyytyväinen itseensä : D Onko tuo nyt sitten sitä, että halu tehdä voittaa, vaikka tilanne olisi epämiellyttävä? Pidän siitä ihan todella paljon.

Bondin kanssa olen huomannut, että se ei kestä kovin monia toistoja. Edelleenkään en tosin tiedä, minkä verran olen itse tähän vaikuttanut. Aiemmin jos koira muutaman toiston jälkeen alkoi löysäillä, alkoivat omat hermoni kiristyä ja vaadin koiraltakin sitten sitä terästäytymistä. Kyllähän se sitten vähän skarppasi, mutta ei se voinut mukavaa olla. Jännästi sitä tässäkin hommassa oppii. Nyt olen huomannut, että toistojen määrä kannattaa pitää ehdottomasti korkeintaan kolmessa. Kaksi on sellainen hyvä määrä toistoja, mutta jos on oikein hyvä vire päällä niin voi ottaa sen kolmannenkin. Bondia toisaalta myös ahdistaa reenien loppuminen ja takaisin autoon joutuminen, vaikkei autossa ole sinänsä sen mielestä mitään vikaa. Pelkään, että kohta se alkaa angstata koko reenaamista kun pelkää sen jo valmiiksi loppuvan. 

Agilityssa en ole tosin kyllä huomannut niin helposti tuota toistoihin väsymistä. Ei se niitä sielläkään loputtomiin kestä, mutta huomattavasti enemmän kuin tottiksessa. Agilityssa on varmaan sekin tekijä, että siinä voi helposti käyttää palkkana vaikka sitä seuraavaa estettä. Vain se, että pääsee tekemään on jo sinänsä palkitsevaa! Ei se Bondi mikään tulikuuma ole, eikä todella tarvitse ollakaan. Minä en kaipaa käsiini mitenkään erityisen kuumaa ja kiihkeää koiraa, ja minun päässäni ei ideaalicollie sellainen edes ole : D Minun näkemykseni colliesta on aktiivinen ja liikkuva koira, joka tehdessään tekee iloisesti ja varmasti, ei niinkään valtavalla kiihkolla ja raivolla. Toisen käteen taas sellainen koira sopii paremmin. Bondin kanssa ei kyllä tarvitse vauhdista olla huolissaan!

Taru on kyllä monesti sanonut Bondin hyppytekniikasta, että se on vähän huono. Muistaakseni jotain sellaista, että loikkaa kovin läheltä estettä ja näin ollen lentää hyvin kauas esteestä, joka vaikeuttaa ohjaamista jonkun verran. Käännökset on suuria ja viehän ne sitä aikaakin. Huomaatteko, mietin jo tällaisiakin! Olen nyt suorastaan jopa vähän innostunut uudestaan agilitysta vaikka ei ole kahta kuukautta siitä kun sanoin, että se on mennyt ihan pilalle koko laji ja pitäisi kieltää isoilta koirilta kokonaan, koska se rasittaa niiden kehoa enemmän kuin on tarpeellista. Edelleen olen sitä mieltä, että maailman turhin ja haitallisin este on keinu, jonka kohdalla yhteen esteeseen kulminoituu ihan liian paljon sekä koirasta riippuvia että myös niitä riippumattomia vaaranpaikkoja. Jos saisin päätää, keinu esteenä poistuisi kokonaan. Kauhea este on se. Jos me ikinä päädytään Bondin kanssa oikeasti kisaradoille, niin opetan kyllä keinun oikein hitaaksi esteeksi siitäkin huolimatta, että sitten vaikka tahkotaan samassa luokassa aina pelkästään ajan takia. En halua mitään superrämähdyksiä, jotka tärisyttävät koko koiran kroppapoloa. 

Palataanpas kuitenkin nyt aiheessa hieman takaisin päin. Mistä moinen kiinnostus yllättäen tuohon agilityyn, erilaisiin tekniikoihin ja sen sellaiseen? Iso syy tähän on tuo viikon takainen Agirotu. Niinan lisäksi mukana menossa oli myös Tiia ja Terikin oli kannustusjoukoissa läsnä. Lähdettiin siis lauantaiaamuna puoli kahdeksan jälkeen ajelemaan Joroisista kohti Kuopiota. Oltiin Kuopiossa vaille yhdeksän ja Niina ehti hyvin ilmoittautumaan. Etsittiin meidän pienelle leirille hyvä paikka ja siihen sitten asettauduttiin. Onhan näissä koiratapahtumissa tultu jonkun verran pyörittyä, mutta näyttelyissä se meininki on usein aika samanlaista, ei mitään suurta draamaa. Tokon SM-kisoista jäi vähän kakan maku suuhun, koska juu, toki tapahtuma oli ilmainen, mutta ei siellä kyllä minusta yleisöä oltu sen kummemmin huomioitukaan. Koko tapahtuman ajan saatiin istua märässä maassa, eikä kyllä oikein kunnolla nähty mitään suorituksia. Agirodussa yleisölle oli paikkoja, joskin rajallisesti, mutta oli kuitenkin ja toisaalta oltiin myös vahingosta viisastuneina otettu mukaan ne retkijakkarat.

Aamu alkoi niin kuin yleensä normaalistikin kaikkiin tällaisiin koirajuttuihin mennessä. Päivän mittaan kuitenkin huomasin, että jaksoin katsoa radan toisensa jälkeen jokaisen koiran ollessa erilainen. Vauhtia on siinä määrin, vaikkei sitä olisi mitenkään erityisen paljon, että jokaisen suorituksen kohdalla huomaa jännittävänsä, että kuinkahan tämä koirakko pärjää. Mukana on myös sitä draamaa, ja niin ohjaajille kuin koirillekin voi sattua kaikenlaista. On myös ihanaa nähdä parivaljakkoja, joilla rata menee syystä tai toisesta aivan puihin, mutta kun yleisö uskaltaa naurahtaa virheen tehneelle mutta silminnähden iloiselle koirakolle omistaja kohauttaa harteitaan, hymyilee ja menee radan koiran kanssa loppuun vaikka nurin päin. Sellaisesta jää niin hyvä mieli, ja sitä agility minusta parhaimmillaan on! Mennään vain ja tehdään! Katsotaan, miten tänään käy! Tehdään parhaamme, mutta muistetaan että mitä käykään, niin ennen kaikkea täällä ollaan pitämässä yhdessä hauskaa! Minulla on hauskaa, ja ennen kaikkea koirallani on törkeän hauskaa!!

Lauantai venähti pitkäksi päiväksi, ja kun illalla tulimme takaisin kävimme Niinan kanssa saunassa ja painelimme petiin. Paras tunne pitkiin aikoihin oli se, kun sängyssä maatessani huomasin, etten ollut koko päivänä oikeasti todella ehtinyt murehtia mistään ja että ainoat ajatukset olivat olleet koirissa ja agilityssa. Unta ei tarvinnut odotella. Sunnuntaiaamu alkoi suunnilleen samalla tavalla ja samoihin aikoihin kuin lauantaikin, mutta ei onneksi venähtänyt aivan yhtä pitkäksi. Silti oli niin älyttömän mukavaa. Paikan päällä oli kaiken kaikkiaan ihan mahtava tunnelma, vaikka vähän vettä meinasi ropsauttaa niin ei haitannut, pieniä kuuroja vain ja nekin lämmintä sadetta. Niina, Nurri ja Tesni olivat kaikki taitavia, oli mukavaa tavata tuttuja tuntemattomia ja nähdä hienoja koirakkoja tekemässä hienoja ratoja huolimatta siitä tuliko sitä tulosta vai ei! Tarun ja koohoiden radat ehdin nähdä, ja vaikkei nekään menneet aivan putkeen, niin se vain lisää tämän lajin mielenkiintoisuutta; mitä tahansa voi tapahtua, kaikki on kiinni sekunneista, oikeasta suunnasta, sormen liikkeestä ja, niin, siitä koirasta. 

Tekee mieli reenata agilitya. Mieli kyllä jo suorastaan kaipaa takaisin myös hakumetsään, mutta tällä hetkellä on tunne, että olen löytänyt myös sen kakkoslajin, kun kerta koiratkin siitä tykkää (: 

Raisan kanssa aloin muuten reenata haukkuilmaisua. Hyvällä alulla ollaan! Hiivatin flunssa pääsi ja yllätti, todennäköisesti pienen kylmettymisen seurauksena lauantaipäivän Agirodussa, mutta on tässä toisaalta tullut ulkoiltuakin siihen malliin, että kauniin rusketuksen olen käsivarsiin saanut. Niitä koristavatkin sitten punaiset itikanpistot ja pahuksen mäkäränpuremat. No, kuuluu kesään, mikäs tässä! 

Ensikertaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti