tiistai 18. syyskuuta 2012

Pitkästä aikaa tottista!

Meidän tottikset on viime aikoina rajoittuneet lähinnä olkkariin, ja joskus ääreisharvoin jopa takapihalle. Olohuoneessa on sitten harjoiteltu lähinnä aikapaikallaoloja, vauhtimaahanmenoja ja -istumisia ja Raisan kanssa pikkuisen ilmaisuja. Haukkuu peräti jo kaksi putkeen! Meillä on äärimmäisen korkea vaatimustaso, tällä hetkellä ja yleensäkin. Itselläni kun meinaa olla ongelmana vähän se, että vaadiin koiralta liikaa ja sellaisia asioita, mitä koira ei vielä välttämättä oikeasti edes osaa. En osaa opettaa asiaa paloissa, vaan haluan saada suoraan aikaan sen täydellisen suorituksen. Muutaman kerran saa mennä pieleen, mutta kyllähän se sitten pitäisi jo osata. Siis mikä logiikka tässä on...? Olen todella tajunnut tämän asian vasta hiljattain, mutta se näyttää vielä juntimmalta kun sen kirjoittaa jonnekin.

Nyt päästiin kuitenkin pitkästä aikaa reenailemaan Margitin ja Dustyn kanssa raviradan parkkikselle. Tarkoituksena oli saada lähinnä Dustylle häiriöharjoitusta, meille yleensä harjoitusta. Bondin kanssa harjoitellaan edelleen oikeanlaista seuraamista, se kun on meillä mennyt aina pieleen. Samoin perusasentoa ja takapään käyttöä. Ajattelin kuitenkin ottaa Bondille myös nyt samalla häiriöpaikkamakuuta, kun kerrankin oli häiriötä! Jos vaikka sen BH:n sen kanssa joskus. Olen kyllä jo vähän tullut siihen tulokseen, että jos Bondi jotain osaa niin paikkamakuun. Nyt sille kuitenkin tuli vielä entisestään varmistusta.

Kun olen paikkamakuussa selin koiraan päin (kuten BH-kokeessa ollaan), on itselläni tapana katsoa kännykän mustalta näytöltä heijastaen, että makaako koira paikallaan ja mitä se siellä paikalla maatessaan puuhastelee. Näkymä on kapea, mutta ei se koira kovin iso olekaan! Margit oli Dustyn kanssa sivummalla ja kuuntelin, kuinka Margit jutteli Dustylle jotain. En erottanut sanoja, ja ajattelin, että varmaan kehuu koiraa siellä sivussa. Lisäksi parkkipaikan ohi menee jalankulkutie, josta välillä kulkee lenkkeilijöitä ja muita, jotka höpöttävät. Niinpä en kiinnittänyt taustalta kuuluvaan puheeseen sen kummemin huomiota vaan peilailin vain Bondin paikallaan makaamista. Yhtäkkiä tajusin, että puhetta kuuluu aivan läheltä ja samalla hetkellä huomasin, että aivan ohitseni - siis minun ja Margitin väliin jääneen muutaman metrin raosta - käveli kaksi nuorta naista, joilla molemmilla oli hihnojensa päässä pienet koirat! Sydän kyllä hypähti, vilkaisin Margitia ja taas Bondia kännykän näytön kautta; siellä se makasi edelleen, vaikka nämä koiralenkkeilijät olivat ohittaneet sen vain parin-kolmen metrin päästä!

Meni hetki ennen kuin tajusin, että aika hyvähän se olisi tuollaisen suorituksen jälkeen käydä palkkaamassa. En voinut kerta kaikkiaan pidätellä kehuja vaan vuodatin muutaman hyvän sanan jo koiran viereen palatessani. Bondi vain makoili silmät kirkkaina ja korvat pystyssä, menin sen viereen (en edes tajunnut palata taakse, mitä olen usein tehnyt) ja palkkasin maahan nameilla ja sen jälkeen vapautin ja heitin lelun taakse ja leikittiin ja haettiin lelua ja taisteltiin ja leikittiin pitkään ja kehuin paljon sanallisesti. Margit kehui, että sehän sujui tosi hyvin ja nyt kun sitä taas jälkeenpäin mietin, niin olen pillahtaa itkuun tätä kirjoittaessani. Minä olen tehnyt sen kanssa jotain oikein! Olen tehnyt yleensäkin koirankoulutuksessa joitain oikein! Ja pikku-Lassi oli niin valtavan taitava!! Jollekin tällaiset onnistumiset eivät ole edes mitään kummoisia onnistumisia vaan ihan itsestäänselvyyksiä; tottakai koira makaa paikallaan vaikka vieressä räjähtäisi atomipommi (... tai ehkei sittenkään, mutta joka tapauksessa), mutta minä en pidä sitä asiaa mitenkään itsestäänselvyytenä. Voi rakas Lassi, äidin rakas Lassi!

Pikku-Lassi oli eilen ja tänäänkin oikein hyväntuulinen ja naureskeleva hännänheiluttaja. Yleisesti vain hyvällä tuulella!

Raisan kanssa puuhasteltiin sitten seuraamista myös, koskapa se on meillä vielä erittäinkin hakusessa, ja tulihan sieltä niitä onnistuneitakin pieniä suorituksia! Tehtiin kyllä vähän vahingossa pidempiä seuraamisia kuin mitä ollaan tehty normaalisti, mutta mukavasti ne sujui nekin. Lisäksi harjoiteltiin täyskäännöksiä ihan paikalla ollessa. Raisa on siitä hauska koira, että vaikka se minusta on kohtuullisen pehmeä, se ei helposti lannistu epäonnistumisista. Tuntuu, että jos se ei onnistu, se yrittää vaan entistä kovemmin, koska haluaa onnistua! Niin ainakin nyt tämän täyskäännöksen kanssa, jossa hain nyt heti alusta asti sitä pyllyn käyttöä ja vasta siitä palkkasin. Se yritti ja yritti kunnes käänsi pyllyä niin vimmaisesti että jäi melkein kynnenkuvat hiekkaan. Saatiin siis onnistuneita suorituksia siitäkin!

Lisäksi otettiin Raisan kanssa ilmaisuja, kun saatiin taas vieras maalimies. Ensimmäisellä kerralla leuat kyllä kävi, mutta ääntä ei kuulunut. Pienen rohkaisun jälkeen kuului ääni. Toinen kerta menikin sitten jo putkeen, suoraan maalimiehen luona maahan ja "Hau! Hau!", palkka, paljon kehuja ja homma lopetettiin sillä kertaa siihen. Taitavia on nuo koirulit kyllä (:

Myös Margit oli edistynyt Dustyn kanssa niin paljon! Oli mukavaa nähdä, miten molemmilla oli nyt ihan toisenlaista tekemisen makua jo puuhastelussaan.

Käytiin muuten ennen reenejä viereisellä koirakentällä ottamassa vähän niitä esteitä. Hyvin menee molemmilta jo se metri, ei ongelmaa. Raisa ottaa satunnaisesti takajaloilla esteestä vauhtia, mutta otettiin uusi yritys kunnon vauhdin kanssa, ja lentäin liitäin meni yli. Sitten sai pallon ja haki se kyllä sen pallonkin, mutta kas kummaa kun sitten se vain hiimaili takaisin minun viereen, ja otti "sen ilmeen", eli "Joo, joo, okei, kiva lelu on se, tehdäänkö jo jotain?" Tätä on tapahtunut silloin tällöin meillä nyt kivojen reenien yhteydessä. Onko se nyt sitten sitä, että se lelupalkka ei olekaan niin tärkeä kuin se, että pääsisi tekemään lisää? Teenköhän minä tuon koiran kanssa yli? Tehtiin sitten vielä hyppy pari kertaa ja kiipeilytinpä vielä A-esteen (tai mikä se nyt PK-puolella sitten on nimeltään) ylikin ja molemmat tuntuivat tykkäävän siitäkin. Ei siis esteiden kanssa ongelmaa!

Ah, niin. Raisan ilmaisureenien lopussa kun annoin sille lelun, mäjäytin sitä sillä narupallon pallolla aika napakasti naamaan. Vahingossa tietenkin! Aloin heti innostaa Raisaa takaisin leikkiin, ja lähtihän se samantien, ei jäänyt mitään angsteja päähän hakkaavasta pallosta, ehkä siksi, että ei se nyt yleensä päähän lyö. Raisa voitti pallon, kantoi sitä muutaman askeleen, tiputti ja tuli sitten taas minun luokse.
Lisäksi astuin kerran Bondin varpaille seuraamisessa. Bondi sanoi "Uik!", katsoi minua vähän aikaa ja palasi sitten takaisin seuramaan. Vähän näytti ottavan painetta, mutta jatkoi sitten hyvää seuraamista ja sai hyvän palkan eikä ollut ongelmaa ottaa uutta seuraamista perään. Jee!

Näin jännää meillä. Ettei nyt menisi pelkäksi hehkutukseksi, niin loppuun tietoisku. Tiesittekö, että ihmisen DNA on 50 % samanlainen kuin banaanilla? Aina kun syöt siis banaania, olet käytännössä puolikannibaali. Muistakaa tämä seuraavan kerran, kun katsotte Gainomaxin mainoksia (paljonkohan maksavat minulle, kun mainitsin tuotteen blogissani?).

Ensikertaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti