tiistai 3. syyskuuta 2013

Vaan ehkä, jospa sittenkin, olis kaikki helpommin.

Blogiani enemmän ja pidempään lukeneet ja minua enemmän tuntevat ihmiset tietävät varmasti kantani bordercollieen rotuna ja niiden ottamista pelkiksi toko- ja/tai agilitykoiriksi. Niille jotka eivät sitä tiedä, se tässä ja nyt kerrottakoon.

Minä pääsääntöisesti pidän bordercollieista, joskin ne ovat hyvin omanlaisiaan koiria. Poikkeavat minusta paljon "muista koirista", monenkin syyn takia. Aikoinaan haaveilin itsekin omasta bortsusta, mustavalkoisesta nartusta. Vuosia, vuosia sitten. Kuitenkin olen yhä vakuuttunempi siitä, että koira, joka on onnistuttu tähän päivään asti pitämään niinkin hyvin kiinni siinä alkuperäisessä työtehtävässään jalostuksen avulla ymärtääkseni melko menestyksekkäästi menee minusta vääjäämättä hukkaan pelkkänä toko- ja/tai agilitykoirana. Jokin muu koiranvirka - siis oikea työkoirakäyttö - ei välttämättä olisi hullumpi ajatus; olen myös työbortsuja kasvattavien ihmisten suusta kuullut, että kaikki koirat eivät hyvistä suvuista huolimatta vain koskaan syty (minkä takia tuntuu uskomattomalta, kun ihmiset kertovat tarinoita täysin työnlinjattomista koirista jotka syttyivät tai "syttyivät" lampaisiin heti ensi yrittämällä) tai jostain muusta syystä eivät sovellut paimenkäyttöön. Näiden koirien ominaisuudet voisi minusta hyvin valjastaa muuhun hyötykäyttöön. Miksi ei?

Tämä kirjoitukseni ei nyt kuitenkaan suoranaisesti käsittele bordercollieta. Tai tavallaan kyllä itse asiassa käsittelee.

Sillä kaikista näistä ajatuksistani ja näkemyksistäni huolimatta, ja myöskään huolimatta siitä, etten itse ole karjatilallinen ihminen, huomaan aika-ajoin kadehtivani ihmisiä, jotka ovat valinneet rodukseen bortsun.

Hassua kyllä, en niinkään koirien henkisten ominaisuuksien ansiosta, en koulutettavuuden tai sen sellaisten asioiden, vaan niiden ulkoisten.

Yhdessä asiassa bortsuihmiset nimittäin pääsevät helpolla, eikä sitä voi kukaan kyseistä koiraa omistava tai puhtaasti työnlinjaisia kasvattava kieltää. Nimittäin ulkonäkö.

Bordercollie voi olla käytännössä mitä vain. Sillä voi olla pitkä turkki tai lyhyt turkki. Se on silti yhtäkaikki bordercollie.

Se voi olla oikeastaan minkä värinen vain. Rotumääritelmän mukaan ainoa ehto on, ettei valkoinen väri saa olla vallitseva, mutta tämäkin on vain käytännössä nykyään koiranäyttelymaailmaan sijoittuva seikka, ja kyllähän niissä työlinjaisissa koirissa valkovoittoisia koiria näkee rutosti. Väristään huolimatta koira on siitä huolimatta erittäinen kelpoinen bordercollie.

Veikkaan, että bordercollien kooksi on määritelty jota kuinkin keskikoko. Tähän skaalaan tuntuu mahtuvan silti melko monenkokoisia ja muotoisia koiria - jotka kuitenkin saavat kaikki puhtaat beeceen paperit.

Bordercollien korvat voivat olla käytännössä mitä vain, kunhan ne toimivat. Koira on silti edelleen aivan normaali bordercollie.

Keksinkö vielä jotain?

Tämä on siis seikka, jota jonkin verran myönnän kadehtivani. Bortsuihmiset tykkäävät mielellään sanoa, että niinhän siinä käy kun koiria jalostetaan puhtaasti työominaisuuksien eikä ulkonäön yksityiskohtien osalta.

No, niinhän siinä todennäköisesti käy.

Siitäkin huolimatta on minusta mielenkiintoista, että bordercollieiden tyyppi on melkolailla yhteneväinen. Ulkonäön yksityiskohdat poikkeavat toisistaan, mutta koirat tunnistaa kutakuinkin samanrotuisiksi. Joku villi kortti voi ilmaantua silloin tällöin, mutta yksittäistapauksiksi ne usein jäävät.

Myönnän, että pidän itse myös nykycollien elegantista ja aristokraattisesta ulkomuodosta, erityisesti siitä kaikkien kammoamasta päästä, jonka sujuvuutta ja jaloutta jaksan ihailla; en voi sietää korkeita ja jyrkkiä otsapenkereitä ja pyöreitä, tuijottavia moljosilmiä. Hyiyäk. Rakastan collien tummia, vinohkoja silmiä, ja niiden rauhallista ja arvokasta katsetta. Kun ne katsovat upeasta, kiilamaisesta päästä, on kaunis kokonaisuus taattu.

En minä silti itse jalostaisi pelkkiä päitä ja silmiä.

Ihailisin sellaista koira silloin, jos sellainen sattuisi kohdalleni.

Olisin onnelinen jos kyseinen koira olisi muilta ominaisuuksiltaa suvunjatkamistasoa, ja jättäisi niitä ihania pieniä ulkomuodon yksityiskohtia myös jälkipolvilleen.

Mutta ehkäpä juuri tästä syystä minusta ei tule sittenkään koskaan koirankasvattajaa.

Minusta tuntuu, etten jaksaisi niuhottaa niistä pienistä asioista. Minusta tuntuu yhä enemmän ja enemmän, että alan kannattaa mieluumin tyyppi- kuin rotujalostusta. Samantyyppisiä koiria voisi risteyttää keskenään vai sen perusteella, että ne ovat molemmat tutkitusti terveitä, jollain tavalla todetusti hyväluonteisia ja niillä olisi kutakuinkin sama käyttötarkoitus.

Nyt on niin anarkistinen olo, että huh huh.

Kuten sanottu, pidän collieista, rakastan suorastaan, mutta en halua nähdä kuinka rotujalostus tuntuu pikkuhiljaa kaivavan omaa hautaansa, mutta asiaan ei haluta puuttua millään tavalla radikaalisti. Kaikki pitää tehdä hyvin varovasti ja hissutellen. Ehkä syystä, ehkä ei. Kaikkia virheitäkään ei voi ennalta nähdä.

Meillä olisi ollut ehkä myös reenipäivityksiä, mutta kuten sanottu, olo on aivan liian kapinallinen niiden päivitysten kirjoittamiseen tällä hetkellä.

Ensikertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti