keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Syksy näyttää synkimpäänsä, ajatukset harhailee.

Ei sillä, että oma mieliala tai tapahtumat olisi mitenkään erityisen synkkiä. Loka- marraskuu vaan taitaa olla sitä syksyn synkintä aikaa. Talvi muistutti hetken verran tulostaan, mikä oli itselleni kyllä onnellinen hetki. Pidän talvesta ja lumesta niin paljon! Siinä vain on sitä jotain. Pidän kyllä kaikista vuodenajoista, mutta talvessa jokin liikuttaa minua aina jotenkin eri tavalla. Talvi tulee vielä, vaikka nyt onkin pimeää, märkää ja loskaista. Niinhän on joka vuosi täällä Suomessa!

Koirarintamalta sitten. On taas ajatuksia pyörinyt päässä viime aikoina. Tekisi mieli kirjoittaa koiraharrastuksista. Tekisi mieli kirjoittaa koiraroduista. Tekisi mieli kirjoittaa koiranjalostuksesta.

Mutta ne olisivat vain aikalailla niitä samoja, vanhoja tekstejä mitä te, rakkaat lukijat, olette minulta saaneet lukea jo lukemattomia kertoja aikaisemminkin. Suurin osa teistä on kuullut minun myös jatkuvasti puhuvan samoista aiheista. Uskottavahan se vain on, että vaikka niistä kuinka puhuu tai kirjoittaa, niin eivät ne miksikään siitä muutu. Keskustelupalstoillakin olen yrittänyt aiheesta avautua. Joko kukaan ei sano mitään, tai ymmärtää sanomani täysin päälaelleen. Hohhoijjakkata.

Voisin kirjoittaa myös, miten meillä on mennyt reeneissä. En ole kovin hyvä pitämään säännöllistä reeniblogia (ihan vain, jos joku ei ole vielä huomannut). Olisi varmaan hyvä aina heti reenien päälle kirjoittaa, että mitä on tehty ja miten on mennyt. Ei sitä vain saa aikaiseksi.

Tietysti voisin kirjoittaa myös koirieni jokapäiväisistä edesottamuksista, mutta eivätpä ne nyt mitään niin jännää tee. Tai sitten ne tilanteet on jo olleita ja menneitä, ovat olleet siinä hetkessä hyviä tai hauskoja, mutta en muista niitä enää tarkasti jälkeenpäin.

Yksi asia nyt tulee kyllä mieleen, mistä voisinkin kirjoitella, ja mistä en muista ainakaan ihan hetkeen kirjoitelleeni (paitsi silloin aihetta sivusin, kun tein meidän nega-BH-päivityksen). Minulle on monesti sanottu, että asetan oman ja koirieni riman kerralla kauhean korkealle kaikkien odotusten suhteen, ja sitten petyn sunnattomasti, kun en pääsekään niihin tavoitteisiin. Se on varmaan totta, mutta rehellisesti sanottuna en huomaa tekeväni sitä tietoisesti. Ehkä en vain todella tiedä, että mitkä tavoitteet ovat minkäkinhetkisen elämäntilanteeni ja esimerkiksi koirien koulutustason huomioon ottaen realistisia.

Koen vähän väliä tunnetta, että olen tuomittu epäonnistumaan niin koirankouluttajana kuin myös omistajana. En tiedä, miten yleinen tällainen tunnetila on koiraharrastajien keskuudessa. Ihan pienistä onnistumisista en osaa ennen pitkää enää iloita tarpeeksi, mutta suhteessa pienetkin epäonnistumiset voivat lannistaa minut hetkeksi täysin. Taas meni pieleen. Miksi aina menee vain pieleen? Miksi en osaa? Miksi en ymmärrä? Mitä minä en taas käsittänyt? Miksi en osaa ratkoa koulutuksellisia ongelmia itse? Tai jos ratkon, niin miksi lähes aina tuntuu, että olen ratkonut ne jotenkin väärin? Joku viisaampi sanoo, että noin se menee vain pilalle.

Välillä en jaksaisi harrastaa koirien kanssa yhtään mitään. En jaksaisi miettiä, että onko se nyt "hyvä koira" vai "huono koira", mitä ajattelevat koiristani muut ihmiset, reenikaverit, koirien kasvattajat... En jaksaisi murehtia siitä, että saavatko koirani joskus jotain konkreettisia tuloksia jostain vai eivät. Jos eivät, mitä se kertoo koiristani - ja minusta.

Ehkä minä en oikeasti ole koiraharrastaja. Sen tiedän ja tiedostan, että olen romantikko ja sorrun usein myös koirieni inhimillistämiseen - tai no, missä sekin raja sitten menee. Väitän, että koirista tiedetään edelleen ihan liian vähän, että esimerkiksi niiden tunnetiloista, kokemuksista ja mielenliikkeistä voisi sanoa mitään varmaa. Miksi jotkut koirat tuntuvat ikävöivän kuollutta omistajaa? Eikö se olisi inhimillistä, kaipaus? Jos sanotaan, että koira ikävöi vain laumanjohtajaa, niin mielestäni ollaan ihan olemattomalla pohjalla. Tämä vain esimerkkinä, mutta uskoo sitten johtajuusteorioihin koirankasvatuksessa tai ei, niin koira pystyy kyllä omaksumaan uuden johtajan, koska johtajanhan pitäisi kaikessa yksinkertaisuudessa olla joku, joka pystyy tarjoamaan koiralle turvallisuutta ja ravintoa. Jos ei usko johtajuusteorioihin kuten minä, sama juttu pätee silti; koira ei kaipaa vain jota kuta ruokkimaan tai ulkoiluttamaan, sen voi tehdä lähes kuka vain. Koira ei jää kaipaamaan myöskään rutineeja, koska samat rutiinit sille voi myös tarjota käytännössä kuka vain.

Miksi koira sitten kaipaa?

En näe, ei, en pysty näkemään koiraa puhtaasti pelkkänä klönttinä lihaa ja luuta, jonka kaikki toiminnot tapahtuvat puhtaasti viettien ja vaistojen varassa. En missään nimessä. Mikään muu lemmikkieläin ei ole ollut niin tiiviisti ja henkilökohtaisesti ja niin käsittämättömän kauan ihmisen lähellä kuin koira. Kyllä se muokkaa eläintä. En lue itseäni ns. kukkahattutädiksi, mutta toisaalta minun mielestäni myös kaikenlaiset laumahierarkia-ajatukset koiran ja ihmisen välillä joutavat romukoppaan. Susi on laumaeläin. Koira ei. Koira on yhteisöeläin. Se voi vaihtaa porukkaa toiseen lennosta ilman, että kenelläkään on mitään sitä vastaan. On myös tutkittu, että aikuinen koira vastaa laumakäytösominaisuuksiltaan vain muutaman kuukauden ikäistä sudenpentua. Laumanjohtaja, my arse... Tuo ei ole muuta, kuin ihmisten omien egojen pönkittämistä.

En toisaalta usko myöskään siihen, että koira ja ihminen ovat "samanveroisia". Viimeinen sana asioista pitää olla aina ihmisellä, koska koirat elävät "ihmisten yhteiskunnassa". Ihmiset ovat luoneet yhteiskuntaansa tietyt säännöt, ja olettavat myös koirien taipuvan näihin. Koirat tuskin tätä kuitenkaan luonnostaan ymmärtävät, ja siksi ihmisiä tarvitaan kertomaan koirilleen millainen käytös ja millaiset toimintatavat ovat tässä yhteiskunnassa luvallisia ja hyväksyttyjä, ja mitkä eivät.

Ja jos sitä alkaa miettiä, niin koirat taipuvat yhteiskuntamme normeissa aivan uskomattomia määriä. Joskaan tuskin vasten tahtoaan, mutta taipuvat silti, ehkä kuitenkin vastoin omia luontaisi käyttäytymismallejaan. Vaikka mitä ne koiran luontaiset käyttäytymismallit sitten ovat. Niitäkö, joihin koira kasvaisi, jos se kasvaisi ilman ihmistä? Millainen koira? Monettako sukupolvea "ihmisetön"?

Jopas lähti taas. Liian vähän yöunta alla kenties.

Ensikertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti