Elämäni koirat 5/5.

Tänään ei sitten itketä yhtään! Ehkä itkunaurua, koska tästä koirasta puhuttaessa ei vaan kerta kaikkiaan voi sydämessä olla surua.

Minulla ei ollut koiranpaikkaa auki. En todella etsinyt koiraa. Mietin, että tässähän tämä elämä menee mukavasti kahden koiran kanssa. Raisa oli kolmevuotias, juuri aikuistumaan ruvennut koira. Elämä oli helppoa kahden valmiiksikoulutetun koiran kanssa.

Sitten Airi, Irokon Lightspeed, sai pennut.

Airi on Raisan tätipuoli, Riian (Irokon Donna Gloria) tytär ja Raisan emän Duon (Irokon Starshine) siskopuoli. Sen isä on FI KVA Black Gary Jesse James, koira, jonka muistan ajoilta, kun olin vasta pääsemässä pikkuhiljaa sisään koira- ja colliemaailmaan. Tämä Airin syntynyt pentue oli koiralle ensimmäinen laatuaan, ja siinä oli isänä toinen minun näkövinkkelistäni "vanhan linjan" collie, Serica's Doctor of Love, Rico. Ricon muistin nimenomaan sen harrastusrintamalta ja erityisesti pk-lajeista saatujen tulosten perusteella.

Pentueeseen syntyi kuusi reipasta poikaa, ja yksi tyttö, kuusi soopelia ja yksi tricolor. Huh, onneksi noin paljon poikia, ja se ainokainen tyttökin jo alustavasti varattu! Koska urostahan minulle ei tule kun vasta aikaisintaan sitten, kun Bondista aika jättää.

Ihastelin Johannan facebookiin laittamia päivityksiä ja kuvia pennuista, jotka vaikuttivat aivan mahtavilta tapauksilta. Reippailta ja avoimilta. En aivan itsekseni ihaillut näitä pentuja, vaan niistä innostui myös Margit, jolle tulikin sitten yksi poikapennuista, Rico Jr. Margitin mukana kävin pentuja katsomassa kerran ja mukaan lähdin myös silloin, kun Margit haki Rico Jr:n kotiin. Pennut olivat mahtavia. Hurjia elikoita, joiden hampailta ja hurjilta hyppyhyökkäyksiltä ei säilynyt kukaan!

... Hitsi, oli ne ihania pentuja, mutta onneksi ne on kaikki varattu, eikä mulla nyt ole sitä koiranpaikkaa auki edelleenkään.

Yhden pennun varaus sitten peruuntui. Ja pysyi peruttuna. Pentu jäi Johannalle. Kasvoi. Oli melkein puolivuotias. Näin jälkikäteen mietittynä minulle jäi tunne, että ehkä se vain odotteli minua siellä, mietti, että koska se äiskä tulee hakemaan minut kotiin. Bennymaiseen tapaan otti tietysti ilon irti odotteluajastaan. Johanna sitten kerran sanoi, että hakekaa nyt joku tää pentu ennen kuin se oikeasti jää tänne. Minä siihen sitten vähän puolivitsillä, että no pane maitojunaan, menen asemalle vastaan :D

Siitä se ajatus sitten lähti.

Kyllä siinä muuten punnittiin vaihtoehtoja ja käytiin läpi erilaisia asioita, päälimmäisenä tietysti rahallisia ja ajallisia. Pidin pennun tulosta erittäin matalaa profiilia, koska se tuntui niin epätodelliselta. Eräänä päivänä lähdettiin sitten Tiian kanssa ajelemaan kohti Latovainio Citya, ja niinhän siinä kävi, että pentu takapenkillä sieltä takaisin tultiin.

Johannan luona pennun nimi oli Beni, mutta itse olin juuri katsonut tuona kesänä kahdeksannen kauden Supernaturalia, ja olin vallan ihastunut siinä olevaan Benny -nimiseen sivuhahmoon. Niinpä Benistä tuli - Johannan vastustuksista huolimatta - Benny.

Ja niin minulle tuli Benny.

Benny on ollut minulla verrattain kovin lyhyen aikaa. Reilun vuoden vasta. Se oli tullessaan minulle hupsunnäköinen, pitkäjalkainen, vempulakorvainen koiralapsi. Benny oli myös elänyt elämästään ensimmäiset puoli vuotta toisten koirien kanssa pääasiassa pihassa juoksennellen ja vaikka se rakasti ihmisiä yli kaiken, ei sen mielestä ihmisten kuunteleminen ja totteleminen ollut mitenkään erityisen tärkeää. Elämä oli ja on sen mielestä tavattomann hienoa ja jännittävää, ja jokainen koira ja ihminen on potentiaalinen ystävä - myös se omistajansa jättiläisflexin päässä hurjasti tempoileva ja kita vaahdossa raivoava 65 kiloinen rottweileruros, joka tekisi mielellään Bennysta hakkelusta. Benny on tavattoman varma, että pystyy kyllä vakuuttamaan kaikki siitä, että on oikeasti huipputyyppi. 

Onneksi se ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen tyhmä. Sellainen vähän höhlä, niin kuin nuorten koirapoikien pitääkin olla. 

Bennyn vilpitön rakkaus kaikkea elollista kohtaan oli kuitenkin alussa myös ongelma. Heti ensimmäisenä meillä viettämään kokonaisena päivänä se touhusi pihassa ja tottakai tein sen kanssa kuten kaikkien pentujeni kanssa ja annoin sen olla omassa pihassa irti. En tajunnut ottaa huomioon, ettei Bennylla ollut ollut sen ensimmäisen puolikkaan elinvuoden aikanaan juuri henkisiä rajoitteita sille, mihin se voisi mennä. Niinpä sen kuullessa lasten ääniä naapurista, se kuunteli sekunin ja lähti kirmaamaan kohti naapurin pihaa. Mitä tietysti huutaen perässä.
 

Minut ja Tiian Benny oli hakureissulla kirjaimellisesti tyrmännyt rakkaudellaan, joten kun tajusin sen menevän kohti lapsia täynnä olevaa pihaa, niskakarvani karahtivat pystyyn ja huusin vain "Se on pentu, se on kiltti!" 

Näky joka minut kohtasi oli hämmentävä. Naapurissa oli lasten synttärijuhlat. Benny meni lasten eteen ja istui alas, korvat ystävällisesti päätä myöten, silmät tuikkien ja ravaili pienten lasten seassa ja tuntui sanovan: 

 "Hei, minun nimeni on Benny! Muutin naapuriin eilen. Saanko tulla teidän kanssa juhlimaan?" 

Muistan hetken vain tuijottaneeni näkyä suuren hämmennyksen vallassa. 

Katsokaa nyt tuota kuikelokoiven määrää!
Kuva (C) Ilona K.

Bennyn kanssa piti kuitenkin aloittaa ahkera urbaanikoiran elämän opiskelu, ja tärkeimpänä tähän opiskeluun kuului ehdottomasti irtipitoharjoitukset ja luoksetulo. Normaalistihan minulla on pikkupennut olleet alusta asti vapaana, eivätkä ne ole tietenkään mihinkään lähteneet, Bennyn kohdalla tilanne olikin vähän konstikkampi, koska se ei ollut enää ihmisistä täysin riippuvainen pikkupentu ja lisäksi se oli leimautunut erittäin vahvasti toisiin koiriin. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni koira, jonka perään sain huutaa peräsuoli pitkänä eivätkä edes sen korvat värähtäneet minun suuntaani. Tuolloin mietin, että olikohan tämä nyt ihan järkevä päätös sittenkään. 

Ajan myötä Benny kuitenkin osoittautui yhä uskomattomammaksi tapaukseksi. Se oli loputtoman ystävällisyytensä ja avoimuutensa lisäksi myös valtavan rohkea, tasapainoinen, tasainen. Se ei hötkyillyt eikä höyrynnyt turhasta, mutta seisoi tukevasti omilla jaloillaan. 

Söi kyllä kaiken. Siis ihan kaiken. Muun muassa jotenkin oli saanut pöydältä hilluttua minun punaiset kuulokkeeni ja tuoksukynttilän. Sen jälkeen se oksensi pötkön pinkkiä steariinia ja kakkasi kolme päivää punaista muovia. Se söi myös lempirintsikkani ja nekin se tietenkin pölli. Minun tyynyni alta. Kun nukuin. 

Ajan myötä kävi kuitenkin ilmi, että Benny oli myös valtavan nöyrä ja kuuliainen koira. Muutaman kerran jouduin sitä kovistelemaan ihan tosissani, mutta kyllä sille meni viesti sitten perillekin. Se oppi nopeasti, kun sen vain sai oppimaan oppimista. 

Benny on myös asenteellaan hurmannut monia ihmisiä. Monien mielestä se näyttää ihan "vanhan ajan collielta", ja lisäksi se rakastaa kyllä pyyteettömästi ihan jokaista. Jos jolla kulla ikinä on huono päivä, kannattaa hänen matkustaa kauempaakin tapaamaan Benjaminia. Voin taata, että sitä halaillessa päivä paranee. Ja Bennyhan halailee, ja suukottelee, kiipeilee suvereenisti syliin ja on sitä mieltä, että on pikkuinen koiranpoika vain, ja haluaisi nyt hirveästi hellyyttä. 

Bennylla on niin paljon ystäviä! Tässä yksi parhaista, Lennu.
Kuva (C) Anni Rask

Bennyn äiti Airi on saanut luonteensa vuoksi lisänimen Aurinkoinen. Bennya sanoin pienenä hammaspeikoksi, koska sen tapana oli purra käsivarteni mustelmille osoittaessaan kiintymystään. Ja pureskeli se kaikkea muutakin. Mutta se oli luonteeltaan niin valoisa ja lämmin. Niin kuin emänsä. Joten Benny itse sai lisänimen Aurinkopeikko, ja myöhemmin se muuttui Peikonpoikaseksi. Benjamin Peikonpoikanen, pieni Aurinkopeikko. 

Benny on vielä ihan nuori peikko, Uroskoira tuntui taas vähän erikoiselta, mutta jotenkin Bennyn kohdalla on silti jotenkin ollut olo, että sen vain piti tulla minulle. Välillä olen miettinyt, olisiko se onnellisempi jossain muualla. Jollain muulla. 

Kuitenkin, ihan rehellisesti sanottuna, Benny olisi varmasti onnellinen missä vain. Ei se siitä ole kiinni. Se oppisi nauttimaan elämästään missä tahansa jos se vain kokisi olevansa rakastettu. 

Haluan kuitenkin ajatella, että vaikka Benny rakastaa kaikkia ja varmasti viihtyisi kaikkialla sille oli syy, että se tuli juuri minulle, vaikkei sen pitänytkään. 

Tai ehkä sen koko ajan pitikin. 

Elämä on huippua!
Kuva (C) Ilona K.

Elämäni koirat 4/5.

Tänään en oikeasti aio itkettää teitä, lupaan! Yritän luvata. Ehkä onnenkyyneliä voi joku itkeä - kenties minä itse.

Kun Bondi oli ollut minulla kolmisen vuotta, aloin miettiä josko sille olisi hyvä saada kotiin oma ystävä. Tämä myös siksi, että tuolloin lopettelin opiskeluja Iisalmessa, jossa olimme asuneet opiskelija-asuntolassa, ja Bondilla oli käytännössä aina seuraa. Kun muuttaisimme omillemme, se joutuisi olemaan pitkiä päiviä itsekseen. Tämän toisen koiran tulemisella ei kuitenkaan ollut minkäänlainen hoppu eikä kiire, joten minulla olikin sille hieman erilaiset kriteerit verrattuna aikaisempiin koiriini; ensinnäkin halusin toki katsella yhdistelmiä sillä silmällä, että tulevasta koirasta olisi mahdollisuus saada kaveri kenties myös harrastuksiin. Toisekseen tällä kertaa pennun pitäisi olla narttu ja väriltään tricolour. Näin "tiukkoja" kriteereitä ei minulla ollut koiralle aiemmin ollut. Tämä oikeastaan kuitenkin johtui vain siitä, ettei minun ollut "mikään pakko" ottaa pentua. Päätin siis, että otan pennun sitten ja siinä tapauksessa, kun sopiva trikkinarttu löytyy.

Taas jälleen kerran asiaan puuttui Kirsi K., joka vinkkasi minulle eräästä pentueesta, joka oli syntymässä Irokon kenneliin. Kirsi sanoi, että jos hän ottaisi nyt jostain pennun, niin tästä yhdistelmästä. Pentueen emän Duon olin nähnyt kerran ohimennen pentuna, ja isä Zeke oli täysin vieras Ruotsissa asuva, tosin Suomessa kasvatettu koira. Luotin Kirsin sanaan siinä määrin, että aloin kirjailla kolmenkymmenen kilometrin mittaista sähköpostia kasvattaja Johannalle, jossa kerroin itsestäni ja siitä, millaista pentua olin etsimässä. Tästä alkoikin sitten jo kiivas sähköpostinvaihto, ja yllätyksekseni Johanna tarjosikin minulle mahdollisuutta sijoitusnarttuun. Olin niin innoissani! Kun pennut viimein syntyivät, Johanna laittoi minulle viestiä, että täällä olisi neljä kappaletta trikkinarttuja, eiköhän näistä joku sullekin jouda!

Pitkästä välimatkasta ja minun autottomuudestani johtuen emme meinanneet saada millään sovittua yhteistä tapaamispäivää, mutta sitten sovittiin niin, että menisin katsomaan pentuja, kun ne olivat luovutusiässä. Jos silloin tuntuisi hyvältä, voisi pentu lähteä matkaan saman tien, mutta jos jompi kumpi meistä tarvitsisi vielä miettimisaikaa, niin sekin järjestyisi.

Menepä katsomaan seitsemänviikkoista pentua, joka vastaa kaikkia odotuksiasi sillä hetkellä, ja yritä edes puolitosissasi uskotella itsellesi, että "Katotaan nyt".

Näin minulle tuli... äh, mikä sen nimeksi nyt tulisi. En oikein tiedä. Olisi kiva, jos alkaisi D:llä, niin kuin Duo! Dina on kiva! Ai sen sisko on jo Dina. En mä tiedä, siitä tulee joku Musti kuitenkin. (Ystäväni Kaisa ehdotti, että siitä tulisi Kaisa.) Kaisa on nätti nimi! Mutta sen pitää olla räväkämpi. Siinä pitää olla R jossain. Raisa... Ohhoh! Raisahan on nimi! Raisa! Joo, Raisa on hyvä!

Näin minulle tuli Raisa (Irokon Quartz)!

Raisan kanssa oli alusta asti jotenkin selkeämmät sävelet. Jotain pientä tottiksenpoikasta touhuttiin pienen ja hurrrrrjan aktiivisen pennun kanssa, mutta ajattelin Raisan kanssa kokeilla itselleni uutta taktiikkaa, jossa varsinainen liikkeidenkoulutus alkaa vasta vuoden ikäisen koiran kanssa ja sitä ennen kaikki on vain perustottelevaisuutta ja naminsyöntiä ja leikkimistä. Kuitenkin, varmaan juuri tästä "selkeydestä" johtuen kaikki asiat tuntuivat pennun kanssa vain sujuvan. Siinä oli minusta kaikki hyvää ja ihanaa, ja se oli vain kertakaikkisen hieno koira. Ja olihan se! Reipas, toimelias, aktiivinen, tavattoman älykäs, ja ihan pikkuisen herja (:

Jotain synkkiä pilviä alkoi kertyä koiran tullessa sitten hieman aikuisempaan ikään, kun minulle alkoi tulla kauheat paineet siitä, että ai kauhea, tämähän on sijoituskoira, ja tämän kanssahan pitää tehdä kauheasti kaikkea ja sille pitää hankkia kaikkia tuloksia ennen kuin se pennutetaan jajaja...! Sanottakoon, että Johannan taholta näitä vaatimuksia ei siis koskaan tullut. Kehittelin ne ihan omassa päässäni.

Raisa kyllä oppikin nopeasti uudet asiat, eikä minun tarvinnut sitä koskaan kovistella Se oli aina valmis tekemään, oli tavattoman kuuliainen ja innokas. Olin niin onnellinen Raisasta! Saisinko viimein sen kauan kaipaamani omaan käteeni sopivan harrastuskaverin? Ja ennen kaikkea se suuri kysymys, olisiko tässä nyt viimein myös se kauan etsimäni kantanarttu jalostustyölleni...?

Kaikkiin näihin kysymyksiin Raisa tuntui aina vastaavan samalla tavalla; kirkkaalla katseella suoraan silmiin, korvat höröllään ja naamallaan totinen ja innokas ilme: "Tottakai! Ihan mitä vain! Kyllä minulle sopii kaikki! Tehdäänkö siinä jotain? Yhdessä? Sopii!"

Se olikin varmaan sitten sen koiran synti.

Se oli niin hieno koira, että minulle alkoi kehittyä yhä enemmän ja enemmän paineita sen tulevan harrastusuran suhteen. Aloin pikkuhiljaa antaa sille vähemmän ja vähemmän anteeksi virheitä. Yhä vähemmän annoin anteeksi virheitä myöskään itselleni. Mitään epäonnistumista ei nyt voi sallia. TÄTÄ koiraa en saa pilata! Tämän koiran pitää menestyä ja siitä pitää tulla huippu harrastuskoira, koska se on niin täydellinen joka suhteessa!

Raisassa oli kuitenkin myös jotain... no, sanotaan nyt että heikkouksia. Se oli kuuliainen ja iloinen, mutta myös tavattoman herkkä koira. Kun se alkoi asioissa aavistaa, että olin siihen kenties tyytymätön tai että harjoittelussa oli aina läsnä myös ressi, se alkoi paineistumaan. Se peilasi suoraan minun tuntojani, ja jos minä hermostuin (mitä tein usein), Raisa reagoi siihen jähmettymällä, kauhistumalla. Tämä taas vaikutti myös suoraan siihen, miten se itse alkoi suhtautua asioihin. Usein sillä silkka halu tehdä ajoi sen läpi sille itselleen epämiellyttävistä tilanteista. Mutta minun hermostuneisuuteni aistiessaan se myös itse hermostui. Muuttui epävarmemmaksi. Jos se joskus säikähti jotain, minun tekniikkani oli pakottaa se kohtaamaan asia vaikka väkisin, koska tämä koira ei nyt vaan kertakaikkiaan saa säikähtää. Ei hyvä koira saa säikähtää. Ei se saa reagoida mihinkään. Sen pitää vain painella niska tanassa ja pää pystyssä kohti sitä, mikä sen ikinä säikyttikään ja sanoa sille piutpaut. 

Jos olisin voinut tuolloin reagoida asiaan niin, että no, se nyt on vaan tuommoinen, eiköhän se sen kanssa elämään kykenen, minulla voisi olla käsissäni jokseenkin toisenlainen koira. Oppia ikä kaikki kuitenkin. 

Raisan kanssa tuli romahdus kun tajusin, että se paineistuu asioista. Erään epäonnisen ilmapalloepisodin jälkeen se saattoi yhtäkkiä lenkkipolulla vetäistä hännän alas ja alkaa tuijotella puita kauhuissaan; tuleeko sieltä lauma ilmapalloja kimppuun? Itkin asian tiimoilta, soitin äidille, olin varma, että olin pilannut täydellisen koiran, ja viimein rohkaistuin itkunpala kurkussa soittamaan myös Johannalle, ja olin henkisesti valmistautunut saamaan henkisen tukkapöllyn, jonka mielestäni ansaitsin. Johanna kuitenkin reagoi koko asiaan juuri niin, kuin minun olisi alusta astikin pitänyt; höpö höpö, tuommoista se joskus on, älä nyt semmoista ressaa. Koirat on koiria. Hyvän määritelmä on laaja.

Raisan kanssa koin myös ensimmäistä kertaa jotain todella hienoa. Sen, kun oma koira (tai tuolloin oikeastaan Johannan koira) tekee pennut. Johanna oli aivan mahtava, ja sain olla mukana niin astutuksessa kuin myös pentujen syntymässä ja ensimäisissä päivissä. Enemmänkin olisin saanut, mutta välimatkat ovat niiiiiiin pitkät ja välillä pitää hoitaa jotain koiriin liittymättömiä (?) velvollisuuksia myös. Niinpä 9.4.2014 erään latovainiolaisen talon huoneessa syntyi tähän maailmaan kuusi maailman kauneinta koiranpentua, viisi tricolouria, yksi blue merle, joka koittaa kovasti olla trikki, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Minulle se oli taianomaista. Uskomatonta. Koko prosessi oli ollut minulle jännittävä ja hirvittävä, mutta siinä ne nyt touhusivat. Ne pienet, kauniit eläinlapset. Minun koirani läähätti autuaana pentulaatikossa. 

Tuon reilun kahden kuukauden aikana, jonka Raisa vietti Johannalla pentulomalla, opin itse näkemään koirani jotenkin kokonaan toisin. Kun se tuli takaisin, sen ensinnäkin paloi halusta tehdä KAIKKEA. Se oli viettänyt elämästään viimeisimmät pari kuukautta pääasiassa pentulaatikossa tai jossain sen lähettyvillä, ja nyt se PALOI halusta TEHDÄ. Johanna oli sanonut, että hän vähän tottisteli sen kanssa sen mielenvirkistykseksi, ja että sen tokoliikkeet olisi jo ihan viittä vaille valmiit alokasluokkaan. Siitäpä syttyi ajatus. En koe olevani tokoihminen, niin kuin blogini lukijat tietävät, mutta koirani kokee mitä ilmeisemmin olevansa tokokoira! Niinpä tokoa rupesimme tekemään ja sillä tiellä olemme nyt.

Raisa opetti minulle kuitenkin niin suuren asian koiranomistamisesta ja koiraharrastuksesta, etten tiedä, miten kauan minulla olisi mennyt asian oivaltamiseen, jos se ei olisi koskaan minulle tullut. Suhtaudu koiraan aina niin, että se on juuri sinun rakkain ja täydellisin koirasi, ihan kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Muuten alat pikkuhiljaa nähdä vain ne viat ja heikkoudet, ja koko koirasta tulee sinun silmissäsi aivan huomaamatta yksi vika ja heikkous. Koiransa heikkoudet pitää tiedostaa, mutta niitä ei pidä alleviivata.

Raisa oli minulle koira, joka alusta asti tuntui omalta. Juuri siltä, mitä halusin. Se oli minulle täydellinen. Myöhemmin aloin keksiä sille ongelmia asioista, joita ei ollut. Onhan sillä ongelmansakin, mutta todellisuudessa ne eivät ole ollenkaan niin suuria, kuin millaisiksi minä ne tein, ja sitä myötä suurentelin ne myös koiralle itselleen. Lähtökohtaisesti upea koirani alkoi uskoa, että siinä on jokin virhe. Se ei vain itse tiennyt, mikä se virhe oli, mutta pyrki viimeiseen asti olemaan tekemättä sitä virhettä.

Reeneissä on moni varmasti kuullut minun lässyttävän Raisalle, kuinka se on "Äidin paskin ja rakkain koira!" ja "Maailman rakkain paska rakki!", mutta se, mitä moni ei olekaa kuullut on se, kun vien sen autoon, suukotan sitä monta kertaa päähän ja kuiskutan sille, ettei se ole paska rakki ollenkaan, vaan äidin maailman paras tyttö ja äidin suurin aarre.

Raisa on minun oma suuri aarteeni.

Pihkuinen Pii!

Elämäni koirat 3/5.

Seuraavan koiran tarina ei toivottavasti saa aikaan niin runsaita kyynelvirtoja, mitä kaksi (tai kolme) edellistä tarinaa ovat aiheuttaneet. Tämä on kuitenkin tarinana ehkä hieman toisenlainen koiratarina.

Kun Salsan meille muutosta oli kulunut neljä vuotta, elettiin vuotta 2007 ja minä kirjoitin ylioppilaaksi. Olimme jo äidin ja isän kanssa puhuneet, että mummokoiria en ottaisi mukaan opiskelutaipaleelleni; Salsa olisi varmasti sopeutunut paikkaan kuin paikkaan ja tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta entäs Misty? Pekkuinen Mes, joka oli niin riippuvainen toisen koiran ja varsinkin Salsan läsnäolosta, mutta joka niin rakasti kaikkea tuttua, turvallista ja rutiineita?

Tulimme siis yksissä tuumin siihen tulokseen, että minun ylioppilaslahjani olisi koira. Salsan myötä minulle oli myös avautunut melkolailla toinen katsantokanta siihen, että millaisia koiria colliet oikeasti voikaan olla ja mitä niiden oikeastaan pitäisi olla, joten selailin kasvattajia pääasiassa sillä silmällä, että heillä olisi itsellään jonkinlaista harrastustaustaa.

Tuohon aikaan eräs kaverini oli juuri aloittelemassa colliekasvatusta, ja olin silloin kovasti ihastunut hänen soopelinarttuunsa Ruuhun (Say Wuf RuuRuu). Ruuta oltiinkin pennuttamassa ja minulle olikin jo vähän niin kuin alustavasti varattu tuosta pentueesta soopeli narttupentu. Ruu ei kuitekaan koskaan valitettavasti pentuja saanut, joten sen omistaja Kirsi ohjasi minut sen kasvattajan puheille, jolle oli odotettavissa Ruun siskopuolen NouNoun pentue lähiaikoina. NouNou oli väriltään merle ja vierastin ja vierastan tuota väriä edelleen suuresti. Olinkin joskus sanonut, että merlekoiraa ei minulle kyllä ihan heti tule tai jos tulee, se on nahka. NouNoun emä oli kuitenkin sama kuin Ruun, suuresti ihailemani Say Wuf Lady Weronica, eli Nita. Niinpä otin yhteyttä Say Wuf-Kirsiin, ja muutaman kuukauden päästä haimme Uudestakaupungista pienen merlepojan, Say Wuf Working Wonders, jota jo kasvattaja kutsui nimellä Bondi.

Bondin kanssa elämään opettelu ei ollut kuitenkaan ihan pala kakkua. Pentu sinällään oli ihana. Olin sanonut Kirsille, että muulla ei ole oikeastaan mitään väliä, kunhan saisin reippaan, terveen ja iloisen pennun. Muistelen Kirsin vähän naurahdelleen, että no sen verran hän kyllä pystyy lupaamaan. Ei tainneet olla jälleen kerran hääppöiset kriteerit pennunhankinnassa :D 

Vaikka Bondi oli juuri kaikkia näitä asioita, minulla oli sille kuitenkin päässäni ja mielessäni enemmän vaatimuksia. Siitä piti tulla minun suuri ja upea harrastuskoirani, jonka kanssa kisattaisiin kaikessa ja voitettaisiin kaikki. Se on kamalasti painetta pienen koiranpoikasen hartioille, ja aivan liikaa 19-vuotiaan koiranomistajan tavoiteltavaksi sillä kokemuspohjalla mikä minulla tuolloin oli. 

Lisäksi Bondi ei ollut se perinteinen "Tää kiipes meidän syliin ja nukahti siihen" -pentu. Se oli ensinnäkin minulle oudon värinen, tuo kummallinen merle, joka ei minusta ollut oikein väri ollenkaan. Se näytti ja näyttää minusta edelleen siltä, että jotain on jäänyt koiran tekemisessä kesken. Niin kuin että musta siitä piti tulla, mutta kiireessä ei ehtinyt värittää koiraa loppuun. 

Lisäksi se oli uros. 

Uroskoira. Ei kykene. Kolme aiempaa olivat olleet narttuja ja yhä tänäpäivänä koen kyllä olevani enemmän narttuihminen (mitä ei nykyisten koirieni sukupuolijakaumasta kyllä uskoisi). 

Olin siis Bondin kanssa vähän ulapalla. No, tossa se nyt on. Mitäs sille sitten tehdään...? 

En antanut tämän kuitenkaan hidastaa tahtia, vaan hurja harrastaminen alkoi jo muutaman kuukauden ikäisen pennun kanssa. Tokoa tehtiin, koska silloinhan olin vannoutunut pk-lajien ja koko palveluskoiratoiminnan ympärillä pyörivän koirakulttuurin vihaaja. 

Bondi-rukka sai kuitenkin elämänsä aikana kokea, ettei ole helppoa olla minun ensimmäinen vakavastiotettava harrastuskoirani. 

Tuolloin uskoin vielä kaikenmaailman johtajuushömpötyksiin ja selätysteorioihin. Sen tuo erittäin ohjaajapehmeä ja oikeasti kyllä nöyrä koira sai silloin valitettavasti tuntea nahoissaan. Jos koira ei tehnyt jotain asiaa (jota todellisuudessa en edes ollut sille koskaan kunnolla opettanut), oli se minun näkemykseni mukaan auttamatta johtajuusongelma, koira näytti minulle keskisormea ja se piti sitten selättää. Kaikki Bondiin kohdistuvat odotukset tuntuvat romuttuvan pala palalta, ja minä yritin itkien ja parkuen ja kitarisat punaisina karjuen pitää niistä kaikista murusista kynsin hampain kiinni; ja meistähän tulee hyviä vaikka väkisin! Minun koirani ei saa olla huono! Minä en saa olla huono! Minä en saa epäonnistua, koska MINUN pitää näyttää kaikille, että collie on hyvä koira! 

Jos nyt näkisin silloisen itseni, oksentaisin varmaan. Sen jälkeen halaisin itseäni ja käskisin rauhoittumaan, kertoisin, miten voisin tehdä niin monet asiat toisin. 

Kaikesta tästä huolimatta Bondi pysyi minun rinnallani. Otti nöyränä vaikkakin suuresti hämmentyneenä vastaan kiukunpuuskani ja epäjohdonmukaisuuteni. 

Jos olisin tuolloin ymmärtänyt, kuinka epävarmuus siinä koirassa kasvoi kuin pikimusta lumipallo... 

Bondista kasvoi kuitenkin monessa suhteessa aivan ihana koira. Sitä pystyi huoletta pitämään vapaana missä vain, milloin vain. Se kuunteli minua ja seurasi pelkkiä kehoni liikkeitä tarkasti. Se on luotettava. En koskaan ajatellut, että voisin joutua tilanteeseen, jossa se ei olisi minulla hanskassa. Lisäksi se oli opiskeluaikojeni suuren ahdistuksen parannus tai ainakin suuri helpotus. Olin kaamean ahdistunut siitä, että minun piti asua viikot poissa kotoa. Opiskelija-asuntolassa, mutta silti niin yksin. Se ei ollut kovin mukavaa aikaa elämässäni, ja kaikenlaiset henkiset ongelmat ottivat minussa vallan. Voin huonommin, kuin koskaan olin voinut - ja toivottavasti en tule enää koskaan niin huonosti voimaan. 

Mutta onneksi oli Lassi. Tuo rakas, armas Lassi, joka oli jalkani vieressä aina. Lassi, joka nukahti syliini vielä aikuisenakin, kun tanssahtelin hiljalleen omassa huoneessani ja lauloin sille Leonard Cohenin "Hallelujah" -kappaletta. Lassi, joka meni penkkini alle nukkumaan matkalla Joroisista Iisalmeen. Tuo upea, ihana, rakas pikku-Lassi, jota ilman en olisi selvinnyt kahdesta vuodestani Iisalmessa. Lassi, joka tuli luokseni silloinkin, kun tiesi minun antavan sille tukkapöllyä ja usein, ei, AINA aivan ilman mitään oikeaa syytä. Samana iltana Lassi tuli minun jalkopäähäni nukkumaan. Ihan hiljaa. Ei katsonut minuun ollenkaan. Painoi vain pään jalkojeni päälle. Itkin. Taas. 

Taisin luvata, ettei tule nyyhkytarinaa. Olen pahoillani, etten kyennyt pitämään tätä lupausta.

Bondista kasvoi myös koira, jonka kanssa ikinä starttasin ensimmäisen kerran virallisissa kokeissa. Sain tahkottua sille ihan omilla koulutusmetodeillani aikoinaan TK1:n, jonka jälkeen myös päätin, että tämän naisen tokoura loppui sitten muuten tähän :D

Bondi myös tutustutti minut pk-lajeihin ja sai minut näkemään ne aivan toisesta vinkkelistä. Bondin lajina oli jälki ja sitä kyllä käytiin jokuset jäljet poljeskelemassa ja ajelemassa Tiian ja Terin kanssa pimeissä metsissä, vanhalla viitostiellä kebabkioskille ajaessa hirviperhettä väistellen.

Palveluskoiraa ei Bondista koskaan kuitenkaan tullut, sillä se osoittautui laukausalttiiksi.

Bondi on nyt yli seitsenvuotias, täyttää jo helmikuussa 8 vuotta, ja jossain vaiheessa ajan kuluessa huomasin, että vaikka se oli minulle pentuna oudon ja vieraan oloinen, olin ajan myötä oppinut rakastamaan sitä, ja huomannut, etten voisi enää kuvitella sitä kenenkään muun koirana ilman, että sydäntäni riipaisisi.

Nyt se nukkuu tietokonetuolini takana. Aina lähellä. Bondin kanssa elämä ei ole ollut helppoa, eikä ole aina vieläkään. Se on todennäköisesti koira, joka on kaikista eniten aiheuttanut minulle ja ennen kaikkia ihmisille ympärilläni ja heidän koirilleen ongelmia. Koirasta kasvaa sellainen, millaisena se on kasvanut. Bondi oli vuosia kovan paineen alla, mutta siitä ei tullut sitä timanttia, jonka olisin tuolloin halunnut siitä tulevan. Siksi se kai on tuon värinenkin, osittain alkanut muuttua timantiksi, mutta jäänyt puoliksi hiileksi.

Katsos Lassia!

Ei se haittaa. Se on minun puolihiileni. Ja olkoon muun maailman mielestä vaikka miten pöljä koira, se on minulle maailman rakkain Lassi Elias. Vain me Lassin kanssa tiedetään, minkälainen tie me on yhdessä kuljettu ja kuinka me ollaan tähän päivään yhdessä päädytty.

Elämäni koirat 2/5.

Koska skippasin yhden päivän, saan tänään esitellä kaksi koiraa, eikö niin? Se olisi sopivaa, koska siitä lähtien kun nämä kaksi saapuivat toistensa elämiin, ne saivat viettää elämänsä yhdessä yhteiseen viimeiseen elinpäiväänsä saakka.

Kun Sandy oli ollut meillä vajaan pari vuotta, ajattelimme, että sille voisi kenties ottaa kaverin. Lisäksi minä ajattelin, että koirahan pitää kouluttaa pennusta asti, jos sen kanssa haluaa harrastaa jotain, joten halusin myös toisen koiran harrastuskaveriksi. Menimme sitten kerran katsomaan pentuja Sandyn kasvattajan luo, ja siellä olikin vapaana enää kaksi pentua, uros ja narttu. Urosta emme halunneet, joten pieni ja pörröinen narttupentu oli ilmiselvä valinta. Pentu tuoksui rusinoille ja hunajalle, ja sen turkki oli ihanan utuisen näköinen. Tämä pieni, pelokas koiranpoikanen sai nimekseen Misty (Blomlane's Super Chanel).

Mistya pelotti vähän kaikki. Uudet ihmiset, äänet, lattiat, välillä matotkin, ulkoilu, sisällä olo, autoilu... Se oli pienestä asti niin pikkuinen ja varovainen, ja kun haimme sen kotiin, se ei ensimmäisenä iltana suostunut lähtemään eteisestä mihinkään. Minun huoneeni oli eteisen vieressä, ja sinne se olikin sitten yön aikana hipsinyt nukkumaan.

Tarkimmat lukijat saattavat jo arvata, että Mistyn kaltainen koira ja hippahappa 12-vuotias, ensimmäistä harrastuskoiraansa koulutteleva tyttö eivät olleet ihan paras yhtälö, ja ei ollut yksi tai kaksi reenikertaa, kun isä sai hakea harjoituksista itkevää tyttöä, joka hoki aina samaa lausetta
"Mitä mä teen väärin...?"
Tästä huolimatta Misty oli koira, joka avasi minulle virallisesti ovet oman koiran kanssa harrastamisen maailmaan.

Misty oli pelokas, ja sen keino pelottavissa tilanteissa oli "Pure ja pakene". Sillä ei kuitenkaan ollut edes sitä vähää itseluottamusta mitä sen siskopuolella Sandylla oli, vaan se todella pyrki aina pakoon ahdistavista tilanteista. Lenkkeilystä se ei koskaan oppinut nauttimaan, joten se ulkoili pääsääntöisesti omassa pihassa.

Misty oli kuitenkin tavattoman älykäs ja jollain tavalla sielukas koira. Se oppi nopeasti uusia asioita ja muisti kerran oppimansa asiat ikänsä. Se oli sievä ja herttainen, ujo ja anteeksipyytelevä, ystävällinen ja collien tapaan omalle perheelleen niin uskollinen. Misty nautti siitä, että asiat menivät aina samalla tavalla ja tietyn rutiinin mukaan. Sen kanssa käytiin parissa näyttelyssä, ja harrastin sen kanssa monta vuotta ensin tokoa ja sitten agilitya, mutta kilpailemaan emme koskaan lähteneet. Mistyn kanssa kävin myös elämäni ensimmäisellä koiraleirillä! 

Kun Sandy oli siirtynyt vihreämmille niityille ja ikuisiin tammimetsiin juoksentelemaan, Misty tuntui jotenkin sammuvan. Se ei syönyt muutamaan päivään ja kuunteli erityisen tarkasti kaikki eteisestä kuuluvat äänet. Tulisiko Sandy? Eivät ne mitenkään erottamattomia olleet, mutta Misty selvästi piti toisen koiran läsnäolon luomasta turvasta. Aloimme sitten miettiä, että josko meidän pitäisi ottaa toinen koira. Aluksi mietimme pentua, mutta sitten eräs silloinen reenikaverini otti minuun yhteyttä ja kysyi, haluaisinko tarjota kodin aikuiselle collienartulle. Koira ei lukuisista yrityksistä huolimatta tullut toimeen hänen toisen koiransa kanssa, ja koska tuo toinen koira oli hänen jalostuskoiransa, oli hänen raskain mielin luovuttava tästä nelivuotiaasta collienartusta. Vastasin, että meillä olisi kyllä koiran paikka auki ja että olisi mukavaa, jos hän voisi tuoda koiran meille kylään. 

Olin nähnyt kyseisen soopelinartun joskus reeneissä ja se oli vaikuttanut mukavalta koiralta. Päivä koitti, kun Seija toi koiran meillä käymään. Se koira oli minulle silloin jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Se käveli sisään taloon kuin olisi käynyt siellä alvariinsa, se käveli lattioilla kuin se ei olisi ollut mitään, meni talon jokaiseen huoneeseen ja jopa vessaan ja saunaan, mihin Sandya ja Mistya ei saanut kuin väkisin. Mikä koira tämä oli? 

Niin minä kuin muukin perheeni ihastui tähän koiraan ja se tulikin meille viikonlopuksi "kokeiluun". Sunnuntaina isäni soitti Seijalle ja kysyi, että millekäs tilille tämä koira maksetaan. Näin meille oli muuttanut Salsa (Sandcastle's Viva la Salsa). 

Salsalla on ollut varmaan eniten lempinimiä kaikista koiristani ikinä. En edes muista kaikkia, mutta ne lähtivät Saldomaatista ja lopulta sen vanhoilla päivillä päätyivät Ruiskupetteriin. Salsasta puhuttiinkin usein sen vanhoilla päivillä nimellä Ruisku.

Salsa oli Jotain Muuta. Meille se oli aivan uskomaton koira kahden pelokkaan ja kaikkeen epäilevästi suhtautuvan koiran jälkeen. Se ei pelännyt mitään. Se ei ressaantunut mistään. Mitkään kovat äänet, eivät edes ilotulitteet hätkäyttäneet sitä millään lailla. Se ei ollut mitenkään laiska, jos ehkä vähän mukavuudenhaluinen. Lisäksi ehkä omasta osaamattomuudestani johtuen se koira ei koskaan päässyt täyteen potentiaaliinsa harrastuskoirana, vaikka tokoa ja agilitya tein senkin kanssa harrastusmielessä. Kotikoirana se oli upea.

Salsasta puhuttaessa tämä kuva on välttämätön.

Se oli myös ahne kuin porsas. Se söi kerran saman joulun aikoihin kaksi piparkakkutaloa ja 20 joulupullaa papereineen. Pöydältä. Suljetun oven takaa.

Melko pian meille muuttonsa jälkeen Salsa alkoi kuitenkin käyttäytyä vähän kummallisesti. Se sai yhtäkkiä kesken kaiken kummallisia venyttelykohtauksia, nosti takapuolensa pystyyn ja jäi siihen asentoon joskus useaksikin minuutiksi. Eläinlääkärikäyntien ja tutkimusten jälkeen selvisi, että Salsalla oli kilpirauhasen vajaatoiminta. Sinänsä helppo sairaus, ja Salsalla sairaus pysyi helposti kurissa pienellä lääkemäärällä. Lääkitys kuitenkin luonnollisesti jatkui sen loppuelämän.

Salsan kaltainen varma koira oli juuri sitä, mitä Misty tarvitsi. Ne tulivat toimeen niin hyvin. Eivät ne juuri keskenään leikkineet, joskus innostuivat pihalla hippasille. Mutta se leikkiminen ei ollut ollenkaan se asia. Ne nauttivat toistensa seurasta. Vain siitä, että toinen oli läsnä. Osa laumaa. Koiraystävä.

Salsa oli syntynyt 19.7.1999. Misty oli syntynyt 19.10.1999. Niillä oli päivälleen kolme kuukautta ikäeroa. Ne siis vanhenivat yhdessä ja niiden ikääntyessä olimme monesti puhuneet, että sitten joskus ne saisivat päättää maallisen taipaleensa yhdessä.

Salsa alkoi sitten sairastella... Se sai kummallisia levottomuuskohtauksia, kaivoi ja tonki mattojaan, petiään, vinkui ja oli aika ajoin poissaoleva. Kaikenlaisia tutkimuksia sille tehtiin, mutta mitään niistä ei löytnyt. Todennäköisesti todellinen ongelma oli siis jollain tavalla koiran aivoissa, ehkä jonkinlainen dementia tai muu vastaava, kuka tietää. Aluksi kipulääke helpotti, mutta menetti varsin pian tehonsa, eikä mikään tuntunut auttavan...

Niinpä, maaliskuussa 2012, 13-vuoden korkeassa iässä Salsa ja Misty tekivät viimeisen maallisen matkansa eläinlääkäriin yhdessä. Misty oli sinällään terve, mutta sen näkö oli huonontunut, samoin kuulo, ja kun muistimme, miten se hiipui Sandyn kuoleman jälkeen, emme halunneet laittaa sitä käymään läpi samaa menetystä uudestaan. Kahden koiran nukututtaminen yhtä aikaa oli valtavan rankkaa, mutta lohtua siihen toi se, että nämä kaksi ystävystä saivat lähteä jatkamaan matkaansa yhdessä. Ensin Salsa ja aivan sen vanavedessä Misty. Niin kuin tässäkin elämässä.

Elämäni koirat 1/5.

Sain naamakirjassa haasteen kertoa viiden päivän ajan viidestä elämäni koirasta. Ensimmäisen osan haasteesta ehdin jo tehdäkin lärviksen puolelle, mutta sitten ajattelin, että jatkankin haastetta tänne blogiin. Tämä on kuitenkin koirablogini, joten kenties lukijoitani kiinnostaa, millaisten koirien kanssa olen kasvanut, ja miten ne ovat vaikuttaneet siihen, millainen koiranomistaja ja -harrastaja minusta on tullut. 

Aloitan perinteisesti alusta. Siis tästä kaikki alkoi. Ensimmäinen ikioma koirani, jota olin kuumeisesti toivonut varmaan niin kauan kuin kykenin muistamaan. Hän oli Sandy (Blomlane's Sweet Saphire).

Sandy tuli meille nelivuotiaana, jo aikuisena koirana, kun olimme viimein saaneet astmalääkäriltäni luvan kokeilla koiranpitoa. Sandy löytyi Warkauden Lehden ilmoituspalstalta. Muistan vieläkin tuon lyhyen parin rivin ilmoituksen. "Annetaan hyvään kotiin kaksi pitkäkarvaista collienarttua." Tuolloiset rotuvaihtoehtomme olivat collie ja labradorinnoutaja, koska vaatimuksemme tulevalle koirallemme olivat huikeat; sen pitäisi olla keskikokoinen ja helppo kouluttaa. Loppu raakattiin sitten ihan tunnepohjalta, ja äiti sattui pitämään labbiksista ja minä olin iskenyt silmäni collieen. Sovittiin, että se rotu, kummasta ensin tulisi sopiva koira vastaan, tulisi sitten meille.

Menimme sitten tuona syyskuisena sunnuntaiaamuna vuonna 1998 katsomaan näitä kahta collienarttua. Kyseessä olivat emä ja tytär. Emä oli kuusivuotias ja sen tytär, Sandy, oli neljä. Perhe joutui luopumaan koirista avioeron takia (Sandyn emä Lily palautui sitten kasvattajalle). Näimme molemmat koirat, mutta tottakai meitä viehätti enemmän se pari vuotta nuorempi. Sandy oli emäänsä eloisampi ja vilkkaampi. Sen silloinen emäntä leikitti sitä pihallaan omenoilla, joita se koppaili villisti. Muistan vieläkin, kuinka säikähdin sen ensimmäistä, kimakkaa haukahdusta ja kuinka sen päälle heti hymyilin. Apua, oliko tässä minun ikioma ensimmäinen koirani?

Sandyn mukana saimme sen rekisteripaperit ja saimme neuvoksi lähettää omistajanmuutospaperit Kennelliittoon. Koiran omistajaksi merkittiin minut, kymmenvuotias tyttö. 

Sillä hetkellä takuuvarmasti maailman onnellisin kymmenvuotias tyttö 

Sandy ei ollut aivan helppo koira. Sen hermoissa ei ollut kehumista, se pelkäsi kaikkia kovia ääniä, paukahduksia, kolinoita, jopa ukkosta. Lisäksi se oli alusta-arka, ja kotiparketti oli sille varsinkin alussa haaste. Se ei myöskään ollut erityisen hyvä syömään, ja mehän sitten syötimme sille alkuun ruokaa lautaselta ja lusikasta. Myöhemmin lattialla kulkeminen helpottui, ja ruokakin alkoi maistua.

Sandy olisi jaksanut hakea palloa ja keppejä vaikka maailman tappiin. Järveenkin se meni vain ja ainoastaan, jos sen rakas pallo tai joku keppi heitettiin sinne ensin. Se huusi laiturilla, ja näiden hurjien sotahuutojen saattelemana loikkasi veteen ja haki aarteensa. Sen jälkeen se luonnollisesti tuli rannalle, etsi jostain ihmisuhrin (siis todella etsimällä etsi) ja kävi ravistelemassa litimärän turkkinsa hänen vieressään niin, että ihminenkin kastui varmasti!

Sandy oli kaunis koira, mutta sen ratkaisu kaikkeen oli tarjota hammasta. Meitä omiaankin se joskus säikähdyksissään näykkäisi, ja lukemattomia minun kavereitani heidän meillä vieraillessaan. Sandy ei ehtinyt nähdä kymmenettä syntymäpäiväänsä. Sen herkkä hammastelu ja suuri pelko ja inho myös lapsia kohtaan johti siihen, että se pääsi nappaamaan veljeni tuolloin juuri kävelemään oppinutta esikoista, varotoimista huolimatta... Kyseessä oli vain todella epäonninen surkeiden sattumusten sarja, mutta silloin päädyimme siihen ratkaisuun, että Sandyn oli helpompaa päästä pois. Emme tuolloin, noin viisitoista vuotta sitten tienneet, mitä muutakaan olisimme voineet tehdä. Ei silloin tiedetykään mistään ongelmakoirakouluttajista, tai ei todella ainakaan samassa mittakaavassa kuin nykyään.

Huolimatta siitä, ettei Sandy kenties ollut se ihanteellisin ensikoira, vain yksi voi olla ensimmäinen. Sandyn myötä kuitenkin collie rotuna valloitti sydämen entisestään, ja kaikesta huolimatta se oli pienen tytöt rakkain ja kallein ikioma ensimmäinen koira!