Sain naamakirjassa haasteen kertoa viiden päivän ajan viidestä elämäni koirasta. Ensimmäisen osan haasteesta ehdin jo tehdäkin lärviksen puolelle, mutta sitten ajattelin, että jatkankin haastetta tänne blogiin. Tämä on kuitenkin koirablogini, joten kenties lukijoitani kiinnostaa, millaisten koirien kanssa olen kasvanut, ja miten ne ovat vaikuttaneet siihen, millainen koiranomistaja ja -harrastaja minusta on tullut.
Aloitan perinteisesti alusta. Siis tästä kaikki alkoi. Ensimmäinen ikioma koirani, jota olin kuumeisesti toivonut varmaan niin kauan kuin kykenin muistamaan. Hän oli Sandy (Blomlane's Sweet Saphire).
Sandy tuli meille nelivuotiaana, jo aikuisena koirana, kun olimme viimein saaneet astmalääkäriltäni luvan kokeilla koiranpitoa. Sandy löytyi Warkauden Lehden ilmoituspalstalta. Muistan vieläkin tuon lyhyen parin rivin ilmoituksen. "Annetaan hyvään kotiin kaksi pitkäkarvaista collienarttua." Tuolloiset rotuvaihtoehtomme olivat collie ja labradorinnoutaja, koska vaatimuksemme tulevalle koirallemme olivat huikeat; sen pitäisi olla keskikokoinen ja helppo kouluttaa. Loppu raakattiin sitten ihan tunnepohjalta, ja äiti sattui pitämään labbiksista ja minä olin iskenyt silmäni collieen. Sovittiin, että se rotu, kummasta ensin tulisi sopiva koira vastaan, tulisi sitten meille.
Menimme sitten tuona syyskuisena sunnuntaiaamuna vuonna 1998 katsomaan näitä kahta collienarttua. Kyseessä olivat emä ja tytär. Emä oli kuusivuotias ja sen tytär, Sandy, oli neljä. Perhe joutui luopumaan koirista avioeron takia (Sandyn emä Lily palautui sitten kasvattajalle). Näimme molemmat koirat, mutta tottakai meitä viehätti enemmän se pari vuotta nuorempi. Sandy oli emäänsä eloisampi ja vilkkaampi. Sen silloinen emäntä leikitti sitä pihallaan omenoilla, joita se koppaili villisti. Muistan vieläkin, kuinka säikähdin sen ensimmäistä, kimakkaa haukahdusta ja kuinka sen päälle heti hymyilin. Apua, oliko tässä minun ikioma ensimmäinen koirani?
Sandyn mukana saimme sen rekisteripaperit ja saimme neuvoksi lähettää omistajanmuutospaperit Kennelliittoon. Koiran omistajaksi merkittiin minut, kymmenvuotias tyttö.
Sillä hetkellä takuuvarmasti maailman onnellisin kymmenvuotias tyttö
Sandy ei ollut aivan helppo koira. Sen hermoissa ei ollut kehumista, se pelkäsi kaikkia kovia ääniä, paukahduksia, kolinoita, jopa ukkosta. Lisäksi se oli alusta-arka, ja kotiparketti oli sille varsinkin alussa haaste. Se ei myöskään ollut erityisen hyvä syömään, ja mehän sitten syötimme sille alkuun ruokaa lautaselta ja lusikasta. Myöhemmin lattialla kulkeminen helpottui, ja ruokakin alkoi maistua.
Sandy olisi jaksanut hakea palloa ja keppejä vaikka maailman tappiin. Järveenkin se meni vain ja ainoastaan, jos sen rakas pallo tai joku keppi heitettiin sinne ensin. Se huusi laiturilla, ja näiden hurjien sotahuutojen saattelemana loikkasi veteen ja haki aarteensa. Sen jälkeen se luonnollisesti tuli rannalle, etsi jostain ihmisuhrin (siis todella etsimällä etsi) ja kävi ravistelemassa litimärän turkkinsa hänen vieressään niin, että ihminenkin kastui varmasti!
Sandy oli kaunis koira, mutta sen ratkaisu kaikkeen oli tarjota hammasta. Meitä omiaankin se joskus säikähdyksissään näykkäisi, ja lukemattomia minun kavereitani heidän meillä vieraillessaan. Sandy ei ehtinyt nähdä kymmenettä syntymäpäiväänsä. Sen herkkä hammastelu ja suuri pelko ja inho myös lapsia kohtaan johti siihen, että se pääsi nappaamaan veljeni tuolloin juuri kävelemään oppinutta esikoista, varotoimista huolimatta... Kyseessä oli vain todella epäonninen surkeiden sattumusten sarja, mutta silloin päädyimme siihen ratkaisuun, että Sandyn oli helpompaa päästä pois. Emme tuolloin, noin viisitoista vuotta sitten tienneet, mitä muutakaan olisimme voineet tehdä. Ei silloin tiedetykään mistään ongelmakoirakouluttajista, tai ei todella ainakaan samassa mittakaavassa kuin nykyään.
Huolimatta siitä, ettei Sandy kenties ollut se ihanteellisin ensikoira, vain yksi voi olla ensimmäinen. Sandyn myötä kuitenkin collie rotuna valloitti sydämen entisestään, ja kaikesta huolimatta se oli pienen tytöt rakkain ja kallein ikioma ensimmäinen koira!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti