Sivut

torstai 20. marraskuuta 2014

Elämäni koirat 2/5.

Koska skippasin yhden päivän, saan tänään esitellä kaksi koiraa, eikö niin? Se olisi sopivaa, koska siitä lähtien kun nämä kaksi saapuivat toistensa elämiin, ne saivat viettää elämänsä yhdessä yhteiseen viimeiseen elinpäiväänsä saakka.

Kun Sandy oli ollut meillä vajaan pari vuotta, ajattelimme, että sille voisi kenties ottaa kaverin. Lisäksi minä ajattelin, että koirahan pitää kouluttaa pennusta asti, jos sen kanssa haluaa harrastaa jotain, joten halusin myös toisen koiran harrastuskaveriksi. Menimme sitten kerran katsomaan pentuja Sandyn kasvattajan luo, ja siellä olikin vapaana enää kaksi pentua, uros ja narttu. Urosta emme halunneet, joten pieni ja pörröinen narttupentu oli ilmiselvä valinta. Pentu tuoksui rusinoille ja hunajalle, ja sen turkki oli ihanan utuisen näköinen. Tämä pieni, pelokas koiranpoikanen sai nimekseen Misty (Blomlane's Super Chanel).


Mistya pelotti vähän kaikki. Uudet ihmiset, äänet, lattiat, välillä matotkin, ulkoilu, sisällä olo, autoilu... Se oli pienestä asti niin pikkuinen ja varovainen, ja kun haimme sen kotiin, se ei ensimmäisenä iltana suostunut lähtemään eteisestä mihinkään. Minun huoneeni oli eteisen vieressä, ja sinne se olikin sitten yön aikana hipsinyt nukkumaan.

Tarkimmat lukijat saattavat jo arvata, että Mistyn kaltainen koira ja hippahappa 12-vuotias, ensimmäistä harrastuskoiraansa koulutteleva tyttö eivät olleet ihan paras yhtälö, ja ei ollut yksi tai kaksi reenikertaa, kun isä sai hakea harjoituksista itkevää tyttöä, joka hoki aina samaa lausetta
"Mitä mä teen väärin...?"
Tästä huolimatta Misty oli koira, joka avasi minulle virallisesti ovet oman koiran kanssa harrastamisen maailmaan.

Misty oli pelokas, ja sen keino pelottavissa tilanteissa oli "Pure ja pakene". Sillä ei kuitenkaan ollut edes sitä vähää itseluottamusta mitä sen siskopuolella Sandylla oli, vaan se todella pyrki aina pakoon ahdistavista tilanteista. Lenkkeilystä se ei koskaan oppinut nauttimaan, joten se ulkoili pääsääntöisesti omassa pihassa.

Misty oli kuitenkin tavattoman älykäs ja jollain tavalla sielukas koira. Se oppi nopeasti uusia asioita ja muisti kerran oppimansa asiat ikänsä. Se oli sievä ja herttainen, ujo ja anteeksipyytelevä, ystävällinen ja collien tapaan omalle perheelleen niin uskollinen. Misty nautti siitä, että asiat menivät aina samalla tavalla ja tietyn rutiinin mukaan. Sen kanssa käytiin parissa näyttelyssä, ja harrastin sen kanssa monta vuotta ensin tokoa ja sitten agilitya, mutta kilpailemaan emme koskaan lähteneet. Mistyn kanssa kävin myös elämäni ensimmäisellä koiraleirillä! 


Kun Sandy oli siirtynyt vihreämmille niityille ja ikuisiin tammimetsiin juoksentelemaan, Misty tuntui jotenkin sammuvan. Se ei syönyt muutamaan päivään ja kuunteli erityisen tarkasti kaikki eteisestä kuuluvat äänet. Tulisiko Sandy? Eivät ne mitenkään erottamattomia olleet, mutta Misty selvästi piti toisen koiran läsnäolon luomasta turvasta. Aloimme sitten miettiä, että josko meidän pitäisi ottaa toinen koira. Aluksi mietimme pentua, mutta sitten eräs silloinen reenikaverini otti minuun yhteyttä ja kysyi, haluaisinko tarjota kodin aikuiselle collienartulle. Koira ei lukuisista yrityksistä huolimatta tullut toimeen hänen toisen koiransa kanssa, ja koska tuo toinen koira oli hänen jalostuskoiransa, oli hänen raskain mielin luovuttava tästä nelivuotiaasta collienartusta. Vastasin, että meillä olisi kyllä koiran paikka auki ja että olisi mukavaa, jos hän voisi tuoda koiran meille kylään. 

Olin nähnyt kyseisen soopelinartun joskus reeneissä ja se oli vaikuttanut mukavalta koiralta. Päivä koitti, kun Seija toi koiran meillä käymään. Se koira oli minulle silloin jotain täysin uutta ja ihmeellistä. Se käveli sisään taloon kuin olisi käynyt siellä alvariinsa, se käveli lattioilla kuin se ei olisi ollut mitään, meni talon jokaiseen huoneeseen ja jopa vessaan ja saunaan, mihin Sandya ja Mistya ei saanut kuin väkisin. Mikä koira tämä oli? 

Niin minä kuin muukin perheeni ihastui tähän koiraan ja se tulikin meille viikonlopuksi "kokeiluun". Sunnuntaina isäni soitti Seijalle ja kysyi, että millekäs tilille tämä koira maksetaan. Näin meille oli muuttanut Salsa (Sandcastle's Viva la Salsa). 


Salsalla on ollut varmaan eniten lempinimiä kaikista koiristani ikinä. En edes muista kaikkia, mutta ne lähtivät Saldomaatista ja lopulta sen vanhoilla päivillä päätyivät Ruiskupetteriin. Salsasta puhuttiinkin usein sen vanhoilla päivillä nimellä Ruisku.

Salsa oli Jotain Muuta. Meille se oli aivan uskomaton koira kahden pelokkaan ja kaikkeen epäilevästi suhtautuvan koiran jälkeen. Se ei pelännyt mitään. Se ei ressaantunut mistään. Mitkään kovat äänet, eivät edes ilotulitteet hätkäyttäneet sitä millään lailla. Se ei ollut mitenkään laiska, jos ehkä vähän mukavuudenhaluinen. Lisäksi ehkä omasta osaamattomuudestani johtuen se koira ei koskaan päässyt täyteen potentiaaliinsa harrastuskoirana, vaikka tokoa ja agilitya tein senkin kanssa harrastusmielessä. Kotikoirana se oli upea.

Salsasta puhuttaessa tämä kuva on välttämätön.
Se oli myös ahne kuin porsas. Se söi kerran saman joulun aikoihin kaksi piparkakkutaloa ja 20 joulupullaa papereineen. Pöydältä. Suljetun oven takaa.

Melko pian meille muuttonsa jälkeen Salsa alkoi kuitenkin käyttäytyä vähän kummallisesti. Se sai yhtäkkiä kesken kaiken kummallisia venyttelykohtauksia, nosti takapuolensa pystyyn ja jäi siihen asentoon joskus useaksikin minuutiksi. Eläinlääkärikäyntien ja tutkimusten jälkeen selvisi, että Salsalla oli kilpirauhasen vajaatoiminta. Sinänsä helppo sairaus, ja Salsalla sairaus pysyi helposti kurissa pienellä lääkemäärällä. Lääkitys kuitenkin luonnollisesti jatkui sen loppuelämän.

Salsan kaltainen varma koira oli juuri sitä, mitä Misty tarvitsi. Ne tulivat toimeen niin hyvin. Eivät ne juuri keskenään leikkineet, joskus innostuivat pihalla hippasille. Mutta se leikkiminen ei ollut ollenkaan se asia. Ne nauttivat toistensa seurasta. Vain siitä, että toinen oli läsnä. Osa laumaa. Koiraystävä.

Salsa oli syntynyt 19.7.1999. Misty oli syntynyt 19.10.1999. Niillä oli päivälleen kolme kuukautta ikäeroa. Ne siis vanhenivat yhdessä ja niiden ikääntyessä olimme monesti puhuneet, että sitten joskus ne saisivat päättää maallisen taipaleensa yhdessä.

Salsa alkoi sitten sairastella... Se sai kummallisia levottomuuskohtauksia, kaivoi ja tonki mattojaan, petiään, vinkui ja oli aika ajoin poissaoleva. Kaikenlaisia tutkimuksia sille tehtiin, mutta mitään niistä ei löytnyt. Todennäköisesti todellinen ongelma oli siis jollain tavalla koiran aivoissa, ehkä jonkinlainen dementia tai muu vastaava, kuka tietää. Aluksi kipulääke helpotti, mutta menetti varsin pian tehonsa, eikä mikään tuntunut auttavan...

Niinpä, maaliskuussa 2012, 13-vuoden korkeassa iässä Salsa ja Misty tekivät viimeisen maallisen matkansa eläinlääkäriin yhdessä. Misty oli sinällään terve, mutta sen näkö oli huonontunut, samoin kuulo, ja kun muistimme, miten se hiipui Sandyn kuoleman jälkeen, emme halunneet laittaa sitä käymään läpi samaa menetystä uudestaan. Kahden koiran nukututtaminen yhtä aikaa oli valtavan rankkaa, mutta lohtua siihen toi se, että nämä kaksi ystävystä saivat lähteä jatkamaan matkaansa yhdessä. Ensin Salsa ja aivan sen vanavedessä Misty. Niin kuin tässäkin elämässä.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti