lauantai 13. kesäkuuta 2015

Tokotuska

Nyt on sitten odotettavissa sen verran hämärää tekstiä suollettuna tästä mun hämmentävästä mielenmaisemastani, että en oleta lukijakuntani tätä ihan välttämättä ymmärtävänkään. En ymmärrä aina itsekään.

On universaalisti tunnettu tosiasia, että minä en pidä tokosta. Yhtään. Olen tavallaan kauhean tarkka ja järjestelmällinen ihminen, mutta se ei todella päde tähän aspektiin elämässäni eli koirankoulutukseen. Lajissa ei siis sinällään ole mitään vikaa, ja mä ymmärrän kyllä hyvin, miksi jotkut tykkää siitä.

Mä en kuitenkaan kuuluu niihin ihmisiin. Mä en tykkää opettaa koirille mitään outoja temppuja, ja mä en ole koskaan käsittänyt koirankoulutuksessa sitä, että miksi hyvä ei riitä vaan miksi pitää olla vieläkin parempi?

Olen ilmoittanut Raisan tokokokeeseen heinäkuulle. Mulla ei olisi nyt mitään muuta tavoitetta, kuin saada sille se yksi fucking voittajaluokan ykkönen, että voitaisiin jättää tämä typerä laji olemaan keskenään, kunnes ehkä joskus koiran eläkepäivillä voitaisiin siihen taas mahdollisesti palata.

Miksi sitten harrastan tätä typerää lajia, jos se kerta on mun mielestä niin typerää?

Syy on mulle itselleni hyvinkin yksinkertainen, mutta ei välttämättä avaudu niille, jotka seuraa mun elämä mun oma pääkoppani ulkopuolelta. Mä en vaan voi antaa nyt periksi. En taas. Mä teen niin aina. Heti kun tulee ongelmia tai olen oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mä mieluummin lopetan ja teen jotain muuta. Se on ihan onnetonta, mä tiedän, mutta ei voi mitään.

Samalla tää laji kuitenkin syö mua aivan tolkuttomasti. Mulla ei ole ollut tokoreeneissä oikeasti kivaa enää aikoihin. Ei mun huvita reenata kun tiedän, ettei tule mitään kuitenkaan. Reenit voi mennä hyvin, mutta kokemus on osoittanut, että kokeet ei mene.

Mä olen huono koirankouluttaja siinäkin mielessä, että mä en ole ollenkaan kärsivällinen enkä pitkäpinnainen. Mä en vaan jaksa vääntää jotain ihmeen pikkupiperrystä viikkotolkulla jonkun pienen yksityiskohdan aikaansaamiseksi. Mä en todellakaan viitsi ajaa jonnekin kentälle tekemään vain jotain yhtä nostatusharjoitusta, ja ajaa takaisin kotiin. Ensinnäkin ihan tajuttoman epäekologista, oikeasti, ja toisekseen mulla ei vaan riitä hermorakenne sellaiseen. En jaksa rakentaa jotain pikkuasiaa, joka sitten vaikuttaa ehkä joskus isompiin asioihin. En noin. En yksin. Ehkä, jos se ei tarkoittaisi kotoa koskaan poistumista.

Tänään sain jonkun vimman, ja lähdin kentälle reenaamaan. Ajattelin, että superpalkka kentän laidalle, ja piiiiiitkä seuraaminen, josta sitten vapautus superpalkalle, kun menee hyvin. Välissä kehuin Raisaa ihan laumavietillä. Onnistuin kuitenkin melkein jo sitten siinä saman tien pilaamaan koko seuraamisen. Koska siis joo, kyllähän se seuraa, mutta sen "pitäisi" seurata vieläkin paremmin! Ei riitä, että se seuraa hyvin! Se ei vaan riitä! Hermostuin, suutuin, miksi vitussa sä et nyt vaan seuraa paremmin?? Turhauduin. Ensin koiraan, kunnes tajusin, että itseeni. Surkeaa paskaa... Sitten tehtiinkin taas vähän aikaa urakalla töitä, että sain sen takaisin siihen hyvään, reippaaseen seuraamiseen. Sainkin sitten, lopuksi, vaikka satoi kaatamalla vettä ja ukkonen jyrisi. Sellaisia tuli sitten useampi ja niistä vapautuksia palkalle. Saatiin sitten loppuviimein tehtyä jopa se pitkä seuraaminen tosi hyvin. Hihnaa on mun ainakaan ihan turha käyttää. Mulla menee niin helposti siihen, että kun hermostun, alkaa tarpeeton hihnasta nykiminen ja kiskominen.

Mua niin nappaa... Miksei se riitä, että seuraa hyvin? Miksi sen pitää seurata paremmin, kuin kukaan muu? Onko sillä nyt mitään väliä, missä kohdassa se seuraa, jos se vaan tekee sen iloisesti ja on mulla koko ajan hallinnassa? Tämän takia mä vihaan tokoa. Sillä ei ole mitään tekemistä hallinan kanssa, vaan on pelkkää temppujen tekemistä peräkkäin. Se, kuka tekee temput parhaiten, voittaa. Ei ole mun laji. Eieiei.

Mutta hitto soikoon, kun periksi ei anneta niin ei anneta. Sen VOI1:n on tultava ennemmin tai myöhemmin, ja mielellään ennemmin!! Mun on nimittäin PAKKO saada tästä lajista pian lomaa. Oi se päivä, kun se koittaa!

Ihan hullultahan tämä varmasti kuulostaa, että miksi joku tekee väkisin sellaista, mistä ei edes tykkää. Mun on vaan vietävä tämä nyt loppuun, kun aloitin. Mitäs aloitin. Bondin kanssa kisaamisten jälkeen mä päätin, ettei toko ole mun lajini. Olisi vaan pitänyt pitäytyä siinä päätöksessä, Raisallahan voisi olla jopa pk-tulos nyt. Tai sitten ei. Turha spekuloida.

Ja jos joku ihmettelee, niin mä en kykene keskittymään yhden koiran kanssa kuin yhteen lajiin kerrallaan. Mulla on kolme koiraa, joista kaksi reenaa koetavoittein ja yksi reenaa, että sen kanssa tulisi tehtyä yhdessä jotain, kun se tykkää siitä. Siinä on ihan riittävästi reenattavaa, että tarttisi yrittää keskittyä useampaan lajiin tavoitteellisesti per koira.

Otti vaan niin päähän, kun reeneistä ei jäänyt taaskaan hyvä mieli. Vaikka loppujen lopuksi ihan onnistuttiin, mutta silti. Ei jäänyt hyvä mieli. Se hyvä mieli jää sitten, kun oikeasti saadaan se VOI1. Toivottavasti se tapahtuu ennen ensi vuotta.

Ensikertaan.

2 kommenttia:

  1. Niin paljon samoja fiiliksiä että et ole ainoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, etten kärsi yksin. Tai voiko tuota tuskan leviämistä nyt mukavaksi sanoa (;

      Poista