perjantai 16. lokakuuta 2015

Harrastusähky? Harrastuskrapula?

Nyt on taas vähän viime aikoina tuntunut siltä, ettei oikein jaksais näitä koiratouhuja. Siis koiria kyllä, niitä jaksaa ja ne tuovat elämään kyllä paljon jonkinlaista ihan omanlaistaan sisältöä, vaikka sisältöä saa muistakin asioista. Silti. Koirien elämään tuoma aspekti on sellainen, mistä minä pidän. Ne ovat niin mainioita otuksia, ihan vain pelkällä olemuksellaan.

Mulla on nyt ollut pidempi tauko aktiivisesta harrastamisesta. Ensin meillä oli kahdella kolmasosalla koirista kennelyskä, ja kun sen osalta alkoi varoajat olla sopivasti purkissa, jouduin itse yllättäen verrattain pienehköön leikkausoperaatioon, mutta se kuitenkin teki minusta petipotilaan viikon ajaksi. Seuraavakin viikko meni sitten taas totutellessa normaaliin elämään ja kolmannella viikolla aloin taas vähän nostattaa kuntoa takaisin. Koirat aloitti kuntopalautumisen jo viikkoa ennen vapaanajuoksentelulla ja leikeillä.

Tämä pidempi tauko on nyt kuitenkin saanut ottamaan taas jotenkin perspektiiviä asioihin. Koiramaailmaan. Koiraharrastamiseen. Jotenkin alituinen reenaaminen on alkanut tuntumaan jokseenkin tarpeettomalta puurtamisineen. Koirien paremmuuden mittaaminen niiden saavuttamissa tuloksissa alkanut tuntua iljettävältä, ja enemmän ajateltuna jopa kammottavalta ajatukselta. Hyi.

Sen sijaan ehkä siihen ihan itse harrastamiseen, siis siihen tekemiseen, on alkanut tulla pikkuhiljaa jonkinlainen mielekkyys. On pikkuhiljaa alkanut ajatella asiaa niin, että ei tarvitse tehdä koe- ja kisanäkökulmasta. Varsinkin nyt näissä tämän hetken "ykköslajeissani", pk-lajeissa, haluaisin ajattella pääpainon olevan nimenoman kouluttamisella. Kokeet olisivat vain ikäänkuin eräänlaisia tasontarkistuksia, sekä koiralle että ohjaajalle. Pitää nimittäin muistaa sekin, että koiraharrastuksessa ei ole vain koira. Aina on se toinen osapuoli, ohjaaja, jonka väitän vaikuttavan paljon myös siihen koiraan. Paljon.

Osuivat ihan samaan kuvaan kirmatessaan kaikki.
On mulla suunnitelmia, tietenkin, ja koetavoitteita. Se on selvä, ja se on hyväkin! On sellainen konkreettinen asia, mitä kohti tähdätä. On myös konkreettinen mittari sille, että minkä oppimistason saavutettuaan voi ryhtyä jo vähän vaikeuttamaan harjoituksia ja etenemään niissä.

Nyt kuitenkin pitäisi yhä enemmän pyrkiä pitämään kiinni sellaisesta ajattelutavasta, että reenaaminen ei tapahdu kokeita varten. Kyllä mun mielestä koetoiminta on hyvä asia siinä mielessä, että muukin maailma saa jonkinlaisen pienen pintaraapaisukäsityksen siitä, että millaisia ne kyseiset koirat on tietyiltä ominaisuuksiltaan. Mutta en sitten kuitenkaan oikein tykkää siitä ajattelutavasta, että reenaaminen tapahtuu yksinomaan kokeiden takia. Haluaisin itse taas palata... niin, ehkä tosiaan palata, siihen ajattelutapaan, että koiran ja omistajan vuoksi reenataan, ja kokeissa käydään vain näyttämässä muille, että tällaisia me ollaan reenattu.

Käytän itsekin sellaisia termejä kuin "kisakoira", "harrastukoira", "kotikoira" tms. Termejähän ne loppuviimein vain on, mutta tarkoittavat varmasti ihmisille eri asioita. Olen varmasti ennenkin tästä terminologiasta kirjoitellut. Mä itse haluan ajatella niin, että kisakoira on koira, jonka kanssa kisataan. That's it. Se on koira, joka käy kisoissa ja kokeissa. Harrastuskoira on koira, jonka kanssa harrastetaan. Ei tarvi edes kisata. Harrastuskoira ja seurakoira ovat minusta usein sama asia. Seurakoira voi olla harrastus- ja kisakoira, ja kisa- ja harrastuskoira voi ja sen pitäisi olla seurakoira. Kaikki muut kuin hyötykäytössä olevat työkoirat ovat minusta seurakoiria. Sitten taas työkoira voi olla myös kisa- ja harrastuskoira. Rotu ei kuitenkaan automaattisesti tee työkoiraa. Siitä ajattelutavasta pitäisi pystyä päästämään irti. Vaikka olisi miten työlinjainen, niin minusta työkoira on koira, joka on työ- tai virkakäytössä. Kotikoira on sitten koira, jonka kanssa ei harrasteta mitään. Se on olemassa perheensä lemmikkinä ja seuralaisena. Sen kanssa tehdään ehkä kotona, mutta ei käydä missään harrastuksissa. Se ei ole huono virka koiralle ollenkaan, jos sen rotu- ja lajityypilliset ominaisuudet kuitenkin otetaan huomioon.

Kyllä näillä pojillakin menee välillä aika kivasti synkassa (:
Joskus tämä nykyajan raadollinen jaottelu ahdistaa minua. Siksikin tuntuu välillä siltä, että kaikista koiraharrastuspiireistä pitäisi pysyä kaukana, ja koiransa pitäisi kouluttaa itse. Aloitteleville koiraharrastajille arkitottelevaisuus- ja lajien alkeiskurssit ovat hyviä tapoja lähteä mukaan harrastuksiin, tutustua niihin osaavassa ja hallitussa ympäristössä, mutta heti kun tuntuu siltä, että alkaa pärjätä omillaan, melkein varmaan pitäisi siirtyä "omilleen". Itsestäni on nyt alkanut tuntua tältä. Jotta että koska kun itse otan jonkin verran selvästi painetta porukassa reenaamisesta, niin ehkä se onkin parempi tehdä yksin. Mieluusti neuvon kyllä edelleen muita (vähän liiankin kanssa...), mutta omassa reenaamisessa on alkanut tulla sellainen, että ehkäpä haluankin pyrkiä suoriutumaan asioista itse, ratkaisemaan omat ongelmani itse, sillä tiedolla mitä olen vuosien varrella kerryttänyt ja jota toivottavasti kerrytän koko ajan lisää. Hakuharjoituksiin tottakai tarvitsee edelleen ryhmän, ja mikäs siinä, jos on hyvä ryhmä!

Mulle itselleni porukassa reenaamisen heikkous ja tavallaan samalla myös vahvuus on siinä, että alan niin helposti verrata omaani ja koirani suoritusta muihin. Ei todella pitäisi. Kaikki lähtökohdat on aivan erilaisia keskenään. Mutta en vaan voi sille mitään. Siksikin pitäisi ehkä harjoitella enemmän yksin. Näkisi omat tekemisensä vain itse. Toki näkisi myös vain onnistumiset itse, mutta myös ne epäonnistumiset. Niitä ei tarvitsisi sitten kenellekään selitellä, jos ei siltä sitten tunnu (ja aika useinhan minusta kyllä tuntuu).

Pääasiassa haluaisin kuitenkin nauttia kaikesta koirieni kanssa tekemisestä. Haluaisin päästä tavoitteisiini vaikka kovalla työllä, mutta minusta kovan työn ei tarvitse tarkoittaa sitä, että sen tekeminen on vastenmielistä. Se vaatii vain paljon aikaa ja itsekuria. Silti sen pitäisi voida olla mukavaa, ja siitä pitäisi pystyä nauttimaan. Reenien pitäisi mennä niin, että 9/10 päättyisi tosi hyvään mieleen, ja 1/10 on ihan vain realismia, että ihan aina ei voi jäädä tosi hyvä mieli, mutta silloinkin pitäisi pyrkiä siihen, että asia ei jäisi kaivamaan ja vaivaamaan mieltä, vaan pitäisi nähdä sekin niin, että jaahas, tämä reeni ei nyt mennyt ihan niin kuin suunnittelin, mutta ei se mitään, jatketaan tästä sitten seuraavalla kerralla kun tiedetään, mikä on ongelma.

Mulla on tapana yliajatella asioita. Haluaisin tykätä tästä harrastamisesta tosi paljon ja kehittyä siinä. En kuitenkaan halua tehdä sitä veren maku suussa ja niin, että saan koirapolonikin tuntemaan itsensä jatkuvasti riittämättömiksi. Ovathan ne mulle yksiä maailman rakkaimpia asioita, mun omani < 3 

Minä ja he.



Annille taas kiitos kuvista!

Ensikertaan!

3 kommenttia:

  1. Mäkin myönnän että alan usein vertailemaan ihan turhan herkästi meidän suorituksia muihin.... Kisasuoritukset on ehkä ne pahimmat tai oikeastaan tulokset.
    Esim nyt ollaan käyty VASTA neljä aksastarttia juoksemassa, saldona kolme hyllyä ja yksi 5vp. Mutta mun kavereissa pomppii jatkuvasti nuoria koiria jotka hyppää jo kakkosluokkaan kolmansissa kisoissa. Niin tyhmä tapa, etenkin kun puolet näistä omistaa jo ennestään kisakoiria. Mä en vaan mahda ittelle mitään, mutta yritän aina kovasti unohtaa nuo ajatukset. Ainakaan toistaseks nuo ei oo vaikuttanut treeneihin mutta mieleen kyllä.... Mutta aina löytyy parempia joten hyvä nähdä niitäkin jotta saa motivaation kattoon ;)

    Mä ite oon aina osannut treenata ihan treenaamisen ilosta, kokeisiin tosiaan ollaan kiirehditty muttei erityisemmin olla treenattu mitenkään kokeita varten. Nyt ei oo huvittanut tottistella ollenkaan ja kun siellä kentällä käy niin fiilis vaan laskee enemmän kun kaikki on semmosta säheltämistä. Mä en jaksa siitä stressata, tekee ihan hyvää ja voidaan keskittyä siihen mikä kiinnostaa eli agilityyn. :)

    VastaaPoista
  2. Tuo vertailu on kyllä paha, mutta toisaalta se ainakin meidän kohdalla toimii herättelijänäkin - joskus huomaa että nyt on vaan pakko ruveta toimimaan. Toisaalta meillä taas ei oo nyt ollut semmoisia treenejä joista tullaan mieli maassa pois, onko se sitten koiran hyvyyttä vai sitä että ollaan löydetty yhteinen sävel, niin en tiedä. Melkein jokaisista treeneistä jää kyllä ajattelemisen aihetta ja niitä asioita tykkäänkin analysoida, se sopii mun luonteeseeni ja ehkä myös tähän kotiäiti- vaiheeseen :D Mä olen tottunut treenaamaan semmoisessa porukassa jossa aika napakastikin sanotaan jos joku mättää ja nillitetään asioista mutta kun sen tietää olevan ystävälliseen sävyyn sanottu ja se on molemminpuoleista niin se on musta tosi ok. Tokikaan meidän porukkassa ei kyllä kuka tahansa haluaiskaan treenata kun ollaan toisemme vuosia tunnettu ja tiedetään toistemme tavat :)

    VastaaPoista
  3. Hiivatti, olin kirjoittanut pitkän kommentin ja se on nyt sitten bittiavaruudessa. Käpy soikoon... No, yritän briiffata tähän!

    Se on kyllä hienoa, jos toisten suoritusten katselemisesta saa oman motivaation nousemaan! Minullakin se kyllä pätee, jos käyn katsomassa esimerkiksi niitä kokeita, mutta jostain syystä reenitilanteessa se into sitten taas lässähtää. En tiedä onko siinä jotain tekemistä sillä oman vuoron odottamisaspektilla sitten :B Sitä olisi vaan kiva reenata omat luffet, ja lähteä kotiin. Ei se niin kuitenkaan käytännössä mene. Pitää myös neuvoa ja auttaa muita, mistäs ne muut muuten oppinsa koskaan saa...?

    Vaikka en itse pidä siitä tavasta ajatella, että reenaaminen tapahtuu kokeita "varten", niin mun on ollut myös aina todella vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka reenaa ilman mitään aikomuksia koskaan mennä kokeisiin tai kisoihin. Ehkä se sitten juuri johtuu siitä, että jotenkin tietämättäni olen aina ajatellutkin kisatilanteiden olevan niitä "tasontarkistuksia", ja jos tietty taso on saavutettu, on loogista lisätä vaatimustasoa. Mutta eipä näihin taida yhtä ja oikeaa vastausta ollakaan (:

    Kiitos kommenteista!

    VastaaPoista