keskiviikko 4. toukokuuta 2016

Kevättuulet on tulleet ja pian menneetkin

Olen ollut kolme viikkoa työharjoittelussa Etelä-Suomessa. Hassua, miten vaivaiset kolme viikkoa muualla voivatkaan jotenkin sekoittaa niin totaalisesti ihmisen pään. Känpälle palatessa huomasin, etten enää oikein muista onko minulla ollut jotain tiettyjä rutiineita, mitä olisin tehnyt känpällä ollessani. Huomasin ihmetteleväni, miten suuri meidän kylppäri on, vaikka olen aina kiroillut sen ahdistavaa pienuutta - harkkapaikan vessa oli vieläkin pienempi. En löytänyt mistään mitään. Olen totaalisesti unohtanut mihin olen laittanut kaikki tavarani, missä niiden "normaali paikka" oikein on. Mulla vallitsee känpällä aina hallittu kaaos; sekasorto, jossa itse tiedän jokaisen tavaran paikan tai ainakin sen, missäpäin huushollia mikäkin asia on. Hassua, että kolmen viikon jälkeen tunsin palaavani kuin vieraaseen asuntoon, jossa en löytänyt enää mistään mitään ja tunsin olevani vähän eksyksissäkin. En ollut sellaista odottanut, ja se oli outoa.

Nyt olen alkanut taas kotiutua. Kaupunkiasuntoon palaaminen kolmen viikon maallaolon jälkeen on kieltämättä vähän hämmentävää. Siinä, missä kämppäni ja sen ympäristö metsäisine lenkkimaastoineen ovat varsin viihtyisät, on ihan eri asia olla kaikki päivät pääsääntöisesti enemmän tai vähemmän ulkohommissa, kuin kököttää sisällä (varsinkin näillä keleillä!) ja pyöritellä peukaloitaan kun ei oikein jaksaisi tehdä yhtään mitään.

Ulkohommissa olivat myös koirat, tai no, ainakin 2/3 koirista. Raisa ja Benny olivat mulla harkkapaikassani mukana. Siellä niillä oli oma tarha, jossa ne olivat aamusta iltaan. Sisätiloihin sääsuojaan niillä oli vapaa pääsy, mutta ei ne kyllä siellä juuri hengailleet. Mamman mussukat makoili koko päivän portin edessä nähdäkseen edes vilauksen minusta kirmaamassa pihan läpi. Aluksi Raisa huuteli mun perään sydäntäsärkeviä kaipauksen serenadeja, mutta kerran tällaisen serenadin yltyessä ihan naurettavan voimakkaisiin lukemiin, karjaisin pihan läpi, että "HILJAA!", ja huutoa ei sen koommin kuulunut. Bennylla oli lähinnä siistiä. Se ei niin mun perääni kaipaile, vaikka nauttiikin suunnaatomasti seurasta. Enemmän se taisi hämmentyä Raisan huutamisesta kuin varsinaisesti siitä, että minä lähdin johonkin.

Bondi ei lähtenyt reissuun mukaan, sillä myös harkkapaikassa oli koiria. Lukuisia sellaisia. Oma tarha tai ei, reissu olisi todennäköisesti aiheuttanut Bondille vaan tarpeetonta ressiä, ja saipahan Benny olla kolme viikkoa rauhassa sen hampaista. Bondi oli, missäs muualla kuin mummolassa, jossa se vietti yhtä kaikki leveää elämää kuluneen kolmen viikon aikana. Ulkonahan sekin oli kuulemma suurimman osan ajasta viettänyt. Joroisissa on sillekin oma aitaus, josta se pääsee kulkemaan sisään ja ulos melkolailla vapaasti. Mikäpäs siellä koirapojalla ollessa.

Reenirintamallakin on jotain tapahtunut. Raisan kanssa ollaan tokon voittajaluokan liikkeiden lisäksi alettu harjoitella myös EVL:n paikallaoloja, merkinkiertonoutohärdelliä ja eteenmenoa ja siitä ruutuun lähetystä. Kyllä on taas tämän lajin kanssa tullut hampaita kiristeltyä. Miksi, oi miksi olen sen koskaan edes aloittanut? Mikä torttupää olen ollut!

Tai kyllähän mä tiedän miksi. Mutta olisi se nyt sentään pitänyt tajuta edes lopettaa. No mutta. Oppitunti tämäkin. Enpähän aloita enää :D

Kyllähän ne liikkeet edistyykin, ei siinä. Ainahan reeneissä jotain oppimista tapahtuu, oli se sitten väärää tai oikeaa oppimista.

Bennyn kanssa sen sijaan on askarreltu teknisten liikkeiden suorittamisen sijaan edelleen meidän ikuisuusongelmassa, eli tekemisen vireessä. Ei tarvitse koiran olla mikään pätkätukkapelkkari ollakseen vietikäs ja kelpo harrastuskoira, mutta Bennyn kanssahan on alun alkaenkin tehty esim. 101 asiaa väärin. Saimme muunmuassa kuulla, että sekä Raisa että Benny ovat molemmat kiinni palkassa. No niin. Ja niin kuin mä olen itse yrittänyt kaikille koulutettavilleni neuvoa, että hyödyntäkää sitä LAUMAPALKKAA, älkääkä olko mitään käveleviä namiautomaatteja tai lelunheittokoneita. Näin sitä kuulkaa ihminen vaan joutuu aina nöyrtymään oman osaamattomuutensa edessä.

Toisaalta, ei sitä voi ikinä kaikkea osatakaan, se on selvää.

Mä kuitenkin ottaisin vaikka loputtomasti teknisiä virheitä, jos koiralla pysyisi koko ajan se mielentila, että jee, tää on kivaa.

Benny on siis päässyt nyt opettelemaan sitä, että myös mun kehu voi olla palkka. Hyvähän näitä asioita on 3-vuotiaan kanssa opetella :D But who cares. Oppiminen se on joka tapauksessa tärkeintä. Ei ole mitään järkeä vaan lähteä räiskimään jotain onnettomia tulosyrityksiä koiralla, joka ei oikeasti edes osaa ja ohjaajan, jonka osaamisen ja ymmärryksen taso on yhtälailla täysin puuttellinen. Sen verran on juurikin niitä sensortin tuloksia tullut nimenomaan räiskittyä sanan varsinaisessa merkityksessä, että anti-anti-anti olla jatkossa.

Muutenkin taas ajatus kaikenlaisesta kilpailemisesta vähän hiertää. Ois kiva vaan reenata. Olisi mukavaa harjoitella ja oppia uutta, mutta ilman sitä pientä, äänekästä takapirua, joka rääkyy hiilihanko ojossa, että alkais jo olla korkea aika käydä vähän siellä kilpailemassakin. Tää on niin kakspiippunen juttu, tää kilpaileminen. Kun toisaalta vaan sitä kautta on mahdolisuutta saada jotain dokumentoitua tietoa siitä kyseisestä koirayksilöstä. Mutta sitten taas toisaalta siihen liittyy niin paljon kaikkea ikävää. Niin kuin vaikka se itse kilpailu. Ja kilpailu saa yleensä aina ihmisistä esiin kaikki huonoimmat puolet...

Tai en mä tiedä. Ehkä taas kaikki nyt taas vaan johtuu siitä, että olen "väärällä alalla".

Bondin kanssa on harjoiteltu tokojuttuja ihan huvin vuoksi. Sillä tavalla se onkin aika kivaa. Kun ei ole mitään suurta tarvetta sen tehdä asioita koetasoisesti, mutta minä saan ne sille sillä tavalla opettaa, jos haluan.

Raisan kohdalla mua syö koko ajan tunne, että meiltä "loppuu aika". Se on ihan hullua, tiedän. Jos olisin järkevä, antaisin Raisan palata takaisin siihen lajiin, mikä olisi sitä varten alun perin luotukin eli agility, ja lopettaisin tämän tokon kanssa jankkaamisen.

Mutta kun mä en nyt vaan pysty lopettamaan. Me ollaan jo niin lähellä...

Samaan aikaan tuntuu, että mä olen ihan vähä-älyinen. Ja että jälkeenpäin ehkä kaduttaa. Mutta ei. Tää kaikki työ ei voi olla turhaa, ei saa olla.

Jonain päivänä olen viisaampi. Ehkä olen jo tänäpäivänä. Aika kertoo.

Ilmoitin Raisan tokokokeeseen. Mistä vetoa, niin sille iskee kiima sopivasti niin, ettei päästä sinneKÄÄN... Universumi ei halua mun harrastavan tokoa.

Ensikertaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti