Sivut

lauantai 3. helmikuuta 2018

Oodi Collielle

Tänä päivänä kun on niin helppoa olla kriittinen kaikesta mahdollisesta ja kriittisyyden alle voidaan kätkeä myös ihan suoraa haukkumista, nälvimistä, parjaamista ja muuta epämiellyttävää, niin on jo tovin kytenyt mielessä, että haluan tehdä tällaisen postauksen, jossa keskityn siihen kaikkeen mikä on hyvää.

Collieissa, tietenkin.

Se on hieno koira olemassaan, collie. Parhaimmillaan se on ketterä ja iloinen ja ystävällinen. Se on aktiivinen, ja sillä on lempeä katse koiransilmissään. Lempeä ja viisas.

 

Kun tuulee, tulee sen paksuun turkkiin jakauksia. Kuono on tuulta kohti, silmät melkein ummessa. Se haistelee tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, sen kuono on siihen oikein sopiva, pitkä ja vähän kapea. Se voi juosta vastatuuleen, eikä sen vauhti hidastu. Se voi juosta myötätuuleen, ja saa siitä vauhtia.


Se on epäilemättä kauneimpia asioita maailmassa, silloin kun on. Kun jokainen palanen on juuri kohdallaan, kun kaikki on tasapainossa, eikä mitään ole liikaa eikä liian vähän. Kun sen häntä laskee kauniisti selän jatkeena, ja nousee hieman kärjestään. Paimenkoukuksi. Se kertoo, että koira on levollinen ja rauhallinen, mutta valmis lähtemään milloin vain. Valmis tekemään milloin vain, kun sitä siltä pyydetään.


Jos tarvitaan, sen sisältä löytyy myrsky. Muuten niin levollinen ja tasainen, mutta jos joku nousee sille tärkeitä ihmisiä vastaan, se ei epäile hetkeäkään väliin menemistä. Se menee, vaikka tietää, ettei sillä ole suuria mahdollisuuksia. Se ei epäile itseään, mutta tietää paremmin. Se antaa silti kaikkensa, koska se haluaa. Vain koska se haluaa. Se kokee, että niin sen kuuluu tehdä. Kyllä sellaista voi koiralle opettaakin, ja jotkut puolustavat luonnostaan, ehkä enemmän itseään, kaikkea muuta siinä sivussa. Tämä ei ole hyökkäävä koira. Se myrsky löytyy siitä vain silloin, kun todella täytyy.


Se on herkkä. Joskus se on herkkä niin, että tietää kyllä kun on tehnyt vasten ihmisensä tahtoa. Joskus taas niin, että ei tahdo tehdä mitään jos pelkää, että on olemassa mahdollisuus siihen että se tekee väärin. Joskus herkkä niin, että se aistii ihmisensä mielentilat jo kaukaa. Riippuu koirasta itsestään, pyrkiikö se silloin myötäelämään vai tekemään oman päänsä mukaan. Mutta herkkyyttä siinä on. Se aistii koko ajan ympäristöään. Se tietää.

 

Joskus se voi olla pelokas, niin pelokas, ja se on surullista. Kuinka niin ylväs ja oman arvonsa tunteva koira kokeekaan joskus maailman niin pahana ja pelottavana, ettei voi luottaa itseensä eikä edes ihmiseensä. Sellaisen koiran nähdessään sitä vain ajattelee, että kun se vain tietäisi ja ymmärtäisi, millaisista koirista sekin periytyy. Koirista, jotka eivät voineet antaa pelon hallita elämäänsä, sillä se olisi ollut pois omalta ihmiseltä; kuka hakee lampaat laitumelta ukkosella, kuka ilmoittaa pimeässä vieraan pihallaliikkujan ja on valmis ajamaan tämän pois, kuka vie viestin, kuka etsii kadonneen...? Kun sille voisikin kertoa: "Et voi pelätä. Et ole pienten ötököiden sukua, et niiden, jotka mieluummin kaivautuvat maan alle pimeään ja lämpimään ja pysyvät siellä. Sinä olet sukua niille, jotka nousevat tuulta ja sadetta vastaan, mutta palkkioksi siitä saavat kuivata turkkinsa takkatulen äärellä, ihmisensä jaloissa kiinni." Pelko on viisasta, mutta luottamus sitä suurempaa.


Se on lempeä ja kiltti ja hyväntahtoinen. Ei siinä ole pahaa soluakaan, vaikka se puolensa pitääkin. Se rakastaa omiaan ja hyväksyy muut. Se ei haasta riitaa, se haluaa tasapainoa ja rauhaa. Se antaa mieluummin muiden olla omissa oloissaan, mutta sopeutuu kun täytyy. Se on sellainen, mutkaton. Katsoo joskus ihmistään kulmiensa alta, kun ei ymmärrä, miksi. Siltikin se kulkee mukana, tahtoo olla lähellä. Omat ovat sille kaikki. Muihin suhtaudutaan arvokkaan kohteliaasti. Mutta minkäänlaista huonotapaisuutta ei vaan kertakaikkiaan sallita. Käyttäytyä pitää osata, ja siitä se pitää huolen.

 

Kaikkinensahan se on aika upea. Ei se ole millään tavalla äärimmäinen, jos ei sitten äärimmäisen uskollinen. Ei se ole tulikuuma, ei räjähtelevä ruutitynnyri, ei se ole helmojaan varova hienostelija, se tuntee kyllä juurensa, eikä pelkää liata itseään jos työ ja oma ihminen sen vaativat. Se ei todistele itseään kenellekään, sen elämä tapahtuu kaiken aikaa, ja se on osa sitä. Sillä on suuri, sykkivä sydän, jonka jokainen lyönti on täynnä tätä hetkeä. Sellaisen koiran kuuluu liikkua ja elää ja haistaa tuulta, piehtaroida lumihangessa ja kahlata vedessä.

Se on ihmisen koira. Niin kuin vain voi koira olla.

 

Se on minulle juuri hyvä koira. Collie.