This Week I've Been Mostly...

Kiireen keskeltä.

2012-01-30T21:35:00.002+02:00

Ajattelin vain tehdä päivityksen, jossa ilmoitan, että olemme edelleen hengissä ja voimme hyvin. Nyt ei olla vaan paljon mitään kummia puuhasteltu. Pakkaset paukkuu täällä itäisessäkin Suomessa tiukasti. Hassu juttu sinänsä, käytiin tänään koirien kanssa ihan pienellä kävelyllä, että pääsevät edes kerran päivässä vähän oikaisemaan koipiaan näin pakkasillakin. Ajattelin, että koskan käydään ihan pikaisesti, en viitsi laittaa villahousuja jalkaan. Totuus yllätti, kun jo muutaman minuutin kävelemisen jälkeen pakkanen jysäytti oikein iloisesti reidet pakastebroileriksi. Sitä nyt tapahtuu, ei siinä mitään. Suurempi yllätys oli kuitenkin se, kun ihan yhtäkkiä pakkanen tuli ja puraisi oikein napakasti korvasta pipon läpi! Vielä mennessään se nykäisi molempia poskia ja kasvot olivat aivan kohmeessa ja niihin koski.

En ole mikään masokisti, mutta en voinut olla edes pahoillani. Katselin ympärilläni olevaa maisemaan, ja vaikka kävelin rivakasti (isoilta osin koirien takia), niin nautin kyllä siitä kaikesta huikeasta kauneudesta ympärillä. Sellaista ei voi kokea muulloin kuin näillä oikein kovilla paukkupakkasilla. Kaikki on niin selkeää ja kaunista. Minun ei tarvitse kiroilla auton kanssa, koska en sellaista omista. Ulos mentäessä vedän (normaalisti) vain riittävästi vaatetta päälle, ja voin nauttia pakkasen kauneudesta välttäen sen terävät hampaat ja napakan otteen. Koirille pitäisi vain ostaa tolkun tossut. Sitten meitä vietäisiin : D

Parit potkurilenkit ehdittiin leudoimmilla jo tehdä, mutta ei ihan huippunopeuksiin vielä päästy. Tässä on kuitenkin hyvin talvea jäljellä.

Tavallaan nämä pakkaset sattuivat nyt oikein hyvään saumaan, kun koulukiireet muutenkin rajoittavat vapaa-aikaa. Voin aina välillä nousta penkistä, puuhastella vähän koirien kanssa, ja jatkaa hommia, mutta ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että lenkkeily on jäänyt vähemmälle. Hyvin kauan ei tarvitse tuolla vajaassa -30 asteessa olla, että alkavat tosiaan koipiaan nostelemaan, ja sitten kipitelläänkin sisälle.

Olen joka tapauksessa onnellinen tästä talvesta ja pakkasesta. Näin kauniista maisemista voi nauttia vain ani harvoin.

Ensikertaan.

Ohjelmantäyteinen viikonloppu!

2012-01-08T15:57:00.002+02:00

On se kumma juttu, että Savossa alkaa tapahtua, heti kun minä lähden sieltä pois! Vietimme siis viikonlopun taas kotikonnuilla Joroisissa, koska koirapuuhat kutsuivat.

Lauantaina olimme Raisan kanssa agilityn koulutusohjaajien kurssilla apukoirakkoina, jotta uudet, opiskelevat koulutusohjaajat saivat harjoitella meidän kanssamme uusien koirakoiden ohjaamista. Kokeilimme vain keppejä ja pöytää, mutta pääsimme sentään pitkästä aikaa Raisankin kanssa tekemään jotain! Kovasti olikin virtaa, ja mielissään tuntui olevan tekemisestä. Keppejä harjoiteltiin verkkojen avulla, ja pienen houkuttelun jälkeen Raisa sujahti verkkojen väliin, ja seuraavat kerrat menivätkin jo aivan kivuttomasti. Se on hauska ominaisuus Raisassa; sillä tuntuu olevan kaikessa kova tarve suorittaa, ja vaikka se ei tietäisi mitä tehdä ja vaikuttaisi siltä, ettei se omasta mielestään siihen kykenisikään, sen tarve tai halu tehdä menee yli. Kun se kerran onnistuu jossain, se muistaa sen, ja tekee sen aina uudestaan ja uudestaan, silmät säihkyen, "Osaanpas tämänkin!".

Pöytäkään ei tuottanut ongelmia. Mukavaa oli! Raisa oli mukanani siis siksi, että paikalle tarvittiin nimenomaan alkeistason koirakkoja. Bondiin tämä ei varsinaisesti enää oikein päde : D

Tänään sunnuntaina oli sitten samaisessa hallissa match show. Hassu sana muuten tuo. Joskus vuonna -56 luin jostain sille selityksenkin, ja jotain sellaista se taisi olla, että se on ikään kuin kilpailu siitä, miten hyvin omistaja ja koira "mätsäävät" toisilleen, eli sopivat yhteen. Sittemmin se on saanut yhä enemmän ja enemmän statuksen vai epävirallisena koiranäyttelynä, jossa olen nähnyt aivan kammottavasti esiintyvien koirien menestyvän siksi, että mätsärituomari sattuu olemaan kyseisen rodun ekspertti, ja pitää koiraa erinomaisena yksilönä, tai sitten ollaan samasta seurasta omistajan kanssa.

Minusta mätsäreissä ei pitäisi olla erikseen luokkia sekarotuisille, koska mielestäni siellä jos jossain ei todella kuulu katsoa koiran kulmauksia, rakennetta ja värivirheitä, ala- tai yläpurentoja tai virheellisiä korvien asentoja. Itse olen sitä mieltä, että match show:t, siinä missä ovat kyllä loistavia paikkoja harjoitella koiran kanssa virallisia näyttelykehiä varten, ovat kaikille koirille automaattisesti avoimia, ja voittoon pitäisi aina valita se koirakko, jolla pelaa kaikista parhaiten yhteen, ja jossa koira on selvästi hyvässä kunnossa, hyvin hoidettu ja hyvinkäyttäytyvä.

Tahdon mätsärituomariksi, edes joskus.

Joka tapauksessa, meillä oli hauska päivä! Paikalle saavuttiin Tarun ja kooikkereiden kanssa, ja paljon nähtiinkin sitten tuttuja, ei tiennyt, mihin olisi katsonut. Oli tosin mukava tavata tuttuja, joita ei välttämättä oikein muualla tapaa. Pääsin taas ottamaan kontaktia yhteen tämän elämäntavan hienoista puolista. Ihmeen hyvin hallissa kyllä mahtui olemaan, kunhan löysi paikkansa sieltä. Bondi ja Raisa olivat molemmat isoissa aikuisissa, ja molemmat esiintyivät todella hienosti, varsinkin Bondi, joka on tässä hommassa jo aivan konkari. Tennispallo vain taskuun, ja menoksi! Bondi sai sinisen nauhan, eikä enää sijoittunut jatkossa. Raisa, niin vallaton kuin onkin (Raisa suorittaa myöskin näyttelyseisomisen, ja liikkuminen on hyvin vaikeaa ilman suorittamista, jolloin voidaan sortua jopa ylisuorittamiseen), sai punaisen nauhan, mutta ei sijoittunut enää jatkokilpailussa. Hyvä mieli jäi silti, molemmat esiintyivät hienosti, käyttäytyivät muutenkin aivan mallikelpoisesti, ja tosiaan vielä lisäksi se, että itse pääsi tapaamaan niin paljon tuttuja. Mukava päivä!

Näyttelyt eivät nykyään enää niin jaksa itseä innostaa, mutta mätsärit ovat hauskoja, ja voisi kai sitä joskus vielä viralliseenkin mennä, mutta minulta on kyllä mennyt luottamus näyttelytoiminnan tarkoitusperiin ja oikeellisuuteen aika tehokkaasti. Tuntuu, että aivan sama mitä sieltä saa, oli se sitten tyydyttävä tai serti, niin ei sillä loppujen lopuksi ole oikeastaan mitään merkitystä. Jatkuvasti kuulee puhuttavan, että minkälaisista kuvatuksista sitä missäkin rodussa tulee valioita. Niin, no, onkos silläkään sitten mitään merkitystä, jos joku on muotovalio. Rumahan se on silti. Se on sitten vasta jotain, jos on vähintään kymmenen maan valio. On kai se sitten jo ihan hyvä. Jonkun mielestä se on kyllä aivan kauhea silti.

No niin, tarpeeksi turinoita taas yhdelle päivälle. Pitää säästää vähän seuraavallekin kerralle.

Ensikertaan!

Skotlantilaisen paimenen koira.

2012-01-07T01:30:00.003+02:00

Colliemaailmassa on viime aikoina väännetty paljo kättä siitä, mikä collie oikeastaan on koiriaan. Mielipiteet vaihtelevat laidasta laitaan aina kauniista näyttelykoirasta ja jokapojan seurakoirasta haastavaan ja jopa melko vaativaankin palveluskoiraan ja täysipäiväiseen paimenkoiraan. Historiallinen tosiasia on, että collieiden kantaisät paimensivat aikoinaan lampaita Skotlannissa ja Pohjois-Englannissa (pääasiassa), mutta nykypäivän collien sanotaan olevan ikään kuin "show-linjainen" kun taas bordercollie on se "working-linjainen". Tämähän ei luonnollisestikaan pidä paikkaansa, sillä kyseessä on kaksi eri rotua, joskin samoista kantaemoista lähtöisin olevia. Bordercolliessa on kuitenkin jo olemassa aivan omat näyttö- ja käyttölinjansa. Siihen ei tarvitse sotkea pk. ja sk. collieita.

En tiedä, mikä on totuus colliejalostuksen takana. Ilmeisesti pitkälle pitää paikkansa myös se, että collieita alettiin jossain vaiheessa jalostaa nimenomaan ulkonäköä silmällä pitäen, mutta en silti suostu uskomaan, että näitä koiria olisi jalostettu enää vain aivan puhtaasti seurakoiriksi ja ihmisten viereen sohvaa lämmittämään. Käsittääkseni collie kuuluu Suomessakin niin sanottuihin alkuperäisiin palveluskoirarotuihin, joten sillä on ollut vielä tuolloinkin (kauan sen jälkeen, kun sen nk. näyttelyjalostus oli oletettavasti alkanut) ominaisuuksia palveluskoiraksi asti.

Paimennus on puhuttanut paljon viimeaikoina colliepiirejä, ja muidenkin sellaisten rotujen harrastajia, joiden koiria ei enää yleisesti jalosteta paimennusominaisuuksien perusteella, vaikka se olisi niiden alkuperäinen käyttötarkoitus ollutkin. Bordercollie valtaa alaa paimenen apulaisena (kaiken muun lisäksi). Se on koko ajan nopeampi ja ketterämpi, ja sen vietit huikentelevat jo korkeuksissa. Uskallan myös sanoa, että se on paimennuskisoja ylivoimaisesti hallitseva rotu.

Karjanpito on maailmassa huomattavasti vähentynyt. Ihmiset haluavat tehokkaan, nopean ja väsymättömän jokasään koiran tekemään karjanpaimennuspuuhat tiloillaan. Aikaa ei ole hukattavaksi, ja vain paras kelpaa. Näin oletan.

Itse haluan nähdä collien työtä tekevänä koirana. Tämä lie tullut selväksi jo kaikille, jotka ovat yhtään blogiani lueskelleet. Unelmanani olisi kuvankaunis koira, joka on milloin tahansa valmis toteuttamaan omistajansa pyyntöjä innokkaasti ja halukkaasti. Haluan kuitenkin ehdottomasti myös säilyttää colliessa sen tietynlaisen arvokkuuden ja hillityn olemuksen. Vaikka se nousisi potentiaaliseksi vaihtoehdoksi niin lammaspaimenta kuin palveluskoiraakin etsivälle, en halua sen koskaan muuttuvan bordercollieksi tai malinoisiksi. Jos kisakentät (varsikin ne suuremmat) vaativat koiran suoritukseen kaiken muun lisäksi myös näyttävyyttä, en aio vaatia ainakaan omilta koiriltani koskaan sinne pääsyä.

Haluan myös nähdä collien koirana, josta on moneen; haluan sen olevan innokas ja sinnikäs palveluskoira, tasapainoinen ja sitkeä paimenkoira, toimelias ja aktiivinen harrastuskoira sekä iloinen ja ystävällinen seuralainen. Kirsikkana kakun päällä minun mielikuvieni collie on perusterve ja niin kaunis, että se saa kiireiset ihmiset kääntämään kadulla edes hetken verran päätään ja hymyilemään tai huokaisemaan itsekseen. Romanttinen mielikuva, mutta romantikko myönnän kyllä olevani. Siitä huolimatta... en tiedä, olenko niin optimistinen tai onko minussa jotain muuta vikaa, mutta tämä on minun visioni ja uskon ja toivon, että jonain päivänä se voisi olla totta.

Miten saada kasvattajat meillä ja maailmalla lukemaan rotumääritelmää (oikein)? Miten saada kasvattajat ja rotua harkitsevat ja jo omistavat ymmärtämään, etteivät kyseessä ole vain kauniit raamit "tosi kivalla luonteella" varustettuna? Eikö ole väärin, että koska toiset ihmiset maailmassa haluavat muokata rodun mieleisekseen ja paremmin omiin käyttötarkoituksiinsa sopiviksi, he samalla tehokkaasti eväävät mahdollisuudet niiltä kasvattajilta, jotka haluaisivat kunnioittaa rodun alkuperää, ja saada siihen takaisin kaikkia niitä hienoja ominaisuuksia, joita niillä on ollut ja on osittain vieläkin?

Onneksi on joku puolueeton no man's land, jonne pääsen purkamaan näitä turinoita, eikä kukaan voi niistä minua täällä tuomita. Joskus sitä kyllä kaipaisi myös oikein mehevää keskustelua, mutta olen aina väärässä kuitenkin.

Ensikertaan.

Uusi Vuosi 2012.

2012-01-01T13:34:00.002+02:00

Vuosi on nyt sitten taas vaihtunut. 2012, jännittävä vuosi. Maya -intiaanien ajanlasku on kuulemma päättynyt tähän vuoteen, joten vaikka on uskokaan siihen, että ihminen voisi ennustaa maailmamme päättymisen, niin kuka tietää, voihan olla, että jonkinlaisten mullistusten vuosi on tulossa. Tai sitten ei. Ehkäpä tämä on aivan tavallinen vuosi siinä missä kaikki muutkin, ilman mitään sen kummempia erikoisuuksia. Joka tapauksessa, se jää nähtäväksi. Turhapa sitä on murehtia (:

Meillä meni vuodenvaihde tavallista rauhallisemmissa tunnelmissa. Ensimmäinen paukku kuultiin jo päivällä metsälenkillä. Silloin Bondi kyllä selvästi reagoi, kuunteli pitkään, mutta ei todellakaan meinannut pinkoa karkuun tai mitään, ja jo parin minuutin päästä, kun lisää paukkuja ei kuulunut, palautui takaisin ihan normaaliksi!

Illalla kun paukut alkoivat sitten kuulua ihan kunnolla, oli Bondi selvästi vähän hermostunut, kuunteli, ja seurasi minua joka paikkaan, ja halusi olla lähellä. Lempipaikka oli sohvassa minun ja selkänojan välissä, mutta huomattavasti rauhallisempi oli tänävuonna kuin aiemmin! Normaalisti on kovasti läähätellyt, ja joskus jopa vähän tärissyt, mutta nyt vain nukkui, vaikka pauke kuului, kunhan sai vain itse valita paikkansa. Koko illan kyllä oli hyvin tikkana, mutta ei mennyt mitenkään lukkoon. Olen niin onnellinen (:

Misty, joka pelkää paukkuja, meni sisällä ollessaan häkkiin, ja oli siellä ihan levollisena, mutta ei kyllä mielellään tullut sieltä pahimpien paukkujen aikaan pois. Silläkin toisaalta alkaa varmasti jo kuulo prakaamaan. Salsa ei kuullessaankaan reagoinut paukkuihin millään tavalla, siinä on itse asiassa sellainen koira, jonka kanssa meillä kuului ihan perinteisiin mennä katsomaan raketteja aattona. Nyt kun se ei enää mitään kuulekaan, niin sille tämä oli ilta siinä missä muutkin (:

Raisa ei niinkään tuntunut välittävän paukkeesta, mutta jos näki raketteja ikkunasta, niin alkoi räköttämään. Hiljeni kyllä kehotuksesta. Jossain vaiheessa lähempänä puoltayötä vaikutti vähän hermostuneelta, mutta silloinkin kun komensin sen maate, niin makoili aloillaan, ja loppuviimein nukahti. Yön nukkuivat kaikki oikein rauhallisesti, eikä kenelläkään ole ollut tänäaamuna mitään angsteja ulosmenemisen tai syömisen kanssa (:

Tämä vuodenvaihde meni kyllä niin mukavasti! Olen todella onnellinen! Tästäkin voisi moni miettiä, että on se kumma, jos ihmisen pitää miettiä uusia vuosia palveluskoirarotuisen koiran kanssa, ja sitten tietysti niitä, jotka ovat sillä kannalla, että collie ei ole palveluskoira ja tottakai ne pelkäävät paukkuja. Onnekseni olen saanut tämänkin vuodenvaihteen jälkeen saanut mielessäni kumota tuon väitteen. Lisäksi nähtyäni, miten omat koirani tänä vuonna reagoivat paukkeeseen, olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tässä rodussa on paukkuja enemmän kuin mitä monet uskovatkaan, kun tietää, mistä niitä etsii. Tosiasiahan on, että todellakaan kaikkien rodunedustajien suhteen asia ei ole näin, mutta kun sitten on niitäkin, joiden on. Niitä vain lisää.

Tähän aikaan vuodesta on kai tapana listailla vähän tavoitteita tulevalle vuodelle. Näin siis teen.

Bondin kanssa tavoitteena on tänä vuonna luonnetesti, BH-koe ja tokossa jos saisi kilpailuoikeuden voittajaan. Minusta vähän tuntuu, että ei jäädä enää muista luokista niitä koulareita koluamaan, vähän riippuu. Ne tuntuu vievän vähän sitä kipinää tästä harrastamisesta. Pitää katsoa! Eihän sitä tiedä, millä vireellä sitä lähdetään avoimeen (: mutta AVO-luokasta joka tapauksessa olisi se ykköstulos tavoitteena, ja jos vallan intoudutaan, niin ehkä jopa tämän vuoden puolella startattaisiin voittajassa? Agility on meidän osalta jäänyt nyt hyvin tehokkaasti, ja sitä tehdään vain silloin, jos joskus siihen on mahdollisuus. Ei kuitenkaan kisamielessä. Se ei ole se meidän ykkösjuttu, vaikka toki hauskaa onkin!
- Toko AVO1
- Mahdollisesti startaaminen voittajaluokassa
- Luonnetesti
- BH-koe

Raisan kanssa taas vähän suunnittelin, että jospa starttaisimme tokossa. Alokasluokan liikkeistä monet on kuitenkin sellaisia, mitkä olisi hyvä ihan kotikoirankin osata, ja sitä paitsi meillä nyt nähtävästi menee joku tovi, ennen kuin päästään PK-puolella edes treenaamaan. Se onkin sitten meidän toinen tavoite, eli päästä hakuporukkaan tämän kevään aikana! Olen edelleenkin sitä autoa saamassa, joten sen pitäisi helpottaa harrastamista jonkun verran. Mietin myös, että jos Raisan kanssa mennään hakuilemaan, niin miksipä se Bondikin ei sinne voisi tulla, vaikkei kisakoira olekaan. Harrastaminenhan se on tärkeintä. Lisäksi alkuvuodesta olisi tarkoitus hankkia terveystulokset, ja ajattelin, että jos kesällä tai syksyllä kävisi sitten Raisankin kanssa BH:n.
- Toko ALO-luokan korkkaus
- Mahdollisesti BH-koe syksymmällä
- Hakuryhmään pääseminen ja näin ollen maastojen reenaamisen aloittaminen
- Terveystutkimukset alkuvuodesta

Näillä siis etenemme. Vaikka kisaaminen ei olekaan minulle se tärkein juttu, olen huomannut, että minun pitää asettaa itselleni selkeitä tavoitteita, että minun tulee tehtyä jotain asioiden eteen. Muuten ajattelen helposti liian leväperäisesti, ja "huomenna ehtii" -periaatteella. Itselleni pitäisi ehkä asettaa tämän vuoden tavoitteeksi asioiden suorittamista yksi kerrallaan ja loppuun asti, eikä jättää kaikkea huomiselle. Siinä olisi jo paljon.

Tästä tämä vuosi kuitenkin lähtee etenemään. Toivotan vielä kaikille oikein hyvää alkanutta vuotta, onnea ja menestystä kaikkeen mitä teette ja riittävästi rohkeutta ja sinnikyyttä, että jaksaisitte tehdä aloitteita ja saavuttaa päämääränne.

Ensikertaan!

Hyvää Joulua.

2011-12-24T21:14:00.002+02:00

Hyvää ja Rauhallista Joulua kaikille meidän laumalta. Toivottavasti se sujuu kaikilla toiveiden mukaisesti, lahjoja ja ruokaa riittää, ja mieli saa levätä. Sehän Joulussa on tärkeintä, että mieli saa lepoa ja ympärillä on rakkaita, olivat ne sitten kaksi- tai nelijalkaisia, tai molempia, riippumatta syistä miksi Joulua kukin viettää.

Ensikertaan!

Joulukuu.

2011-12-18T15:26:00.002+02:00

Olen edellisestä paatoksestani nyt hieman rauhoittunut, joten ajattelin tuottaa tähän blogiin päälimmäiseksi taas hieman tasaisempaa tekstiä. Onhan sentään jo joulukuu.

Olin hieman huolestunut, kun varsinainen joulumieli ei ollut ehtinyt minuun tarttua. Joulu on kaikista juhlapyhistä ehdoton suosikkini ja kaikista tärkein juhla. Jokaisella on omat syynsä juhlia (tai olla juhlimatta) sitä, mutta yleensä kai kuitenkin monilla sama ajatus taustalla: arjen kiireiden keskellä rauhoittuminen, mahdollisesti ystävien, perheen ja rakkaiden kanssa ajan viettäminen ja varmasti myös osittain perinteet.

Itse koen, ettei Joulu saisi olla sitä ressaamisen ja kiireen aikaa. Miten ikinä joulua viettääkään, ei se saisi olla asia, jonka takia saa itselleen vain lisää harmaita hiuksia.

Itse olen tänäsyksynä kaivannut monessa kohtaa ennen kaikkea lepoa. Olen kaivannut sitä, että saan vain aivan huolettomasti köllötellä viikonlopun, olla koirien kanssa ulkoilemassa vaikka koko päivän jos siltä tuntuu ilman, että takaraivossa koko ajan huutavat milloin mitkäkin tekemättömät tehtävät. Toisista ihmisistä on sellaiseen, että monta rautaa on yhtäaikaa tulessa, ja monia asioita voi hoitaa ja pitää hallussa samaan aikaan. Minä en siihen pysty. Minä olen sen tyyppinen ihminen, että haluan ensin keskittyä johonkin tiettyyn asiaan, tehdä sen huolella valmiiksi ja aloittaa sitten vasta toisen. Minulle se on näin selkeämpää, ja taukoja oman jaksamisen mukaan on helpompi pitää. Olen sitä mieltä, että ihminen on luotu työntekoon (tai siihen kykeneväksi), mutta en ole alkuunkaan sillä kannalla, että ihminen olisi luotu kuluttamaan ja polttamaan itsensä loppuun työllä. Siinä en näe järjenhiventäkään. Jokainen tekee niin paljon kuin jaksaa.

Minua ovat tänäsyksynä painaneet vuoroin koulukiireet, vuoroin harrastusasiat (mikä tuntuu typerältä, eihän harrastuksista pitäisi tulla mitää ylimääräistä ressiä?) ja vuoroin jopa koiriin liittyvät asiat. Niitä en laske omalla kohdallani harrastukseksi. Kuinka voisin? Koirathan kuuluvat erittäin tiiviisti ihan jokapäiväiseen elämääni, halusin sitä tai en. Harrastus on asia, jonka voi koska tahansa lopettaa ja aloittaa uuden. Lemmikkiä en näe ollenkaan samalla tavalla. Tottakai on olemassa erikseen koiraharrastuksia, mutta koiria itsejään en näe harrastuksena. Ne ovat osa elämää. Tuntuu käsittämättömältä ajatella, että jollekin koiralliselle ne eivät sitä ole.

Viimekeväänä pitkäaikainen haaveeni toteutui, ja pääsin käymään Lontoossa, Englannissa, neljän päivän reissulla. Kun kuulin pääseväni matkalle kaksi päivää ennen lähtöä, olin niin onnellinen, että itkin. Kun olin matkalla, en voinut lopettaa hymyilemistä. Minulle torveloturistille kaikki oli upeaa ja hienoa ja jännittävää.

Koirat eivät luonnollisesti olleet mukana reissussa, vaan turvallisesti isomamman hellässä hoivassa Suomen maankamaralla.

Joskus tekee hyvää tehdä tämänkaltaisia reissuja täysin koirattomasti. Joskus on hyvä irroittautua myös siitä ajatusmaailmasta hetkeksi aikaa, ja olla hetki huolehtimatta tietäen, että joku toinen pitää niistä sen aikaa hyvää huolta, ja jälleennäkeminen on entistä riemukkaampi.

Tästä tuli tällainen piemenevän joulukuisen illan tuumailu. Ennen iltahämärää kävimme koirien kanssa kuusimetsällä, ja löytyihän sieltä se oma tähänkin taloon. Joulumieli lähti heti nousuun. Kohta olisi edessä iltakävelyn paikka kera nelijalkaisten karvakorvaystävien, jotka tuntuvat nauttivan tästä joulunodotuksesta vähintään yhtä paljon kuin minäkin.

Ensikertaan.

Kaikilla ihmisillä ei vain pitäisi olla koiraa.

2011-12-08T17:32:00.002+02:00

Tänään siis luvassa taas vähän kärkevämpää kirjoitusta otsikonmukaisesta aiheesta, joka minua säännöllisin väliajoin risoo. Edelleenkin en todellakaan nosta itseäni jalustalle koiranomistajana ja kouluttajana, päin vastoin, ja kaikki tekevät virheitä, mutta pitää sentään olla jonkinlainen käsitys asioista.

Minua niin suunnattomasti kiukuttaa ihmiset, joilla ei ole oikeasti hajuakaan siitä, mitä koiranpito on. Tähän porukkaan kuuluvat myös ihmiset, jotka haluavat ihan puhtaasti sen lemmikkikoiran ja "ulosviejän", mutta käytännössä heillä ei ole aavistustakaan siitä, mitä on omistaa koira ja ymmärtää sen sielunelämää edes piirun verran. Yleensä näillä ihmisillä on joko kultainennoutaja, koska "ne tulee koirakirjan mukaan hyvin toimeen lasten kanssa", saksanpaimenkoira, koska "isukalla oli näitä aikoinaan, oli hienoja koiria" tai "koska se on ainoa oikea koira" (välittämättä siitä ymmärtääkö niistä mitään eli ei), jokin pieni seurakoira, koska "se on niin pieni ja söpö, ja koska se on pieni, ei se voi olla myöskään kovin vaikea ja suttuinen ja inhottava ja äänekäs ja kuolainen niin kuin isot koirat" tai jokin umpisekarotuinen, koska se saatiin halvalla jostain sopivasta saumasta, kun päätettiin haluta koiraa. Yleensä kehuskellaan sillä, miten koira on niin sekarotuinen, ettei se ainakaan voi olla minkään rodunjalostuksen tuotos, mutta samalla unohdetaan tärkeä fakta siitä, että jokainen rotu on jättänyt koiraan jälkensä, ja näin ollen kukaan ei siis myöskään tarkalleen ottaen tiedä, mitä ominaisuuksia vanhemmilta on koiraan periytynyt tai yleensä edes odotettavissa.

Tämä ei ole vihakirjoitus kultaisianoutajia, saksanpaimenkoiria, pieniä seurakoiria tai sekarotuisia vastaan. Pidän niistä kaikista. Ei se ole koirien vika, että juuri ne reppanat sattuvat päätymään mölkeröomistajille. Savoa osaamattomille, mölkerö voi tarkoittaa joko jotain epämääräistä tylppää esinettä, ruumiinrakenteeltaan rotevaa ja kömpelönkin oloista asiaa, yleensä eläintä, kuten suurta sonnia, tai sitten asioista mitään ymmärtämätöntä henkilöä - tai tilanteesta riippuen melkein mitä tahansa.

No niin. Mitä sitten pitäisi tietää, ennen kuin koiraa ruvetaan hankkimaan. Aiheeseen pitäisi perehtyä. Olin itse vasta lapsi, kun sain ensimmäisen koirani, ja vaikka koiran hankinta on aina vanhempien vastuulla viime kädessä, niin siitä huolimatta vanhempani pääsivät tässä asiassa melko helpolla siinä suhteessa, että minä olin jo lapsena todella kiinnostunut ja innostunut kaikesta koiriin liittyvästä, ja ennen kuin meille edes tuli koiraa tai siitä oli minkäänlaista varmaan tietoa, olin jo lukenut useita koirakirjoja, ja tiesin rotuja joita edes moni koirankasvattaja ei tunne. Miksi? Koska aihe todella kiinnosti minua. Minä olin se, joka halusin ehdottomasti mennä koiran kanssa koirakentälle harjoituksiin (joskaan ensimmäisen koirani kanssa emme sinne koskaan menneet, koska se ei tullut toisten koirien kanssa juttuun, ja tuolloin en tiennyt, mitä olisin voinut tehdä asialle), minä halusin kouluttaa koirat kotona tavoille ja sen teinkin. Minä ilmoitin, että nyt loppui markettinappulan syöttäminen ja siirrytään eläinkauppatasoiseen pöperöön. Minä pidin huolen, että koirat oli ajallaan rokotettu ja madotettu. On varmaan paikallaan mainita, että kun meille tuli ensimmäinen koira, olin juuri täyttänyt 10 vuotta. Edelleenkin, päävastuu oli aina vanhemmilla, mutta jo alusta asti minulla oli halu oppia. Matkan varrella on tultu tehtyä lukemattomia ja taas lukemattomia virheitä, mutta jos kymmenvuotias ymmärtää ruveta ottamaan asioista itse selvää, niin on harvinaisen kummallista, etteivät aikuiset, täysi-ikäiset ihmiset siihen pysty!

Vihaan erityisesti ihmisiä, joiden koirat räyhäävät lenkillä, mutta jotka eivät näytä reagoivan asiaan millään tavalla (anteeksi vain, minun mielestä kaupungin taajamassa elävän koiran pitää pystyä ohittamaan toiset koirat ilman rähisemistä), tai vielä enemmän ja kaikista eniten ne, jotka hiivatti soikoon pysähtyvät. Voi saakeli, että pysähdyn itsekin ensi kerralla! Katsotaan, kumpi jatkaa ensin matkaa! Vihaan tuota!! Täälläkin käsittääkseni sentään järjestetään ihan maksutonta koiran peruskoulutusta, niin ei voi helkkari raahautua paikalle, vaikka omistaa koiran. Onhan siitä nyt sentään liikaa vaivaa, että sitä omaa koiraansa kokeilisi vaikkapa ihan kouluttaa. Peruskouluttamisen oppii kuka vain, ja minä niin kannatan sitä koira-ajokorttia tähän maahan ja vaikka koko maailmaan, ettei kuka tahansa mattimeikäläinen voi ottaa kasvattaakseen koiraa vain siksi koska haluaa ja voi.

No niin. Rauhoituin vähän. Onneksi on tämä purkukanava, ei tästä muuten mitään tulisi. Ottaa niin pattiin tällä hetkellä...

Ensikertaan.

Joulukuu, ja mitä siihen kuuluu.

2011-12-07T23:07:00.002+02:00

Kuu vaihtui joulukuuksi. Jos voi sanoa, että ihmisillä on lempikuukausia, niin joulukuu on ehdottomasti yksi minun suosikkikuukausistani. Siihen liittyy paljon ihania asioita. Yksi tärkeistä asioita, jotka ovat muodostuneet minulle jo perinteeksi, on Messari eli Helsingin Messukeskuksen kansainvälinen koiranäyttely. Nykyäänhän viikonlopun aikana on kaksi eri KV-näyttelyä, Helsinki Winner ja Vuoden Voittaja. Tämän vuoden Messarivierailu oli minulle 11.:sta peräkkäinen. Ihmisiä, joiden kanssa olen kyseisessä näyttelyssä käynyt aiemmin on jäänyt matkan varrelle, eivätkä he ole syystä tai toisesta puuhaan syttyneet. Minulle olisi valtavan surkea juttu, jos joutuisin sen jonain vuonna jonkun pakon edestä jättämään väliin. Seuraavassa hieman syitä, miksi näin.

Olen tietyllä tavalla konservatiivi ja jotkut asiat vain ovat perinteitä, ja niitä pitää olla. Ne luovat sitä tiettyä tunnelmaa elämään, tietoa siitä, että jotkut asiat ovat aina olleet, ja tulevat toivottavasti aina olemaan. Messari on monien näiden joukossa minulle yksi näistä asioita. Aikaisemmin siihen liittyi myös bussimatka, mutta ystäväni muutettua Espooseen olemme saaneet majapaikan, ja voineet viettää näyttelyssä koko viikonlopun!

Yksi asia, joka minua suuresti myös ilahduttaa ja jopa hieman liikuttaa on se tajuaminen, että siellä on valtava halli aivan täynnä koiria, koiraihmisiä ja kaikkea niihin liittyvää! Minne ikinä katsookaan, on vastassa jotain tuttua. Ei välttämättä mitään konkreettista, kuten tuttuja ihmisiä, mutta se maailma on minulle tuttu. Koiramaailma. Siellä olen perillä asioista. En tunne itseäni jatkuvasti ulkopuoliseksi, siksi ainoaksi joka ei ymmärrä mistään mitään. Koen ehkä kuuluvani johonkin, osaksi jotakin, kaikkine hyvine kuin myös huonoine puolineen.

Vähäisintä roolia ei myöskään pelaa - mikäs muu kuin - shoppailu! Miten paljon koira-aiheista ostettavaa, ja vaikka suurin osa romppeista ei vuosittain juuri vaihdu, niin tarve voi vaihtua. Nytkin ostin mukavasti koulutustarvikkeita, ja muun muassa metallisen noutokapulan, koska ei ole tällä pienellä ihmisellä sitä aiemmin ollut. Sen käsittelyä on nyt sitten ahkerasti koirien kanssa harjoiteltu.

Tänä vuonna minulle henkilökohtaisesti uutena asiana tulivat luennot. Tai oikeastaan yksi luento. Tommy Wirén luennoi koiran koulutuksen perusteista, ja luento oli kyllä valaiseva. Miten perusteet ovatkaan niin yksinkertaiset, ja miten tunnistinkaan itseni Tommyn sanoista; ihmisille on helppoa tehdä asioista vaikeita ja monimutkaisia, mutta huomattavasti hankalampaa tehdä niistä helppoja ja yksinkertaisia. Itse alan ajatella usein liikaakin ja analysoimaan kaikkea (vaikka en mitään mistään tajua), ja näin on todella kovin helppoa tehdä asioista aivan liian vaikeita.

Tapasin myös Raisan enon (FI MVA Irokon Fullmoon) sekä Kaippis-siskon (Irokon Obsidian). Aivan ihastuttavia tapauksia molemmat, Kaippis varsinkin niin kovin paljon Raisan oloinen, että ei voi sukulaisuudesta erehtyä. Molemmat samanlaisia halailijoita selvästikin!

Minuun meinasi Messarissa jopa iskeä taas pikkuinen näyttelykärpänen, vaikka en niin suuresti välitäkään siitä, mitä koiranäyttelyt hyvin pitkälle tänäpäivänä edustavat. Kuitenkin, jospa minulla olisi tulevana talvena tai ensikeväänä koira, jolla olisi korva kunnossa ja jopa rotuisekseen sopivasti turkkia, niin kukapa tietää, ehkä sen voisi jopa näytillekin viedä, kaunis koirahan se on, Raisa (:

Bondi on myös minun silmääni luonnollisesti kaunis kaikessa koipeliinisuudessaan. Jos nyt ei perinteinen "näyttelykoira", niin ei sen ulkomuodossa minusta mitään suuria virheitä ole. Se jaksaa liikkua uupumatta pitkiä ja raskaitakin matkoja, joten ei sillä aivan huono fysiikka voi olla! Tiedostan kyllä suurin piirtein sen rakenteelliset heikkoudet, mutta en minä siitä silti rumaa saa huonolla huumorillakaan! Sitä paitsi sekin tuntuu vain paranevan vanhetessaan. Bondikin tuntuu saaneen ihan uutta puhtia koulutuspuuhiin, kun on vähän vaihdettu taktiikkaa. Ajattelin olla tosiaan aivan hurja, ja hakea tulevana vuonna SCY:n tokojoukkueeseen! Eihän sitä kukaan sano, että sinne päästään, mutta ainakin on haettu (: Jos sitä paitsi saataisiin keväällä oikein tehokkaasti putki päälle, niin mehän voitaisiin saada jo vaikkapa AVO1, jos oikein hurjahdetaan niin miksei nyt sitten vaikka se TK2, jos se näyttää sujuvan. Jos meinaa yhtään mennä tahkoamiseksi, niin jätän koulareiden havittelun suosiolla sivuun ja aletaan reenailemaan sitten voittajaluokan liikkeitä. Tällaiset on suunnitelmat.

No, menipä ehkä taas hieman sivuraiteille. Kuvia ette saa vieläkään, vaikka kuvattomien päivitysten lukeminen on joskus vähän ankeaa. Olen vain niin tavattoman laiska. Ehkä tässä vielä joku kaunis päivä.

Ensikertaan!

Päivä marraskuussa.

2011-11-30T21:24:00.002+02:00

Jutustelin tuossa taas tovin erään tutun kasvattajan kanssa, jonka kanssa meillä on verrattain pitkähkö ja mielenkiintoinenkin historia. Tämä kasvattaja on opettanut minulle collierodusta paljon, samoin kuin ihmisistä rodun takana ennen ja nyt. Hän on myös saanut minut kysymään monia kysymyksiä ja etsimään itse vastauksia. Siinä jutustellessamme ymmärsin taas, miten rakastankaan tätä rotua. Colliessa on niin paljon niitä asioita, joita minä arvostan koirassa, ja nimenomaan minulle sopivassa koirassa.

Saan olla monille rodun parissa pidempään olleille, niin kasvattajille kuin harrastajillekin kiitollinen siitä, että olen oppinut pikkuhiljaa näkemään kasvattajat muutenkin, kuin vain "näyttelykasvattajina" ja "käyttelykasvattajina", samoin kuin heidän kasvattamansa koirat. Saan olla kiitollinen, että olen tavannut joitain aikamme upeimpia koiria, kuka milläkin saralla. Jokainen koira on opettanut minulle lisää tästä rodusta, ja opettanut rakastamaan sitä vieläkin enemmän.

Nämä ovat hetkiä, joina näen tällä rodulla todella kirkkaan tulevaisuuden. En kovin selkeätä, mutta kirkkaan. Tällaiset hetket saavat taas uskomaan, että niin pitkään kun tietyt ajatukset pysyvät vahvana rodun piirissä, ei peli ole vielä alkuunkaan menetetty. Ei, se on vasta alkuvaiheissaan.

Mikä saa minut näinä hetkinä erityisen onnelliseksi on tieto siitä, että jos Luoja suo, minä saan olla mukana näkemässä tätä tapahtumien kulkua ja kehittymistä. Saan oppia niiltä, joita arvostan, koska ymmärrän, että heitä edelleen on. Ennen harmittelin, kun en ole koskaan päässyt oppimaan ihmisiltä, jotka ovat ennen tehneet suuren työn collierodun eteen, mutta on ottanut aikansa ymmärtää, että heitä on edelleen, ja minä elän samassa ajassa heidän kanssaan. Se, mitä haluan oppia ja keneltä, riippuu paljon itsestäni, mutta edelleen pidän itseäni myös tavattoman onnekkaana. Saan oppia nimenomaan heiltä, joiden työtä ja näkemyksiä arvostan.

Toivon myös voivani joskus ilmaista kiitollisuuteni heille itselleen niin, että siitä kävisi ilmi kuinka suuresti heitä ja heidän työtään rodun eteen arvostankaan.

Niin kaukaiselta kuin se tuntuukin, niin toivon, että voin joskus myös omalta osaltani jatkaa sitä, minkä he ovat aloittaneet, tai mitä he niin ikään jatkavat jonkun muun aloittamana.

Näihin tunnelmiin.

Ensikertaan.

Uutta ilmettä.

2011-11-28T20:54:00.002+02:00

Blogiin päivitelty uusi, jännittävä ulkoasu. Tässä onkin pieni jippo lukemisessa, mutta toivottavasti uskolliset lukijani sen kekkaisevat.

Tällä viikolla jäi yhteisreenit väliin, mutta jospa vaikka puuhastellaan jotain muuta kivaa luovaa tällä viikolla, niin päivittelen siitä sitten taas.

Ensikertaan!

Lunta ja uuden oppimista.

2011-11-22T17:41:00.003+02:00

Rakastan talvea ja lunta! Piti vain päästä sanomaan. Onneksi koiratkin nauttivat silminnähden lumen tulosta. Heittelevät lunta kuonollaan ja haukkovat sitä suuhunsa, ja Bondi sai eilen reeneissä oikein kunnon ilohepulin : D

Reeneistä sitten. Koirilla tuntui kyllä olevan hauskaa, ja intoa tekemiseen riitti kyllä molemmissa! Olivat ihan tulessa, en ole ollenkaan tottunut tuollaisten kanssa tekemään! Bondi varsinkin oli kuin eri koira. On se aina selvästi hyväntuulinen tekemisestä, ja tekee todella mielellään asioita, mutta nyt jo piti melkein vähän toppuutella! Hyvältähän se kyllä tuntui, ei sillä. En valita! Tuntuvat nyt jostain syystä muutenkin olevan ihan kierroksilla. Veikkaan lumentuloa edelleen.

Tulin siihen tulokseen, että minulle ei oikein sovi sellainen, että tojotan tunnin kentällä, ja teen vuorotellen molempien kanssa vähän jotain. Mieluummin teen vaikka vain yhdellä kertaa ja vaikka vain sen muutaman minuutin, mutta joka päivä, ennen kuin tunnin kerran viikossa. Jonkun mielestä voi taas kuulostaa siltä, että no juntti, et sitten aiemmin oivaltanut. Sanon vain, että en niin. Eipä ole turhalla järjellä siunattu, eikä ollut kukaan kertomassa. Tai ehkä on kertonutkin, mutta olen unohtanut. En luonnollisestikaan ole missään vaiheessa reenaillut puolta tuntia kerralla putkeen kummankaan kanssa, mutta myös tunti niin, että muutama minuutti toisen kanssa ja muutama toisen vuorotellen on aika pitkä aika. Edelleenkin, mieluummin vähän jotain pientä joka päivä.

Noutoa, Bondin BH-paikkamakuuta ja seuraamista on hyvä harjoitella ulkona ja kentällä, mutta oikeastaan muut reenailut taidan toistaiseksi siirtää sisätiloihin ja pieniksi oppimispätkiksi molempien kanssa. Mukavaa kuitenkin, kun Raisa pääsee aina reenien päälle leikkimään Adya -kooikkerin kanssa, johon on omistajineen Tarun kautta tuolla tutustuttu. Näyttää vain niin hyvältä, kun pellolla juoksee kolme punavalkoista kooikkeria (Sirius peränpitäjänä, luonnollisesti) ja niiden seassa yksi mustavoittoinen collie! Bondi ei ole vielä löytänyt tarpeeksi rohkeutta osallistua leikkiin. Tai yritti se viimekerralla, mutta kun Auri vahingossa törmäsi siihen, se ärähti Aurille ja juoksi pois. Sehän olisi voinut vaikka syödä Bondin tai käydä päälle. Jaksan aina harmitella omaa järjenköyhyyttäni kun Bondi ei uskalla mennä leikkiin toisten kanssa, vaikka silminnähden haluaisi (tai niin minä sen tulkitsen).

Joka tapauksessa, harjoiteltiin Bondin kanssa noutoa. Kestää hyvin korjaukset, ja edistyy (: Tuo kapulan minulle suoraan sivulle. Perusasentoa tietenkin, ja sitä oikeaa seuraamispaikkaa. Alokasluokassa tästä aina huomautettiin, mutta ei se nyt siellä vielä varsinaisesti vaikuttanut. Se sitten "kostautuu" nyt. Vähän sama juttu seuraamisessa, kulkee minusta poikittain ja edistää vähän.

Raisan kanssa harjoiteltiin myös ihan perusasentoa, ja nyt uutena arsenaaliin ollaan otettu sitten paikallaolo. Kun annan käskyn, koira menee maahan. Hmm. No, ei siinä. Tätäkin reenailemme siis vielä sisätiloissa, niin ei tule ainakaan niin paljon häiriöitä ympäriltä. Mitähän sitten Raisan kanssa voisi tehdä lumisella kentällä...? Hmm.

Tahdon vielä tähän loppuun mainita, kuinka ihanaa on, että täällä on lunta!

Raisa puuhastelee auki repun vetoketjua. Sai sen jo kerran, ja tonki sieltä kauppakuitteja. Sen vaarallisempaa siellä ei olekaan, mutta silti. Bondi katsoo sitä naama kurtussa minun vierestä sängyltä, koita nyt tuota nuorisoa käsittää. Ottaisi vaan ruuan päälle levon kannalta. Ei pysty.

Ensikertaan!

White is in the Winter night.

2011-11-16T08:30:00.002+02:00

Täällä tulee lunta! Olen joskus miettinyt milloin koittaa aika, ettei ensilumi enää jaksa ilahduttaa minua yhtä paljon kuin lapsena, mutta tänäkään vuonna ei ollut vielä sen aika.

Maa ja taivas on valkoisina. Ensimmäinen lupaus siitä, että talvi on tulossa! Uskon, että voi koirillakin kuonot tuhista iltapäivälenkillä, jos tuo vaan sinne asti kestää.

Ensikertaan!

Harmaassa valkoista odotellessa.

2011-11-14T23:10:00.002+02:00

Tämän maanantain reenit ei menneet nyt ihan niin kuin piti. Ei nyt suoraan sanoen huonostikaan, mutta ei jäänyt myöskään mikään erityisen hyvä tunnelma päälle. Ne vain meni siinä. Bondin kanssa harjoiteltiin taas BH-paikallamakuuta, ja Taru harjoitteli vieressä Aurin kanssa luoksetuloa. Kun Taru kutsui Auria, Bondi nousi ylös ja lähti vähän epävarmasti tulemaan minua kohti. Tämä oli todella hyvä harjoitus, koska juuri sitä olen epäröinyt, että kun toinen ihminen kutsuu koiraansa, niin lähteekö Bondi tulemaan minun luokseni. Kävin sen sitten vain palauttamassa takaisin maahan, pyysin Tarua kutsumaan Auria uudestaan, ja tällä kertaa ei sitten onneksi siihen Bondi enää reagoinut, vaan kesti makuulla, ja kävin sen sitten saman tien palkkaamassa ja vapauttamassa. Muuten edelleen meidän kompastuskiviä ovat se perusasento ja oikea paikka seuraamisessa. Voi, kun keksisin miten saisin ne nyt opetettua.

Raisan kanssa ei kummempaa. Leikittiin, otettiin vähän leikisti seuraamista ja sitä perusasentoa, ja yksi oikein vauhdikas luoksetulo. En oikeasti oikein tiedä, että miten ja mitä minun pitäisi nyt sille ruveta opettamaan, ettei ole kohta taas yksi koira "pilalla". Minusta vain tuntuu, että jos opetan sillä perinteisellä tavalla, millä olen aiempiakin koiriani opettanut, niin lopputulos on "ihan jees", mutta ei kuitenkaan läheskään niin hyvä, mitä se voisi olla. En myöskään haluaisi, että Raisalta menee tekemiseen into ja halu. Voi huokaus.

Koska reenit tosiaan menivät miten menivät halusin saada sekä itselleni ja koirille vähän paremman mielen, ja jäätiin sitten vielä vähän matkan päähän isolle nurmialueelle leikittämään koiria. Siinä sitä sitten vipeltikin kaksi kappaletta collieta ja kolme kooikerhondjea. Raisa on saanut uudesta reenikaveristamme Adya -kooikkerista oivan leikkitoverin, joka tosin vielä vähän Adyaa itseään jännittää, mutta hyvin sujuu leikit. Olen niin tottunut nostelemaan Auria ja Siriusta, että tänään ihan huomaamattani heivasin ilmaan myös Adyan, joka ei tosin onneksi tuntunut panevan asiaa pahakseen : D Hyvä niin.

No, jos sitä taas seuraavalla kerralla vähän paremmissa merkeissä.

Ensikertaan.

Onnistumisia.

2011-11-11T22:50:00.004+02:00

Nämä säännölliset maanantaireenit on nyt kyllä tulleet tarpeeseen. Vain se, että tulee oikeasti kerran viikossa mentyä jonnekin ja tehtyä jotakin tekee ihan hyvälle mielelle. Ei ole enää ihan avuton olo, jos nyt ei sitten ihan kauheasti mitään opikaan. Edellisissä reeneissä tuli kuitenkin taas niitä paljon kaivattuja onnistumisentunteita, joita minä ainakin tarvitsen.

Ensin harjoiteltiin Bondin kanssa. Perushommia, eli hiotaan kuntoon sitä oikeaa perusasentoa ja seuraamisen paikkaa. Taru toimi nyt ylimääräisinä silminä siinä, ja sanoi aina, kun oikea kohta löytyi, ja sain sitten Bondin palkattua. Minulle se on itselleni yllättävän vaikeaa, siis sanoa, milloin se koira on kohdallaan! Bondi jaksaa kyllä tuolla reeneissä olla motivoitunut ja innostunut, eikä säikähdä, jos joskus vähän nykäisen pannasta huomion herättämiseksi. Voi ensin vähän vilkaista, että "Mitä?", mutta kun ruvetaan saman tien tekemään, niin tekemisen into kyllä näkyy. Sille tuntuu myös tekevän edelleenkin erinomaisen hyvää katsella vierestä, kun teen Raisan kanssa välillä. Harmi, kun ei sitä autoa ole vielä, olisi paljon näppärämpää viedä koira sinne odottelemaan. Niin, ja jos jollakin on neuvoja, miten saadaan collie reeneistä autoon/kiinni ilman, että sen vire laskee mennessä (siitä tiedosta, että joudutaan takaisin kiinni, ja tekeminen loppuu), niin otan neuvoja vastaan! Näin amatööri minä olen (;

Joka tapauksessa Bondin kanssa ei tunnu ollenkaan mahdottomalta ajatukselta esimerkiksi se BH-koe. Otettiin nyt minuutin paikallamakuu niin, että olin selin siihen päin ja Taru reenasi omia koiriaan taustalla, ja hyvin pysyi, Margitin sanojen mukaan ei edes piipittänyt, mikä on loistavaa. Mitä sitten edellämainittuun tulee, niin jännä juttu, miten sitä voi joskus ilahtuakaan siitä, että myös toinen on onnistunut ja edistynyt oman koiransa kanssa (:

Kun olin Raisan kanssa viime vuonna syksyllä kasvattajan järjestämillä Syyspäivillä, siellä tottiskouluttajamme näytti, kun hänen noin vuoden ikäinen malinoisinsa leikki; se otti lelun, ja voitettuaan sen sinkosi aivan suoraan lelu suussa kohti isäntää, loikkasi vasten ja tarjosi lelua uudestaan vedettäväksi. Mietin, että tuohan näyttää mukavalta.
Se on taas näitä pieniä asioita, jotka minun omassa, yksinkertaisessa päässäni muuttuvat niin suuriksi, mutta Raisan kanssa treenaaminen koostuu edelleen lähinnä leikkimsestä, ja ihan pienistä, yksinkertaisista jutuista. Näin ollen on vaikeaa pukea sanoiksi sitä tunnetta, kun annoin Raisalle palkaksi lelun, jota se repi ja jonka voitettuaan se sinkosi suurella loikalla minua vasten, ja toi lelua minulle tykö. Kerta toisensa jälkeen. Olin niin yksinkertaisen onnellinen, että nauroin samalla, kun kehuin Raisaa hienoksi koiraksi. Ehkä me tästä vielä päästään johonkin suuntaan (:

Talvi tekee tuloaan, ja Joensuussa oli jo yksi kokonainen päivä, jonka aikana maa ei sulanut kuurasta ollenkaan. Seuraavana päivänä lämmintä oli taas hieman enemmän, mutta alkuviikolle on taas luvattu kylmempää säätä koko maahan. Works for me!

Ensikertaan.

Jälkeä ja tottista.

2011-11-02T13:25:00.002+02:00

Käytiin Tiian ja Terin kanssa Iisalmen metsissä jäljestelemässä. Päivä olisi voinut olla vähemmänkin tuulinen, mutta ei mitään kauheata puhuria kuitenkaan. Sitä paitsi kun tätä ihan huvin vuoksi eikä missään nimessä urheilun kannalta tehdään, niin olosuhteiden ei tarvitse olla aina niin optimaaliset.

Bondi oli taas kovasti innoissaan, jäi jopa autoon vollottamaan kun näki, että mennään ensin ajamaan Tepan jäljet (tai jäljennostot), ja sitä se nyt ei sentään normaalisti muuten vain autoon jäädessään tee.

Itse jäljestäminen olikin sitten melkoista huitelemista. Kyllähän se loppupalkka (ihme kyllä!) sieltä sitten löytyi, ja hienosti tuli ilmaisukin, mutta heti alusta asti jäljestäminen oli kaikkea muut kuin suoraa. Näin kyllä itsekin, ettei Tiia mitenkään olisi voinut polkea tuollaista jälkeä, mutta kun sitä intoa vaan on enemmän kuin osaamista. Se on kyllä hyväkin asia, että into lähtee koirasta itsestään, koska minun tarkoituksenihan se on sitten opettaa koiraa kanavoimaan se into oikeaan asiaan. Yleensäkin Bondi aloittaa aika innokkaasti, mutta muutaman ensimetrin jälkeen rauhoittuu jo huomattavasti, ja alkaa seurata itse jälkeä. Annoin sille kyllä nyt aika rutosti liinaakin, eli sillä oli mahdollisuus lähteä "oikomaan" jäljellä. Ensi kerralla siis muistettava, että paljon vähemmän liinaa, koira koko ajan paremmassa tuntumassa, ja jos menee höveltämiseksi, niin itse rauhoittaa vähän tilannetta, pysähtyä vaikka ihan, ja odotella ihan hetki, että malttaa pitää nenän maassa jäljestäessä.

Olen harkinnut Bondin kanssa myös peltojälkeä. Siinä olisi taas vähän lisää haastetta, mutta periaate kuitenkin sama. Sitä paitsi siinä pitäisi varmistaa, että nenä todella pysyy maassa, eikä nouse turhan korkealle. Olisi ihan mielenkiintoista, mutta katsellaan!

Käytiin myös sitten harjoittelemassa tottelemista. Löysin täältä Joensuusta yhden toisen innokkaan collieihmisen reenikaveriksi, ja mukana olivat myös Taru ja kooikkerit. Kovasti olen koittanut tällä leveyksillä huhuilla collieihmisiä reenailemaan, vaikka vain ihan perustottelevaisuutta ilmaan minkään valtakunnan kisatavoitteita, mutta mikä lie, ettei collieihmiset täällä päin tunnu olevan järin aktiivista sakkia, vai liekö sitten muut syyt, mene tiedä.

No, tottista kuitenkin tehtiin niin Bondin kuin Raisankin kanssa. Bondin kanssa on harjoiteltu oikeaa seuraamispaikkaa niin, että Bondilla on panta kaulassa, ja aina kun meinaa tulla liian eteen, niin hihna loppuu ja samaan aikaan minä pysähdyn. En töksäyttäen, vaan ihan normaalisti. Sitten kun löytyy oikea paikka ja asento niin seuraamisessa kuin sivullaolossakin, niin tulee narupallo! Lisäksi harjoiteltiin BH-paikallamakuuta, eli minä koiraan päin ja vähän etäämmällä kenttää oli häiriötä (Taru treenasi omiensa kanssa). Minuutin uskalsin ottaa kylmiltään, ja todella hyvin kesti, mutta piippasi kuulemma koko ajan. Hmm, what to do... ? Bondista on kuitenkin hauskaa tehdä, ja vire laskee yleensä vasta kun tekemistä on jatkunut liian kauan. Sen olenkin jo oppinut, ja treenit on lyhyitä, vauhdikkaita ja iloisia, ja niitä on yhdellä treenikerralla kahdesta kolmeen. Siinä on sekin hyvä puoli, että kun tekee molempien koirien kanssa vain lyhyitä treenejä useamman, niin saa tehokkaasti reenattua molempia, kun ei ensin tee toisen kanssa niin, että on itse ihan väsyksissä ja vaihda sitten toiseen, ja koittaa sen kanssa sitten itsekin jo väsyneenä saada jotain aikaiseksi.

Raisan kanssa on harjoiteltu myös oikeaa perusasentoa. Käskyä sillä ei vielä ole, vaan saa ihan itse koittaa mukeltaa itsensä siihen oikeaan paikkaan (panta ja hihna myös kaulassa, ettei ihan Nevadaan pingo, vaikka tuskin sitä tekisikään), ja kun paikka löytyy, niin palkka! Silläkin on kyllä niin intoa ja halua tehdä ja puhkua, että huh! Nyt se on vaan keksinyt maahanmenon hauskuuden, ja tarjoaa sitä aina kun ajattelee, että jostain toiminnasta voisi tässä tilanteessa seurata jokin palkinto. Kuuluu varmaan seuraavaan kortteliin se pamahdus, kun se jysäyttää maahan. Toivottavasti jaksaa pitää sen yhtä intensiivisenä jatkossakin! Tarkoituksella ei nyt sitten kuitenkaan maahanmenoa reenattu, vaan nimenomaan tuota perusasentoa, ettei vain opi, että voi jysäytellä maahan aina. Raisa oppii kyllä muuten hienosti.

Joku viikonloppu olisi sitten tarkoitus mennä maastoon. Tämän syksyn viikonloput näyttävät kyllä todella heikoilta ainakin Joensuun osalta, jos ei sitten tuolla Savossa pääse joku viikonloppu jota kuta kavereista kiusaamaan metsään menolla. Vastahan tuo täyttää kaksi ensikeväänä, että ei siinä mielessä. Jos sitä saisi ensi keväänä vaikka siellä tokossa käytyä pyörähtämässä, kuulostellaan.

Täällä päin kyllä kieltämättä jo odotellaan kovasti lunta!

Ensikertaan.

Mitäs olen valinnut tällaisen rodun.

2011-11-01T09:41:00.004+02:00

Olen taas niin käsittämättömän vihainen, enkä ole edes ihan varma, että miksi. Koiraharrastukseen ja ennen kaikkea rakkaaseen collierotuun se joka tapauksessa liittyy. Lueskelin tuossa erästä, sattumalta löytämääni koirablogia, ja se nostatteli omia kierroksia melkolailla. Ymmärrän ehkä vähän paremmin, etteivät ihmiset yksinkertaisesti enää jaksa tuoda ajatuksiaan julki, koska
a) kukaan ei kuitenkaan ymmärrä pointtia ajatusten takana tai b) ketään ei kiinnosta, todennäköisesti koska olet kuitenkin väärässä.

(C) Tunturisusi.com

Käytiin treenaamassa. Koitan parhaani mukaan päivittää siitä myöhemmin tänään, kunhan olen vähän rauhoittunut.

--

Ei, tänään en saanut aikaiseksi kertoilla meidän reenailuista. Vieläkin pyörii niin monta asiaa päässä, että voi huh. Haluaisin niin joskus järjestää jonkunlaisen paneelin, missä pääsisin jututtamaan joitain ihmisiä asioista ihan kasvotusten, ja kyselemään asioista. Ehkä siinä voisi saada oppia itse kukin molemmin puolin, tai jos ei oppia, niin ainakin parempaa ymmärrystä tähän touhuun. Tämä koiratouhu on kyllä osa elämää, ei siitä mihinkään pääse, mutta meitä on moneen junaan, ja kuten sanotaan, jotkut jää asemalle, ilmeisesti.

Ensikertaan.

Jäljellä ja hakemassa.

2011-10-19T13:33:00.004+03:00

Käytiinpä tuossa sitten ihan reenailemassa. Ihanaa! Kyllä sitä vaan nauttii tuosta hommasta! Aivan parasta maastoissa on se, että näkee, miten koira tekee työn itse ja oivaltaa itse, käyttää itse omaa päätään, eikä jokaisen mutkan suorittamista kerrota sille erikseen. Koiran omat vaistot ovat siinä avainasemassa, ja sen annetaan tehdä töitä melko itsenäisesti. Liekö juuri se salaisuutena siihen, miksi ainakin nämä meidän pörröturkit tuntuvat siitä pitävän.

Mukana olivat uskolliset treenikaverimme (jotka valitettavasti pitävät majaa hieman liian kaukana, jotta yhteisiä reenihetkiä voitaisiin järjestää säännöllisesti), elikkäs Tiia ja Teri. Ensin vähän kierreltiin ja katseltiin maastoa, ja tuumailtiin, miten jäljet olisi järkevää polkea, ja mihin sitten tehtäisiin Raisalle "hakupistot". Minä kävin polkemassa jäljen Terille. Pituutta en tarkalleen osaa sanoa, mutta kaksi 90 asteen kulmaa siinä oli, ja yksi tienylitys. Tiia itse kertonee jäljen ajosta omassa blogissaan tarkemmin!

Tiia kävi ajamassa Bondille jäljen, joka ei sekään ollut järin pitkä, vain puoli tuntia vanha, ja alunperin siinä piti olla vain yksi kulma, mutta Tiia sanoi, että maasto vaati toisenkin kulman, joten kaksi kulmaa tuli siis jäljelle. Kun Bondi oli ajanut jäljen, tuumin että olisihan tuo voinut olla pidempi ja vanhempikin. Viime kerrasta on vain niin pitkä aika, että halusin ottaa varman päälle.

Kun odoteltiin, että Bondin jälki vanhenee, käytiin Raisan kanssa muistuttelemassa mieleen, että mitenkäs niitä ihmisiä etsitiinkään. Viimeksi tehtiin tuulella, eli tehtiin niin nytkin. Olin myös yllättynyt, että Raisakin tuntui olevan hyvin perillä siitä, että nyt ei tultu vain lenkkeilemään metsään. Panin sille työliivit päälle, ja jäin sen kanssa auton toiselle puolelle tohottelemaan, kun Tiia meni makkararasian kanssa metsään piiloon. Lähdettiin tuulen alta etsimään hajuja, ja aluksi Raisa vähän katseli minua, että mitenkäs tämä menikään, mutta kun en kummemmin reagoinut, niin lähti itse seurailemaan hajua. Itse koitin kovasti seurailla, että milloin se etsii, ja milloin tekee jotain muuta, mutta minusta se näytti kyllä koko ajan etsivän jotain. Ei mennyt kovinkaan kauaa, kuin Tiia löytyikin erään puun takaa, ja kovasti tuli kehuja ja makkaraa, ja onnellinen koira! Tehtiin vielä toinenkin "pisto", ja hienosti sujui sekin. Koira on varmaan taas pilalla tällä koulutuksella, mutta ainakin tehdään jotain (: Raisa oli kovasti innostuneen oloinen, ja jaksoi kyllä etsiä ja etsiä, ei missään vaiheessa tullut minua vain tuijottelemaan, että "Auta nyt vähän!" Itse tahtoo tehdä, mutta maltaa odottaa myös lupaa tekemiseen.

Puolisen tuntia oli kulunut, ja Bondin oli aika päästä ajamaan oma jälkensä.
Bondi oli aivan tohkeissaan. Siitä kyllä näki, että se oli töihin lähdössä, ei edes malttanut merkkaamaan pysähtyä. Jäljen alun löysi hyvin, ja teki taas perinteiset Bondit, eli meni muutaman ensimmäisen metrin hurjaa siksakkia, mutta ajoi jälkeä yhtäkaikki. Sitten vähän meno rauhoittui, mutta melkoisella tohinalla se kyllä painaa tehdä! Kulmat meni hienosti. Sitten suuri onni, joka tuli vastaan loppupalkalla; Bondi merkkasi sen itse, ilman erillistä käskyä! Meni rasialla maahan! Suorastaan kiljaisin onnesta : D Olenkohan vähän aliarvioinut tuota koiraa ja sen osaamista ylipäänsä? Jäljen ajamisen jälkeen mentiin metsästä leikkien pois, ja oikein loikki isojen risukkojen yli kuin mikäkin gaselli. Koko jäljen ajoi häntä hiljalleen korkealla heiluen. Nyt voisi sitten varmaan ruveta jo lisäämään sinne väliinkin niitä ilmaisuja, ja katsoa, miten se sujuisi. Hyvänen aika, minähän olen jopa innoissani : D

Tarvitsen auton! Tarvitsen treeniporukan! Talvi on tulossa, mutta se on oikein hyvää aikaa harjoitella vaikkapa tottista sitten, jos ei maastoon pääse, ja eihän tuo lumi vielä maassa ole. Sitä paitsi talvella päästään taas kelkkailemaan, eli ei mitään syytä olla odottamatta sitäkin.

Pari videotakin kuvattiin, mutta valitettavasti Bondin jälkivideo jäi vähän epätarkaksi, ja ovat muutenkin sen verran isoja, että jos haluatte nähdä videot, niin pyytäkää erikseen.

Ensikertaan!

Tunteiden vuoristorataa.

2011-09-23T17:58:00.002+03:00

Pitkäkarvaisen skotlanninpaimenkoiran/pitkäkarvaisen collien uusi rotumääritelmä on julkaistu. Luin sen tuossa hiljan, ja olin todella pillahtaa itkuun - onnesta. Collien rotumääritelmään on tullut muiden muutosten lisäksi maininta:
"Kauneutensa lisäksi skotlanninpaimenkoira on työkoira."
Siinä se nyt sitten seisoo ihan virallisessa rotumääritelmässä. Ilmeisestikään en "saisi" olla näin iloinen, kun kukaan muu ei ole tuohon asiaan vielä millään tavalla reagoinut (eli ketään muuta se ei kiinnosta?), mutta minulle tämä merkitsee niin käsittämättömän paljon.

Lisäksi luonneosuuteen oli tullut takaisin tärkeä sana "vähääkään", eli "Ystävällinen, ei vähääkään hermostunut eikä aggressiivinen. Erinomainen seurakoira, ystävällinen, iloinen ja aktiivinen, tulee hyvin toimeen lasten ja toisten koirien kanssa."
Mielestäni rotumääritelmä ei saa vaatia, että koiran tulee tulla toimeen lasten kanssa (tai toisten koirien sen puoleen, maininta sosiaalisesta luonteesta voisi olla enemmän kohdallaan), mutta lisäksi collie on siis myös iloinen ja aktiivinen, ja sen lisäksi, että se on työkoira, se on myös seurakoira. Ei vain toista, vaan molempia. Työkoira ja seurakoira.

Sitten odotellaan, mitä PEVISAn puolella tapahtuu, mutta tällä on jo minulle niin kovin paljon merkitystä!

Että sellaista sitten.

2011-09-19T23:00:00.003+03:00

Tällä hetkellä olen niin samperin kyllästynyt tähän koko hiivatin koiratouhuun ja koiramaailmaan, että taidan pakata romppeet ja muuttaa koirineni keskelle Kanadaa tai jotain muuta yhtä luovaa, en käytä nettiä kuin jossain niin helkkarin hitaassa nettikahvilassa, ettei tee edes mieli tehdä muuta kuin lukaista sähköpostit pari kertaa viikossa, enkä ainakaan tilaa minkään valtakunnan koiralehtiä tai käy missään treeneissä tai jossain hiivatin näyttelyissä.

Ai että keittää niin yli tällä hetkellä. Nyt en edes välitä, vaikka olisin lapsellinen ja vielä omaa henkistä kypsymistäni vailla. Aivan sama.

Muistuttakaa, että jos enää ikinä otan koiraa, niin se on sitten joku hiivatin umpisekarotuinen pikkurakki, jonka kanssa ei tarvitse edes esittää välittävänsä mistään mitään.

Se voi olla, että tämä blogi ei kohta tästä enää päivity. Minä en sano enää missään mitään, jos ei joku erikseen kysy, ja kysy nimenomaan henkilökohtaisesti minulta, ei yleisellä tasolla.

Hiivatin nauretavaa pelleilyä tuntuu olevan koko touhu. Mitä ikinä tekeekin, niin aina teet väärin. Ihan aina. Nuo koirathan on jo muutenkin ihan pilalla, kun on tehty väärin pohjatyö ja sitä ja tätä ja tuota ja mitä vielä... Aaaargh.

Johonkin tämä piti nyt purkaa, ja tämä on suhteellisen turvallinen paikka, koska tätä niin harva lukee, ja nekin, ketkä lukee, ei todennäköisesti kysy asiasta kuitenkaan, tai ehkä tuntevat minut niin hyvin, ettei heidän tarvitse. En tiedä.

Hiivatti, että sapettaa.

Heartbeat.

2011-08-25T12:11:00.003+03:00

Tuon kyseisen brittisarjan suomennettu nimihän kuuluu, jotta "Sydämen asialla".

Olen saanut viime aikoina, voitaisiin oikeastaan puhua jopa viime vuosista, mutta koko ajan yhä enenevässä määrin milloin sydämentykytyksiä, milloin verenpaineennousua, ja jopa kokenut suoranaista tarvetta puhjeta itkuun.

En tiedä... tai oikeastaan tiedän, että tästä asiasta on tullut minulle jonkin asteinen pakkomielle nimenomaan siinä mielessä, että se on minulle sydämen asia. Tähän tulokseen olen tullut sen perusteella, miten vahvoja tunteita se minussa herättää.

Ennen kuin minulla oli koiraa, kävin läpi mielessäni monia eri rotuja. Pitkään "oma rotuni" oli saksanpaimenkoria, ja sellaisen halusin ehdottomasti joskus. Vanhempani olivat tästä kuitekin aivan eri mieltä. Muistaakseni seuraava mielihaluni kohdistui bordercollieen. Olin niihin aivan ihastunut, ja ajattelin ottavani joskus sellaisen. Vanhempani kuitenkin alkoivat suunnitella pennun ottamista kotiin opaskoirakoululta (äidilläni oli todettu silmäpohjarappeuma, joten toiveissa olisi ollut, että samasta koirasta olisi myöhemmin voinut mahdollisesti tulla äidilleni opaskoira), ja tällöin suuntasin kaiken aikani ja energiani labradorinnoutajiin; jos vain ikinä jonkin koiran voisin saada, vaikkei se olisikaan sakemanni tai bortsu, niin ottaisin sen mielelläni!

Kerran ikivanhasta, rikkinäisestä koirakirjasta osui silmään piirretty kuva colliesta.

En tarkkaan muista, mitä silloin tapahtui, mutta jotain minussa syttyi. Olin päättänyt, että meille tulee collie, tai - kauhistus sentään - ei mitään. Ilmeisesti vanhempani olivat valmiita tekemään tämän myönnytyksen niin, että meidän koiramme olisi joko collie tai labukka, kummasta rodusta sattuisi ensin sopiva yksilö kohdalle.

Uskon myös johdatukseen. Ei mennyt kauaa, kun paikallislehdessä oli ilmoitus aikuisesta, uutta kotia avioeron vuoksi etsivästä pitkäkarvaisesta collienartusta. Koiraa mentiin samana päivänä katsomaan, ja mukaan se lähti.

En voinut lakata hymyilemästä, ja kun pääsin kotiin, lähdin saman tien lenkittämään uuden uutta, ihan ikiomaa Collietani.

Isäni sanoja lainatakseni, kuka olisi arvannut, mihin tuon lehti-ilmoituksen perusteella haetun koiran hankkiminen aikanaan johti. Uskollisesti isä kyyditsi pientä tyttöä koirakentälle viikko toisensa jälkeen, milloin mihinkin harjoituksiin.

Samalla kuitenkin huomasin toisten koiraihmisten suhtautumisen collieen olevan jollain tavalla negatiivinen. Ei suoraan, mutta ei meitä ehkä ihan tosissaankaan otettu. Eivät ainakaan kaikki.

En tiedä, saiko silloin jo alkunsa pieni kytö, joka on ajan myötä kasvanut suorastaan roihuksi sisällä.

Minä en suostu hyväksymään sitä, että tämä rotu joutuisi ottamaan paikkansa tavallisena seurakoirana, jonka tärkein tehtävä on olla pelkkänä perheen lemmikkinä ja sohvanlämmittäjänä joka mattimeikäläisellä, koska sitä se ei aina ole ollut, ja minua pöyristyttää, miten ihmiset viitsivät alkaa muutella jonkin rodun alkuperäisiä ominaisuuksia paremmin omiin käsiinsä sopiviksi.

Painan tästä asiasta vaikka paidan, että kaikkialle minne menen saan levitettyä näkemystä siitä, että collien kuuluu olla työtä tekevä koira, kaikilla työtä tekevän koiran ominaisuuksilla. Kuten monet ovat jo todenneetkin, niin ei malinois, ei saksanpaimenkoira, eikä bordercollie, vaan Collie, ja helkkarin ylpeä siitä.

Collien jalostus ei voi olla pelkkää ulkomuotojalostusta ja kivan, seurakoiraluonteen kehittämistä. Collie on kauneimmillaan koko koiramaailman kaunein koira, joka saa ihmisen pysähtymään pelkällä ulkoisella olemuksellaan. Collie ei mielistele, se on arvokas ja ylpeä koira, mutta omistajalleen loputtoman uskollinen, ja valmis toteuttamaan kaikki omistajansa pyynnöt. Minulla on mielikuva siitä, millaisia collieita olen joskus tavannut ja tiennyt olevan olemassa, ja siitä päämäärästä en tingi. Tunnen aivan nykypäivänäkin valtavan kauniita, mutta todella toimivia ja oikealla asenteella varustettuja collieita.

En vähättele seurakoiran ominaisuutta perheelleen, tai sitä, miten tärkeä niiden virka on, mutta minun mielestäni aivan puhtaasti seura- ja/tai näyttelykoiran virkaan pitäisi ottaa jokin aivan muun rotuinen koira kuin collie.

Toiset voivat sanoa, että paljon puhetta, vähän tekoja, mutta ehkä niiden tekojen aika on vielä edessä.

Lisään vielä loppuun tämän lainauksen Palveluskoiraliiton sivulta [26.08.2011]:
"Vuosien varrella liiton toiminta on kasvanut ja monipuolistunut. Liitolla on nykyisin noin 240 jäsenyhdistystä. Palveluskoirarotuja oli aluksi vain muutama joista yleisimpiä olivat saksanpaimenkoira, bokseri, collie, dobermann, airedalenterrieri ja rottweiler."

Ensikertaan.

"Etiäpäin!", sanoi mummo lumessa.

2011-08-19T19:20:00.003+03:00

Lunta nyt saadaan varmaan vielä joku tovi odotella, mutta koska Bondin kanssa on nyt tokorintamalla saavutettu toistaiseksi se, mitä sieltä lähdettiin hakemaan, jää tokoilut toistaiseksi meidän osalta tauolle, ja suuntaamme taas eteenpäin kohti muita harrastuksia, ja niiden mukanaan tuomia haasteita.

Tämän päivitys tulee todennäköisesti olemaan lyhyt, mutta koska ajattelin, että ehkä jonkunlaisen kunnollisen "treeniblogin" ylläpitäminen voisi innostaa oikeasti vaikkapa treenaamaankin (ja näihin saa sitten ihan oikeasti mielellän osaavammat kommentoida, ja koittaa neuvoa, vaikkeivät näkisikään!), päätin tänne nyt vähän jotain kirjoitella. Samalla koitan innostaa myös tuttavapiirin bloggaajia päivittelemään omia kuulumisiaan.

Lisäksi yksi syy, miksi aloin nyt päivitystä kirjoittamaan on yksinkertaisesti se, että yllätin tänään itseni, kun otin Bondin kanssa pari ilmaisuharjoitusta (jälkeä silmällä pitäen). Panin sille loppupalkkarasiaan makkaranpaloja, ja panin rasian maahan. Haluan opettaa Bondin ilmaisemaan menemällä maahan, ja kun se sitten meni haistelemaan rasiaa, sanoin saman tien käskyn "Maahan!". Sinnehän se napsahti, ja sai sitten rasiankannen välistä nakkeja palkinnoksi. Otettiin muutama toisto, ja Bondihan oikein innostui! Meni maahan aina rasian edessä niin rivakasti, ettei paremmasta väliä, häntä heilui ja silmät suorastaan loisti. Yhden harjoituksen tein niin, että veljentyttö piti Bondia kiinni, ja kävin viemässä rasian nurkan taakse piiloon. Tarkoitus ei siis ollut niikään se, että Bondi joutuisi sen kummemmin etsimään rasiaa, vaan se, että aina kun se huomaa sen edessään, niin kävisi maaten. Päästin sen etsimään, kipitteli suoraan rasialle - ja painui makuulle! Sai sitten loput makkarat rasiasta, mutta taisin itse innostua siitä niin (kyllä, siis todellakin tästä asiasta - reenielämäni on todella ollut harvinaisen köyhää), että nyt jo tuossa huomasin miettiväni, että pitäisikö käydä tässä perjantai-illanvietoksi polkemassa takapihan nurmelle pieni jälki. Hmm...

Raisakin on toki ollut tänään ahkerana. Sen tämänpäiväisiin saavutuksiin kuuluu muun muassa harvinaisen perusteellinen pyöriminen kuolleessa kastemadossa. Kahdesti.

Siitä tulee, kuulkaa, vielä hieno koira, siitäkin!

Näihin tunnelmiin.

Ensikertaan!

Välillä on ilmeisesti käytävä pohjalla...

2011-08-14T17:57:00.003+03:00

... että voi taas alkaa kivuta ylöspäin. Eihän tässä. Nyt on aika mukavat tunnelmat. Vieläkin, tätähän on tässä jatkunut jo vuorokauden.

Kipaistiin Bondin kanssa tottelevaisuuskokeessa Pieksämäellä. Normaalisti en juuri tavallista enempää jännitä kisatilanteita ja muita, ihan sopivasti vain, mutta nyt piti kyllä vähän pakottaa aamulla itsensä syömään. Ajattelin vain koko ajan, että jos se ei ole aiemmin tullut sieltä, niin miten se nyt tulisi. Toisaalta piti koko ajan psyykata itseään ajattelemaan, että tottakai se tulee sieltä, nyt viimein! TK1 siis.

Niinhän siinä sitten kävi, että koulutustunnus sieltä noukittiin. On oikein mitalli todisteena!

Bondi sai siis hienon tittelin nimen eteen, eli TK1 Say Wuf Working Wonders.

En ole vielä ehkä aivan sisäistänyt tätä asiaa, mutta jossain vaiheessa se sieltä tullee. Onnellinen kyllä olen, siitä ei epäilystäkään!

Nyt on jotain saavutettu, ja näin siis jatkamme kohti tulevia haasteita - kunhan on ensin vähän henkäisty (:

Vaihdoin muuten blogin ulkoasunkin vähän syksyisempään. Vaihtoehtoja on kyllä niin paljon, että pitäisi joskus ihan ajan kanssa tehdä oikein kunnolla omannäköinen tästä, mutta tämä kelvatkoon siihen asti.

Ensikertaan!

Morkkis.

2011-08-04T11:23:00.003+03:00

Kesä, josta piti tulla ehkä tämänastisen koirahistoriani aktiivisin reenikesä, alkaa kohta pikkuhiljaa taipua syksyä kohti - ja reenirintamalta ei edelleenkään mitään uutta. Ai että sapettaa tuo PK-haku, josta olin niin innoissani, ja jossa en loppujen lopuksi päässyt tänä kesänä käymään kuin sen kerran. Hurraa. Sunnuntain pitäisi olla lailla kielletty päivä pitää minkään valtakunnan koirareenejä. Viikot on harjoituksia varten, ja viikonloppuisin ollaan sitten kisoissa. Eikös sen niin pitäisi mennä.

Huokaus. No, olen nyt vähän katkera tästä asiasta, mutta pääsinpähän sanomaan, ja ei siinä auta, kuin kääntää kuono kohti tulevaa ja toivoa, että syksy olisi harjoituksien kannalta vähän hedelmällisempää aikaa.

Bondille en ole tehnyt koko kesänä ensimmäistäkään jälkeä. En edes jotain onnetonta, takapihan poikki kulkevaa nurmikkojälkeä. En siis mitään. Miksi? En tiedä. Liian kuuma. Kiire. Väsymys. Liian kuuma. Seuran puutekaan ei varmasti ole pienin osatekijä. Jälleen kerran, syksy tulee, kaipa me sitten joudetaan mennä syöttämään itseämme hirvikärpäsille. Toinen huokaus.

Raisa-reppana ei ole edelleenkään kummemmin edistynyt tottiksenkaan suhteen. Ainoa asia, jota osaan/uskallan sille edes jollain tavalla opettaa ilman, että jatkuvasti pelkään koiran pilaamista omalla osaamattomuudellani on jonkinlainen seuraaminen/kontakti. Vähän on jotain yksittäisiä juttuja kuten maahanmenoa tehty, mutta käsiavun tarvitsee siihenkin edelleen.

Mitä minulle on tapahtunut? Nuorempana, kun minulla ei oikeastaan ollut edes "kunnollista", potentiaalista harrastuskoiraa, uhkuin ja puhkuin intoa tehdä kaikkea mahdollista ja mielellään yhtäaikaa jos suinkin! Olin suuna päänä menossa joka paikkaan, ja kävin joka hiivatin viikko säännöllisesti reeneissä, oli kyse sitten tokosta, agilitysta tai vaikkapa näyttelyharjoituksista (tuolloin en vielä PK-lajeja tuntenut). Yritin opettaa koirilleni kaikkea mahdollista, ja oppivathan ne kyllä, Misty kohta 12 v. osaa edelleen (joskin vain tyydyttävästi tai välttävästi) melkein kaikki tokon alokasluokan liikkeet - kisannuthan se ei ole koskaan. Lisäksi se osaa repertuaarin jos jonkilaisia muita jonninjoutavia temppuja. Puuhastellaan niitä sen kanssa aina silloin tällöin.

Salsa, joka juuri heinäkuussa pyörähti 12 v., osaa tokojuttuja, vaikkei niitä mielellään tee. Salsa on aina ollut älyn ja oppimiskyvyn ruumiillistuma, joten varsinkin nyt vanhemmiten kun se lisäksi menettänyt lähes kokonaan kuulonsa, siltä ei ole kyllä kummoisia vaaditukaan, mutta sekin osaa merkistä pyöriä (eli se perinteinen "kieri" -temppu), antaa molempia tassuja ja muita viisaita juttuja. Tosiaan sen kanssa ei ole paljon tullut oppimista enää testailtua, kun pitäisi olla jatkuvasti tiukka katsekontakti, että se voisi edes jollain tavalla aavistella, mitä siltä pyydetään. Salsalle tuntuu riittävän päivän aktiviteetiksi leppoisan iltalenkin lisäksi ruokakupille luvan saaminen, ja pari kertaa päivässä kunnon pieksäminen (ja ennen kuin tulee väärinkäsityksiä, Salsa rakastaa, kun sen nahkaa läimii avokämenellä kuin bongorumpua. Sehän on nyt kesäksi kaljuksi melkein kokonaan ajeltu, ja näin ollen läiskintä kuuluu naapuriin asti).

Entäs sitten Bondi. Rakas pikku-Lassi. Bondi tuli minulle silloin kun olin jo erittäin selvillä siitä, että haluan harrastuskoiran, ja nimenomaan kisakoiran. Halsin harrastaa tavoitteellisesti ja päästä itse etenemään kilpailujen saralla. Siinä vaiheessa katselinkin jo sitten kasvattajia, jotka itse harrastivat, ja joiden koirilla oli tuloksia. Bondin tosin löysin sattumalta (samoin kuin Raisan, kiitos vain Kirsi K.:lle!), mutta mikä sattuma se olikaan. Minulla oli käsissäni koira, josta tuntui olevan vaikka mihin! Se oli tavattoman reipas ja avoin luonne, mutta pentunakaan se ei ollut koskaan mikään mielistelijä. Se oppi nopeasti, niin nopeasti, ja minä tästä hullaantuneena opetin sille kaikkea! Se osasi varmaan koko alokasluokan repertuaarin jo kymmenkuisena! Ensimmäisissä kisoissa käytiin kuitenkin vasta kun Bondi oli kaksi vuotta ja kaksi päivää. Meni mukavasti, ja kakkostuloshan sieltä napsahti. Kaksi seuraavaa kisaa oli kaksi ykköstulosta peräkkäin, ja ajattelin, että vielä yksi, ja sitten päästäänkin etenemään seuraavaan (koska halusin periaatteesta kerätä joka luokasta koulutustunnukset). Kisoja tuli ja meni, mutta ykköstulosta ei kuulunut. Minulta meni into. Koiralta meni into. Ei huvittanut tehdä enää mitään. Ei kai tässä kannata mitään harjoitella, kun koira toimii arjessa aivan loistavasti, ja kisathan nyt on vain kisoja. Antaa olla. En jaksa. Ihmiset on kyllä kovasti kannustaneet, mutta jotain tuossa välissä minulle tapahtui. Jotain Salsan ja Bondin välissä. En todella tiedä, mitä.
Yritinkö liikaa? En saanutkaan niitä tuloksia, joita olisin halunnut, tarpeeksi pian? Oliko minulla koiraa kohtaan liian suuret odotukset? Muitakin lajeja kyllä kokeiltiin, ja tutustuimme nyt myös PK-lajeihin, ja voi että, miten niistä innostuinkaan! Jäljestys olisi vienyt mennessään, kun hyvä reeniporukkakin löytyi, mutta sitten alkoi taas koulu toisella paikkakunnalla, ja viikot vierähtivätkin sitten siellä - ilman aktiivista treenamista. Ihanat ihmiset siellä päässä tosin jaksoivat pimeinä, kylminä syysiltoina lähteä koulun metsiin tarpomaan innokkaasti omilleen ja toisten koirille jälkiä, ja siellä kyllä mentiin muutaman kerran melkoisella hakuammunnalla, mutta voi että meillä oli mukavaa! Jälki olisi voinut olla meidän uusi laji - mutta Bondi pelkää laukauksia. Nimenomaan ilotulitusten ja starttipistoolin kaltaista terävää tai kantavaa pauketta, ei esimerkiksi lasten leikkinallipyssyä, siihen se ei kiinnitä mitään huomiota. Tästä kuitenkin koitui taas yksi ongelma, ja oma into ja halu tehdä laski taas. Kolmas huokaus.

Kului kolmisen vuotta, ja aloin miettiä Bondille kaveria. Harrastuskoirasta olin edelleen kiinnostunut, mutta ennen kuin ehdin edes itse katsoa pentueita, eräs täällä jo kertaalleen nimeltä mainittu ihminen tönäisi minua Raisan pentueen suuntaan. Silloin ajattelin mielessäni, että jos trikkinarttua ei synny, niin unohdan koko jutun. Niitä tulikin sitten neljä. Että oli mistä valita. Kuten Bondiakin, Raisaakin tunnun rakastavan vain päivä päivältä enemmän, mutta sille minulla oli taas suuret suunnitelmat mielessäni, ja tuntui ihanalta ajatukselta päästä taas aloittamaan pienen pennun kanssa, niin sanotusti puhtaalta pöydältä.

Nyt kuitenkin ollaan tilanteessa, että Raisa on kohta puolitoistavuotias, ja periaatteessa osaamisen tasoltaan aivan tavallinen kotikoira. Muutaman kerran on päästy hakua kokeilemaan, ja kiitos Tarumaisen Tarun myös agilitya on päästy harjoittelemaan todella mukavissa ja rakentavissa merkeissä niin Bondin kuin Raisankin kanssa. Raisasta en tosin agilitykoiraa kaavaile, mutta onpahan edes jotain luovaa tekemistä, kun esimerkiksi tokon tahkoamiseen itsekseni minulta on mennyt into. Jos vain joku opettaisi...

Olen pahoillani, koirieni kasvattajat (jos satutte tätä blogia lukemaan), etten ole pystynyt parempaan. Olen saanut teiltä käsiini aivan loistavat koirat, joita en kyllä kuuna koskaan vaihtaisi pois, ja jotka, kuten jo mainitsin, ovat minulle päivä päivältä yhä rakkaampia, ja joita ilman elämästäni puuttuisi jotain niin valtavan oleellista. Toivon, että vielä tulee se päivä kun saan takaisin sen lapsuuteni innon ja halun tehdä, vaikken välttämättä osaisikaan, mutta siihen asti en voi kuin olla pahoillani, ja toivoa, että jaksatte odottaa sitä päivää.

Joka päivä koirani kuitenkin ovat mukana kaikenlaisessa tekemisessä kanssani, ja olen saanut monessa tilanteessa huomata olevani todella ylpeä siitä, miten ne käyttäytyvät ja kuuntelevat. Tavoitteellisessa harrastamisessa, niin kuin monessa muussakin asiassa tuntuu vain olevan sellainen ominaisuus, että mikäli et koe missään vaiheessa edistyväsi asioiden kanssa ja kaikki tuntuu yrityksistä huolimatta tahkoavan paikallaan, niin ajan kanssa se into meinaa vain laimentua.

Tällainen morkkis tällä kertaa.

Jotta kaikille nyt ei jäisi aivan kauhen kakan maku suuhun, niin käytän tätä blogia hyväkseni mainostamiseen: jos joku on kiinnostunut harvinaisen mielenkiintoisesta sileäkarvaisesta colliepentueesta, niin tervemenoa kennel Nightweaver'sin sivuille, ja ottamaan yhteyttä kasvattajaan! Emokoiran tunnen henkilökohtaisesti, ja jos joku kaipaa vauhtia ja jännitystä elämäänsä nelijalkaisessa, mutta mukavan kompaktissa muodossa, niin suosittelen lämmöllä luotsaamaan kiinnostusta tuohon suuntaan.

Ensikertaan.

Agiliitoa, alikiitoa...

2011-05-21T16:07:00.002+03:00

Nyt on sitten kesän toiset agilityreenit takana, ja tällä kertaa oltiin sitten ihan ohjatussa porukassa. Paikalla sama tuttu WAU:n porukka (Tiinaa lukuunottamatta :/), ja näin ollen vauhtia ja vaarallisia tilanteita, mutta sen lisäksi kyllä myös todella haastetta. Treenit ei menneet ihan samalla tavalla vain "soljuen" kuin ehkä aiemmin (toki onhan meillä aina jotain ongelmia, mutta sitten niihin koitetaan keksiä ratkaisuja), koska rata oli hieman toisenlainen. Siinä oli kolmisenkymmentä estettä, mikä luonnollisesti on noin kymmenen estettä liikaa, mutta harjoituksen ajatuksena oli kuulemma se, että jos pystyy suoriutumaan kolmenkymmenen esteen radasta, niin kisojen parisenkymmentä estettä ei tunnu enää niin kummoiselta. Ihmiselle, joka on reenannut viimeksi joskus viimesyksynä, kun illat alkoi pikkuhiljaa hämärtyä ja jonka kesän ensimmäinen harjoitus käsitti muutaman esteen ja suhteellisen helppoja ohjauskuvioita tällainen harjoitus meinasi olla kyllä vähän liian rankka. Kiitos kuitenkin Bondille, joka jaksoi pitää koko ajan innon ja vauhdin yllä.

Rataa minulla ei ole, mutta kuten sanoin, se oli pitkä, ja heti ensimmäisillä esteillä harjoteltiin minulle uusia ja vaikeita ohjauskuvioita. Pitkän tauon jälkeen näin rankka aloitus ei oikein tuntunut mukavalta, ja minulta meinasi kyllä lopahtaa into samantien, ja sanoinkin Tarulle (joka luonnollisesti mukana), että meidän reenit taisi olla tässä ja voisin varmaan mennä saman tien kotiin. Epäonnistumisia minä en pelkää, en todella. Se asia, mikä minua eniten häiritsee on se, että kun joku neuvoo minua, en tarkalleen ymmärrä, mitä minun halutaan tekevän toisin. En ymmärrä, mitä teen väärin, enkä näin ollen osaa korjata sitä. Tokihan se, mitä teen väärin kerrotaan minulle aina, mutta koska en itse tiedosta enkä hahmota sitä, minun on niin hankala tehdä asialle mitään. Ennen kaikkea haluaisin oppia hallitsemaan oman kropan ja liikkeet ennen kuin lähden sähläämään kentälle koiran kanssa. Loppupätkä meni jo vähän sujuvammin, siinä enää niitä "perusongelmia", mutta nyt olin jo varautunut siihen. Jos heti ensimmäisellä kahdella esteellä tulee vastaan jokin käsittämätön mutka, niin loppuradan tekeminen tuntuu kyllä tahmealta kuin tervan juonti. Näin siis minulla, en tiedä muista.

Olen tavallaan aika kunnianhimoton ihminen. Kyllä menestyminen on aina mukavaa, varsinkin kun sen saavuttaa itse tekemällään työllä ja vaivannäöllä. Minä en kuitenkaan ole itse vielä agilityohjaajana ollenkaan tuon tyyppisten harjoitusten tasolla (enhän minä ole edes ikinä kisannut!), joten liian vaikea harjoitus vie helposti innon. Kunnialla loppuun kuitenkin, ja ihan hyvä mieli jäi. Ensi kerralla uudestaan.

Kuten tosiaan kuitenkin sanoin, Bondi ei väsynyt eikä menettänyt intoaan, vaan jaksoi tahkota kanssani saman kohdan aina uudelleen ja uudelleen. Vaikka läähättikin jo loppureeneistä kieli pitkällä, mutta uudestaan se vain lähti joka kerta. On se kyllä sellainen (:

Seuraavat reenit taitaakin meillä olla sitten taas itsenäiset, ja Taru tuossa sanoikin jo tietävänsä pari rataa, mitä voitaisiin silloin harjoitella. Uskomatonta, tästähän taitaa oikeasti tulla ihan reenikesä!! Raisan hakureenit jää kyllä nyt valitettavasti ainakin kahdelta kerralta väliin, mutta minkäs teet. Varmaan useammaltakin. Ei voi mitään. Harmittaa vietävästi. Sunnuntai on huonoin mahdollinen päivä treeneille.

Viime viikko menikin taas Iisalmessa kouluillessa, ja maaseudulla kyllä vain on sitä jotakin, varsinkin, jos on paljon peltoa. Pellot on "minun juttu" siinä mielessä, että on ihanaa nähdä taivas ja maa yhtäaikaa joka suuntaan, ja kun koirat kirmailee pellolla niin vauhdin tuntua tulee minusta jotenkin enemmän kuin metsässä juoksennellessa. Metsässäkin on kyllä oikein mukavaa, sitä ei käy kieltäminen. Sopivasti molempia on hyvä (: Ihan peltolenkki kuitenkin tehtiin vähän "vahingossa" koirien kanssa, ja siitä on todistusaineistoakin.

Näihin tunnelmiin.

Ensikertaan!

Hakuilua ja muuta harrastamista.

2011-05-15T12:34:00.002+03:00

Viimeinkin pääsin päivittämään! Eihän tuosta olekaan kulunut kuin puolitoista viikkoa, kun käytiin hakureeneissä, ja sanoin päivitteleväni paremmin reenien jälkeen. No, on se tietysti nytkin. Heti alkuun täytyy kyllä harmitella, että reenipäivä siirtyi sunnuntaille, mikä tarkoittaa sitä, että minulla on todennäköisesti keskimääräistä vähemmän harjoituksia. Kahdet jää nyt ainakin koulun takia heti alussa väliin, ja yleensä kun olen viikonloppua reissussa, niin tulen takaisin vasta silloin sunnuntaina. Mukava kun tällaisen päättivät, mutta eipä siinä paljon yhden ihmisen eriävä mielipide paljon paina vaakakupissa. Oikeilla aikuisilla ei varmaankaan ole viikonloppuisin muuta tekemistä, kuin istua kotona ja koittaa palautua työviikosta (sunnuntaille pitää olla tekemistä, ettei ehdi ajatella työviikkoa). Ei tästä kuitenkaan tämän enempää.

Hakuryhmässä on vaihteleva määrä koirakoita, mutta viime kerralla ihmisiä oli kaiken kaikkiaan kuusi, joista kahdella oli kaksi koiraa. Raisan lisäksi paikalla oli myös toinen ensikertalainen, vajaan vuoden ikäinen riiseni. Näiden molempien ensikertalaisten kanssa toimittiin samoin. Otettiin koirat kiinni, ja maalimiehelle annettiin namit mukaan. Sitten pidettiin koiria kiireisinä sen aikaa, kun maalimiehet meni vähän matkan päähän metsään piiloon. Sitten mentiin koirien kanssa metsään, tuulen alapuolelle, ja annettiin niiden itse keksiä haju metsästä, ja vain hyvin vähän auttaen annettiin koirien itse löytää maalimiehet metsästä, ja sitten tietysti paljon palkkaa ja kehuja ja kaikkea ihanaa! Molempien ensikertalaisten kanssa tehtiin kolme "pistoa" peräkkäin, ja molemmilla meni kerta toisensa jälkeen paremmin ja varmemmin, ja kolmannella kerralla Raisakin jo selvästi etsi metsästä jotain ihan määrätietoisesti. Mitään tämän jännittävämpää ei ensimmäisellä kerralla tapahtunut, tosin molemmat nuoret koirat saivat kiitosta avoimuudestaan ja sosiaalisuudestaan (: Tämän lisäksi sain itse pinkoa metsikössä maalimiehenä niin, että jos tätä tekisi joka päivä, niin olisin hyvä mainos Kesäksi kuntoon 2011 -kampanjaan. Sitä paitsi ei todella tarvinnut illalla unta odotella kummankaan, ei minun eikä Raisan! Miten ihmeessä minä olen joskus voinutkin karsastaa PK-lajeja?

Kesän tulo on saanut aikaan sen, että me ei juuri koirien kanssa sisällä viihdytä, vaan kun aamulla lähdetään ulos, niin seuraavan kerran mennään käytännössä takaisin sisälle illalla. Nyt on tosin viileämmät päivät taas vähän rajoittaneet tätä. Joka tapauksessa tämä on johtanut myös siihen, että koirien kanssa tulee käytyä vaikka missä.

Bondin kanssa päätettiin siis mennä arkitottelevaisuusharjoituksiin, kun kerta maksuttomia ovat, ja lisäksi haluaisin harjoitella Bondin kanssa nimenomaan niitä tilanteita, kun paikalla on toisia koiria ja häiriöitä. Haluaisin harjoitella ohituksia ja liikkeitä niin, että paikalla on muita, vieraita koiria ja ihmisiä. Miksi ihmiset haluaa aina treenata itsekseen? Eihän siellä kisapaikallakaan ainoina paikalla olla. Sitä paitsi minulle on ainakin aivan yksi sama miten koira toimii koirakentällä yksin treenatessaan jos ongelmia ilmenee heti, kun paikalle tulee toisia koiria. Se arki on kuitenkin sitä, mitä sen koiran kanssa eletään joka päivä.
Bondin kanssa sujui kuitenkin hienosti, kuinkas muutenkaan (: Päästiin harjoittelemaan juuri niitä asioita, mitä toivoinkin. Aluksi kun tultiin paikalle ja toisia koiria pyöri ympärillä, niin piippaushan siitä tuli. Bondi oli kuitenkin todella vastaanottavaisella tuulella, ja yhteinen sävel löytyi nopeasti. Rakastuin taas uudelleen. Miten joku voikin olla sellainen. Meillä on ne omat vaikeutemme, mutta uskallan väittää, että harvassa ovat ne koiranomistajat, joiden koirissa ei jotain "oikaistavaa" olisi. Ne, joilla niitä ei ole, valehtelevat. Mahdollisesti he eivät niitä itse vain huomaa tai halua huomata.

Bondin kanssa harjoiteltiin samalla jo vähän BH-kokeen paikallamakua ihan vain niin, että jätin koiran makaamaan paikalleen, menin itse vähän matkan päähän ja olin selin, kun toiset koirat ympärillä harjoittelivat omia juttujaan. Hienosti onnistui sekin, ja Bondi makasi kauniisti paikallaan. Tällä hetkellä ongelmia meillä ovat sivulle tuleminen, ja istuminen käskystä. Siis ihan oikeasti. Istuminen. Maailman toiseksi tavallisin asia, mikä koiralle opetetaan. Bondin istuminen tapahtuu noin viidentoista sekunnin aikana siitä, kun "Istu" -käsky on tullut. Ensin sen ilme muuttuu innottomaksi ja katsekontakti katoaa, korvat lörpähtävät pään sivuille, se katselee ympärilleen ja alkaa ehkä sen jälkeen hyvin vaivalloisesti askel kerrallaan kammeta itseään istumaan. Ja kyllä, itsensä istumaan kampeaminen on mahdollista. En ymmärrä, mikä tässä on. Se siis syyniin, ja harjoittelun alle. Siis istuminen. Ihan oikeasti. Nyt meni viimeinenkin uskottavuus.

Jotta hauskuus ei pääsisi loppumaan kesken, niin viimeinkin päästiin myös harjoittelemaan kesän (tai itse asiassa tämän vuoden) ensimmäiset agilityradat! Hurraa!! Mukana olivat "kartanlukija" Taru ja kooikerhondjet Sirius ja Auri. Taru oli tainnut jostain kolmosluokan radasta napata mukavan pätkän, jossa paljon hyppyjä (myös muuri), putki, pussi ja keinu, rengas, kepit, ja vähän esteiden kiertämisharjoitusta, esteillelähettämisharjoitusta ja hauskaa! Radan pätkää voi käydä halutessaan kurkkaamassa Tarumaisen blogista. Meidän radassamme 18 oli pussi ja 7 keinu. Bondi oli silminnähden innoissaan! Sitä ei tarvinnut kahdesti kehottaa rataa tekemään, vaikka joitain virheitä tuli. Yhden riman tiputti, ja toiseksi ongelmaksi ilmeni kepit. Alkavat hyvin, mutta loppua kohden rytmi jotenkin hiipuu. Keppejä siis harjoittelemme, ja lisäksi kontakteja. Keinulla ja puomilla kontaktit menevät vielä ihan mukavasti, mutta tokihan A:n harjalta on niin mukava loikata ja tuntea hetki lentävänsä. Nyt kuitenkin ajattelin vähän muuttaa tekniikkaa, enkä pysäytä enää Bondia kontakteilla, vaan vaadin sen ainoastaan hidastamaan vauhtia ja kävelemään kontaktin yli. Pysäyttäminen tuntuu vain vahvistavan loikkaamista, kun paikaltaan ikään kuin "loikataan" takaisin täyteen liikkeeseen. Kokeilen siis tätä, ja katson miten käy. Lisäksi radan teki Bondin kanssa Taru, jonka olisi siis tarkoitus luotsata Bondia kisoissa. Hyvin näkyi sujuvan sekin (:

Raisa oli saada hermoromahduksen, kun tein Bondin kanssa rataa kentällä ja hän joutui odottelemaan autossa ja katsomaan. Pelkkä tarkkailu ei todellakaan ole toistaiseksi Raisan vahvimpia ominaisuuksia, vaan kaikkeen pitää päästä osallistumaan. Jos tekemiseen liityy lisäksi Bondi ja juokseminen, puhdas tarkkailu on täysin poissuljettu vaihtoehto. Pelkäsin hieman auton puolesta, ja ajattelin, että annetaan Raisankin nyt sitten kokeilla. Otimme vain yksittäisiä esteitä, jotka olivat pitkä putki ja hyppy. Kunhan Raisa sai ensin itsensä hieman rauhoittumaan ja ymmärsi, että tässä ollaan todella tekemässä jotain ja oppimassa, eikä vain härräämässä, niin putki meni sujahtaen uudestaan ja uudestaan, ja matala hyppykin luonnistui innokkaasti (:
Raisan kanssa on siis tarkoitus harrastella agilitya ihan omaksi iloksi, ei niinkään tavoitteellisesti, toisin kuin Bondin kanssa.

Nyt saapuikin minulle seuraa, ja kiitos valoisien ja sitä kautta hyvin valvottujen öiden teksti on vähän sekavaa ja pommpivaa, kun ajatus ei meinaa pysyä kasassa. Tässä kuitenkin nyt taas joksikin aikaa luettavaa, ja päivittelyä meidän kuulumisista.

Ensikertaan.

Nyt alkoi odotus!

2011-05-01T13:09:00.002+03:00

Sain äskettäin puhelimeeni viestin, että ensimmäiset hakutreenit ovat 4.5., keksiviikkona siis! Olen ihan käsittämättömän innoissani tästä asiasta, ja aion kyllä saapua paikalle, vaikka autosta puhkeaisi rengas : D

Tätä tässä onkin odoteltu siitä päivästä lähtien, kun Raisa asetti jalkansa tähän taloon. Paremman raportin annan sitten ensimmäisten treenien jälkeen!

Huiii.

Syntymäpäivää!

2011-04-27T16:13:00.003+03:00

Tänään, 27.04.2011, tulee kuluneeksi vuosi siitä, kun Irokon kenneliin Latovainioon syntyi kuusi pientä koiranpoikasta. Yksi näistä, pikkuinen musta viirupää sai kasvattajalta nimekseen Irokon Quartz, ja teki seitsemän viikon iässä viisituntisen automatkan uuteen kotiinsa, jossa sitä odotteli kaksi vanhaa mummocollieta (joista toinen katosi kahdeksi viikoksi makuuhuoneeseen pennun tulon jäleen), sekä uusi, sininen isoveli.

Noin viikon uudessa kodissa oleilun jälkeen tuo pikkuinen koira sai sattuman kautta nimekseen
Raisa.

Vuosi on kulunut pienen koiran elämästä, ja kaikki on ollut pääasiassa mukavaa ja paljon on tullut koettua. Nyt alkaa Raisakin olla jo siinä iässä, että koulunpenkki kutsuu, ja näinollen ihmislasten ollessa jo kesälomatunnelmissa, koiralapsen koulusuunnitelmat alkavat vasta nyt pikkuhiljaa selviämään (:

Raisa emäntineen haluaa toivottaa Hyvää Syntymäpäivää myös siskoilleen Iralle, Dinalle ja Kai-Kaille, sekä veljilleen Kärylle ja Tatulle!!

Elämä odottaa, täytyy kiirehtiä!

(Kaikki olisi tietysti odottaneet niitä yksivuotiskuvia, mutta nyt en suostu laittamaan mitään pokkarikameralla sutaistuja sinnepäin otoksia, vaan lainaan isältä hyvän kameran, ja päivitän kuvat heti, kun olen ne saanut.)

Mitäpä meille.

2011-04-05T14:28:00.005+03:00

Nyt siis vähästä aikaa teen tällaisen ihan tavallisen, kuulumistenpäivittelykirjoituksen, jossa en ainakaan kovin hanakasti ota erityisesti kantaa mihinkään. Sen vain huomaa, että nyt kun alkaa kevät olla melkoisen kovalla kohinalla ilmeisesti tuloillaan, niin ainakin itsellä alkaa treeni-into nousta pikkuhiljaa yhä korkeampiin lukemiin. Mielessä näkyy myös jo kesän näyttelyt nurmikentillä, agilityreenit, tokoilut ja tietenkin nuo PK-puolen jutut, Bondin kanssa jäljestys ja jos tuon Raisan kanssa vaikka sinne hakumetsään eksyttäisiin - tai siis toivottavasti ei eksytä kuitenkaan, se ei välttämättä olisi paras mahdollinen juttu!

Meillä on ollut reenaamisten osalta erittäin hiljainen talvi. Ei olla tehty oikeastaan yhtään mitään. Koirat on saaneet juoksennella vapaana, etteivät palelluta tassujaan, ja lähinnä on harjoiteltu edelleen ihan tätä normaalia elämää, ja vähän opeteltu lisää toistemme tuntemista.

Nyt alkaa kuitenkin jo pikkuhiljaa olla tunne, että ihan oikeasti harrastamaankin olisi mukava päästä, ja tälle vuodelle olisikin ihan jonkun verran tavoitteita, joista toivottavasti suurin osa tulee toteutettua! Bondin kanssa käydään noukkimassa se TK1 vihdoin ja viimein, ja sen jälkeen meidän tokoilut saa jäädä hetkeksi vähän tauolle. Tänävuonna olen ajatellut nyt koittaa panostaa tuohon agilityyn, kun selvästikään aika ja resurssit ei riitä kaikkeen mahdolliseen, ja se on ainakin sellainen juttu, josta Bondikin silminnähden nauttii. Lisäksi jäljestelemässä käydään, ja tarkoitus olisi nyt alkaa opetella (jo tässä nyt ennen lumien sulamista) tuota ilmaisua, että saataisiin siihen puuhaan taas vähän uutta haastetta (:
Lisäksi tarkoitus olisi viedä Bondi joko luonnetestiin tai MH-kuvaukseen (tai miksei molempiin?), ja jos vain suinkin mahdollista, niin syksyllä sitten oltaisiin jo valmiita suorittamaan myös BH-koe. Pitäisi varmaan alkaa aktivoimaan vähän enemmän itseään! Näyttelyissä ei Bondia varmaan tänäkään vuonna tulla vielä sen kummemmin näkemään, se saa vielä miehistyä, vaikka helmikuussa mittariin tulikin jo 4 vuotta. Näyttelyissä ehditään kuitenkin vielä käydä, jos siltä tuntuu, nyt kiinnostaa nämä muut puuhat : D

Entäpäs tuo Raisa sitten. No, Raisan kanssa olisi nyt sitten viimein tarkoitus päästä tosiaan sinne hakumetsään, ja aloitella harjoitukset siellä. Edelleen mietin, tuleeko Raisasta rullakoira vai haukulla ilmoittava, mutta olen ehkä kuitenkin kallistumassa tuon haukun puoleen. Katsoo nyt vielä kuitenkin. Lisäksi Raisan kanssa olisi mukavaa päästä reenailemaan hyvässä porukassa myös tietenkin tottista. Minä olen vähän sellainen ihminen, että tykkään, että yhdellä koiralla on yksi tai kaksi lajia, joissa sitä treenataan aktiivisesti ja päämäärätietoisesti, ja jos jotain muuta halutaan harrastaa, niin se on sitten sellaista vähän kevyempää puuhastelua. Itse olen kaavaillut, että jos Raisa vain suinkin nyt puuhasta innostuu, niin sillä olisi sitten pääasiallisena lajina tuo PK-haku, mutta jossain vaiheessa aion kyllä kiikuttaa senkin agilityn pariin (:
Sitäkin kyllä varmaan sitten ihan säännöllisesti reenailtaisiin, mutta pääpaino kuitenkin haulla. Kaikkihan ymmärtää? Hyvä.

Raisa ei toistaiseksi osaa vielä kummempia. Istua aina silloin tällöin, maahan käsiavulla. Seuraamista olen harjoitellut vain tutittelemalla, en ole vielä edes antanut mitään käskyä. Luoksekin osaa tulla, mutta vain siihen tykö, ei mitenkään oikeaoppisesti eteen istumaan tai muuta. Itse asiassa olen nyt aloittanut Bondinkin kanssa ikäänkuin "alusta". Olen tehnyt sille samanlaisia aktivoimisreenejä, mitä saatiin muutaman kuukauden ikäiselle Raisalle kasvattajan Syyspäiviltä viime syksynä, ja en tiedä, mutta jotenkin vaikuttaisi, että siitä olisi jopa vähän apua. Se on jotenkin ihan erinäköinen, kun en suoraan käskekään sitä tekemään jotain, vaan palkitsen sitä aina siitä, että se on itse aktiivinen, ja haluaa tehdä jotain. Katsellaan (:

On tässä käyty pahimpaa harrasteluintoa helpottaaksemme muutamassa mätsärissä, ja toki Raisa tarvitsee harjoitusta, kun oltaisiin toukokuun lopulla menossa ihan viralliseenkin kehään. Mukavasti on sujunut, nauhojen väri vaihdellut, ja joskus on sijoituttu ja joskus ei, mutta siellä on kyllä se hyvä seura avainsana (: Tästä kuuluu kiitos Tiialle & Terille ja Päiville & Hukalle (joiden pitäisi pystyttää oma blogi)!

Loisteliaaksi lopuksi vielä ajankohtainen kuva:

Vielä ei ole kesä, ja kevättuuli osaa olla yllätävän pureva. Pipoa on hyvä pitää edelleen päässä.

Bondi toisaalta tuntui olevan sitä mieltä, että pipo Raisan päässä on jo liioittelua varsinkin, kun se malttaa nykyään pitää korvansakin muutenkin kuin pystyssä. Ihan tosi. Sitäpaitsi kuka nyt bussissa pipoa tarvitsee.

Ensikertaan!

Kaikille, jotka luulevat tietävänsä jotain collieista.

2011-03-17T17:39:00.002+02:00

... ja saa tätä toki muutkin lukea. Nyt vain on taas sitten tulossa sellainen kirjoitus, jossa en välttämättä niin kaunistele sanoja. Ei sillä, että tämä blogi tavoittaisi niitä, joita ehkä kaikista eniten toivoisin sen tavoittavan, mutta pieni toivo elää.

Haluaisin tietää, mitä pahaa colliet ovat tehneet maailmalle, koska niin moni koiraihminen tuntuu ajattelevan niistä suorastaan halveksuen. Ainoa syy ja mahdollisuus minkä keksin, on se, että ihmiset kokevat tulleensa petetyiksi. Suurimmatkin collievihaajat vihaavat niitä todennäköisesti siksi, että olisivat odottaneet niiltä ehkä enemmän (jos siis eivät ole koiravihaajia yleensä). On jotenkin niin kammottavaa, että rotu saa kärsiä siitä, mitä kasvattajat ovat sille vuosien saatossa tehneet. Lisäksi collieharrastajia ja joitakin kasvattajia suorastaan kannustetaan luovuttamaan; myöntäkää, ettei niistä ole enää mihinkään oikeaan työhön tai käyttöön. Ne on ihan kivoja seurakoiria, mutta se siitä.

No, arvatkaapa mitä, en todellakaan aio myöntää sellaista, mikä ei pidä paikkaansa.

Lähdetäänpä nyt ihan ruohonjuuritasolta opiskelemaan hieman collierodun historiaa. Sitten jos joku on oikeasti viisaampi ja tietää nämä asiat paremmin, niin on hyvä ja oikaisee, mutta tässä tapauksessa vaadin ainakin parin vuosikymmenen tiivistä kokemusta nimenomaan collierodusta ja todistettavaa paneutumista. Se, että omistin kolme vuonna viiskytkuus ja olen nähnyt monta ei merkitse minulle mitään.

Varsinaisen collierodun alkuperä on tunnetusti melko hämärässä. Sen verran tiedetään, että ensimmäiset koirat, joita kutsuuttin collieiksi muistuttivat usein huomattavasti enemmän bordercollieta kuin nykypäivän karkea- ja sileäkarvaista collieta (ja kyllä, tässä aion nyt käyttää alkuperäisiä nimiä "rough", karhea ja "smooth", sileä). Jossain vaiheessa ja jostain syystä nämä koirat huomattiin yleisellä tasolla (kuningatar Victorialla väitetään olleen osuutta asiaan, mutta tästäkin olen kuullut eriäviä mielipiteitä), ja ne alkoivat näkyä esimerkiksi koiranäyttelyissä. Tässä vaiheessa sitten älähdetään, että hah, siitähän se alkoi, pelkä näyttelykoiriksi jalostaminen, ilman minkäänlaisia vaatimuksia käyttöominaisuuksia. No, rehellisesti en ollut paikalla 1800 -luvulla, joten täydellä varmuudella en voi sanoa. Oletetaan kuitenkin, että niihin aikoihin rodut erkanivat kahteen eri suuntaan, joista farmeille työkoiriksi jääneet ovat nykyisten bordercollieitten esi-isiä ja -äitejä, ja nämä "ulkonäköjalostetut" yksilöt ovat nykyisten karkea- ja sileäkarvaisten collieitten esi-isiä.

Nyt esitän ensimmäisen kysymyksen; entä sitten?

Tuohon aikaan työkoiria oltiin jalostettu jo niin pitkään puhtaasti käyttöominaisuuksien perusteella,oletan, että monet hyvät luonneominaisuudet tunkivat koiriin edelleen joka suunnasta, aivan sama, miten niitä risteytettiin. On epäilty, että venäjän- ja englanninvinttikoiria oltaisiin risteytetty rotuun jalomman ulkomuodon aikaansaamiseksi, ja irlannin- ja englanninsettereitä muun muassa värin parantamiseksi. Mitäpäs tästä on sitten seurannut. Voisin kuvitella, että noihin aikoihin vinttikoirat kuten setteritkin viipottivat vielä melko tehokkaasti metsästyspuuhissa, ja aivan kaikista alkuperäisimmän collienhan kerrotaan olleen maatalon monitoimikoira, joka niin paimensi, vartioi kuin myös metsästi. Jos siis jotain "huonoa" näistä risteytyksistä olisi voinut seurata, niin loogisesti tuntuisi siltä, että ainoastaan jälkeläiset olisvat olleet (muiden ulkonäöllisten ominaisuuksien lisäksi) aikaisempia riistaviettisempiä - ja se olisi siis ollut huono asia, koska...? Uskallan myös epäillä, että koska maatilojen koirista ei pidetty kirjaa, ne olivat joskus myös risteytyneet muunrotuisten koirien kanssa, mutta jos ne olisivat pärjänneet työtehtävissään, ne olisivat saaneet jatkaa sukua, ja näin oli taas pieni nokare uutta rotua käynyt vierailemassa näiden koirien suvuissa. Toki muutamalla "puhdasrotuisella" takaisinristeytyksellä koirat olisivat olleet taas puhdasrotuisia, mutta edelleen, koska koirista ei varsinaisesti pidetty kirjaa, kuka on pystynyt todistamaan niiden puhdasrotuisuutta.

No niin, vauhtiin on siis päästy, ja collie on jakautunut eri tyyppeihin. Partacollieen en nyt tässä sen kummemmin puutu, kun en siitä mitään tiedä, mutta tämän jälkeen on siis oletettu, että nykypäivän karkea- ja sileäkarvaisten collieiden esi-isiä on jalostettu melko puhtaasti ulkonäkömielessä. Tuohon aikaan oletan, että tuo tarkoitti kuitenkin sitä, että erityisiä paimenkoiran ominaisuuksia ja luontaista taipumusta paimentaa karjaa ei erityisesti huomioitu jalostuksessa. Edelleen voidaan kuitenkin olettaa, että jalostukseen käytetyt koirat ovat olleet aikansa mukaisia, ja niissä on säilynyt muita hyviä ominaisuuksia, kuten tarvetta ja halua tehdä, miellyttää omistajaa, suuri älykkyys ja kyky ratkaista ongelmia itsenäisesti (muutamia mainitakseni).

Jo pelkkä kurkistus Svenska Collieklubbenin sivuille kertoo, että ensimmäiset colliet (ja nyt puhun siis tämän päivän karkea- ja sileäkarvaisesta colliesta) menivät Ruotsiin nimenomaan käyttökoiriksi. Eivät siis tässä vaiheessa enää ne bordercollieta muistuttavat koirat (toki mahdollisesti niitäkin oli joukossa), vaan tämän päivän colliet. Nämä koirat menivät muun muassa armeijan käyttöön etsimään haavoittuneita eloonjääneitä taistelukentiltä. Niiden käyttöominaisuuksista oltiin siis kiinnostuneita. Kun minulla on taas paremmin aikaa alan tutkia, miten colliet ovat rantautuneet muualle päin maailmaa.

Jo pelkät tilastot todistavat sen, että vielä viime vuosituhannen loppuvuosikymmenillä colliet olivat Suomessa(kin) hyvinkin toimivia työkoiria, jotka jaksoivat toteuttaa käskyn toisensa jälkeen omistajiensa pyynnöstä (puhumattakaan kaikesta siitä muusta, mikä todistaa sen, että näillä koirilla on liikettä korvien välissä). Nämä koirat olivat jo aivan selvästi niitä koiria, jotka tunnetaan tänäpäivinä nimillä pitkäkarvainen collie ja lyhytkarvainen collie, rekisterikirjoineen kaikkineen.

Oletan, että jossain vaiheessa jalostusta on tapahtunut jotain. Collien upea ulkomuoto on herättänyt kasvattajien huomion, ja ulkonäköominaisuuksia on haluttu vaalia ja korostaa yhä enemmän. Näin on kuitenkin käynyt monen muunkin rodun kohdalla. Joissain roduissa on syntynyt jopa omat käyttö- ja näyttölinjansakin, mistä collie on kuitenkin selvinnyt. Monia kasvattajia alkoi todennäköisesti kiinnostaa enemmän koiran ulkonäkö, kuin ehkä heidän mielestään vähäpätöiset käyttöominaisuudet, jotka kuitenkaan todellisuudessa eivät ole mitään sellaista, mitä ei voisi olla myös siinä aivan tavallisessa kotikoirassakin. Työtä tekevän koiran tulee olla halukas työhön, aina, sen tulee olla sisukas ja varma, se ei saa säikähtää pieniä asioita, ja sen on oltava kuuliainen ja nopea oppimaan. Mitkä näistä ominaisuuksista ovat sellaisia, mitä ei saisi olla aivan tavallisella kotikoiralla? Jos ei ihminen ole valmis näkemään sitä pientä vaivaa, että koiraa hankkiessaan peruskouluttaa sen hyväksi koirakansalaiseksi, olen tylysti sitä mieltä, että sellainen ihminen ei ansaitse koiraa. Lisäksi jo satoja vuosia on ollut olemassa puhtaasti seurakoiriksi jalostettuja koiria, joilla ei sen parempaa eikä huonompaa käyttötarkoitusta olekaan. On loistavaa, että on kehitetty rotuja, joiden ensisijainen tarkoitus on olla ihmisten seuralainen. Lisäksi monet niistä roduista, joita ei tänäpäivänä enää pysty käyttämään nykyiseen käyttötarkoitukseensa (siis taistelukoiriksi kehitetyt) hoitavat erinomaisesti seurakoiran virkaa.

Ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksi collieista ei olisi palveluskoiriksi tai työtä tekeviksi koiriksi. Hyvällä colliellahan on edelleen samat hyvät palveluskoiran ominaisuudet; sopiva koko, säänkestävä karvapeite (jollei se ole liiallinen), ja sitten ne luonneominaisuudet, joita en tässä taas jaksa eritellä.

On myös pöyristyttävää, ettei niille kasvattajille, jotka todella ovat edelleen kiinnostuneita collien käyttöominaisuuksien ylläpitämisestä (ja helkkari, miettikää, mitä kaikkea tämä rotu on käynyt läpi, ja silti niitä edelleen näkyy pk-kisoissa) ei tunnuta antavan mitään arvoa. Näinköhän mahdollisesti rotua vaihtaneet tai muuten vain collieen tutustumattomat ihmiset ovat peloissaan, että mitä kaikkea näistä todella saakaan irti silloin, kun ne ovat parhaimmillaan.

Minä en aio enää kuunnella varsinkaan toiseen rotuun collien "huonouden" takia siirtyneitä tai, vielä parempi, ei koskaan edes itse collieta omistaneita ja heidän parjaustaan siitä, kuinka koko rotu on menetetty. Ei ole. Jatkakaa te harrastamista, ja toki, jos collie ei ole teille "Se Oikea Rotu" niin syvästi suosittelen vaihtamaan rotua. Kehotan myös samalla unohtamaan rodun ja sen, miten se tuotti teille pettymyksen.

Uskokaa tai älkää, on edelleen meitä, joille tämä rotu on todella sydämen asia. Jos tämä kirjoitus ei sitä todista, niin en tiedä, mikä todistaa. Ehkä näette todisteet joidenkin vuosien päästä ilmielävänä, ja sinä päivänä minä teen parhaani, että saan pidettyä ajatukseni itselläni, ja tyydyn hymyilemään hiljaa.

Kuvapäivitys!

2011-01-27T19:51:00.008+02:00

Tässä oli eräs todella kaunis pakkasaamu, joten päätin, että otan aamulenkille kameran mukaan, jos saisin vaikka jotain aikaiseksi. Kyllähän sieltä jotain tulikin. Klikkaamalla suuremmaksi voi saada vähän enemmän irti.

Tällainen näkymä avautui ensimmäisenä, kun päästiin ovesta ulos. Nämä ovat juuri niitä hetkiä kun sitä miettii, että ihmiset jotka sanovat vihaavansa talvea, eivät ole varmaankaan nostaneet katsettaan omista jaloistaan, vaan keskittyvät kyhjöttämään kaulahuivin takana ja painamaan pipoa tiukemmin päähän.

Tällainen näkymä oli muutama askel ovesta tulon jälkeen.

Ensin piti tietysti vähän poseerata, ja odottaa, että saa luvan ruveta leuhottamaan. Bondi on kovasti kärsivän näköinen, kun joutuu seisomaan näinkin lähellä Raisaa, mutta katsomaan muualle, eli minua ja kameraa. Raisalla on nimittäin meneillään ensimmäinen juoksu. Ei ole myöskään tapahtunut mitään kamalaa onnettomuutta, jossa Bondi olisi menettänyt yhden jalkansa, eikä se kyllä oikeastaan palelekaan, mutta paikallaan se ei olisi malttanut pysyä millään. Yksi jalka oli jo siis liikkeessä.

Sitten mentiin!

Pikkupokkarikamera ei meinaa pysyä vauhdissa mukana. Se rupesikin melko pian valittamaan, että eilisenä päivänä ladattu akku on (muka) tyhjä, kun on (muka) niin kauhean kylmä.

Sitten koitettiin vähän poseerausta. Yllättäen Raisan piti koittaa ängetä juuri samoille pikseleille, vaikka luonnollisesti lääniä olisi ollut riittävästi ympärillä.

Poseerauskuva kuitenkin saatiin sitten Raisattomanakin.

... mutta on se paikallaan seisoskelu kuitenkin pidemmän päälle tylsää! Sitä paitsi Raisa kävi ehkä kamppaamassa Bondin kesken poseerauksen, ja "aivan vahingossa".

Luonnistuu se keilaus tosin Bondiltakin.

Toki myös Raisa sai sitten omat osansa poseerauksista, joskin (kuten voi ehkä ilmeestä päätellä) ei se tainnut itse nähdä tässä puuhassa oikein mitään tolkkua.

Johannalle, ja muillekin, ketkä sitä ehkä tuumailevat, niin Raisan oikea korva ei ole pysty, kuin ulkona pakkasilla. Normaalisti taittuu oikein nätisti, eikä pyri pystyyn, mutta kun sitä juoksee viimassa korvat putkella, niin vähemmästäkin siinä voi jumahtaa korvat sojolleen. Hienosti tuli valokin takaapäin, eli minäkin pääsin varjon muodossa mukaan kuviin. Pikkukuvassa kokkareet Raisan jaloissa näyttävät epäilyttäviltä, mutta kuvan suurentaminen paljastaa uteliaimmille totuuden.

Videopätkääkin koitin kuvata, mutta siitä ei tullut taas mitään, kun en ole vieläkään ilmeisesti oppinut käyttämään tuota video-ominaisuutta oikein. No, se on opettelun paikka, tai jos vaikka investoisi ihan oikean videokameran. Hmm...

Ensikertaan!

Joulupäivitys takautuvasti.

2010-12-30T21:27:00.002+02:00

Huh, tuli heti otsikkoon tuollainen virastotermi, "takautuva". Tässä on joutunut erinäisten virastojen kanssa olemaan jonkun verran tekemisissä välillä osittain vasten tahtoaankin, mutta sellaista se vain taitaa joskus olla.

Oi, Joulu. Ihana Joulu. Minä olen kyllä viimeisen päälle Jouluihminen. Joulun tiimoilta ei pitäisi tulla stressiä, vaan sen pitäisi nimenomaan olla aikaa, kun stressi alkaa helpottaa, meno rauhoittuu hetkeksi, ja ehtii rauhassa hengähtää. Siitäkin huolimatta että veljeni kuusihenkinen perhe piipahtaa meille aina Jouluaattona syömään, on Joulussa mielestäni ihan omanlaistaan rauhan tuntua.

Raisa ei ehkä ole vielä ihan sisäistänyt sitä tosiasiaa.

Kuvitelkaapa huviksenne pienen koiran ilme, kun hullut ihmiset kantavat puupöllien (joita sanovat "polttopuiksi", ja joita jostain kumman syystä kieltävät pureskelemasta) sijasta taloon sisälle kokonaisen puun, ja panevat sen seisomaan talon nurkkaan. Täh?
Jos ei siinä vielä sinällään ole tarpeeksi ihmettelmistä, niin viimeistään siinä vaiheessa kun sen puun ympärille aletaan viritellä toinen toistaan mielenkiintoisempia asioita (muun muassa palloja ja naruja, mutta ei yhtään narupalloa?), joihin kuulemma ei saa koskea, niin on pienellä koiralla kyllä nuppi kovilla. Siinä se sitten istua nakotti, ja katsoi korvat pystyssä (kärkikolmannes tietenkin taittuneena, ja kyllä, oli pakko) ja silmät selälällään tätä käsittämätöntä esitystä.

Jonkin tovin kuluttua asiaan piti kuitenkin sitten paneutua hieman fyysisemmin, ja tokihan nyt tätä puuta voi vähän maistella, kun se on ihan sisälle asti tuotu. Hyvin huomaamattomasti ja vähän puolivahingossa sitten ensin haisteli kuusenoksaa, ja sitten vähän maisteli, ja totesi ilmeisesti hyvänmakuiseksi, ja löysi heti suosikkioksansa, jota on nyt sitten käynyt pitkin Joulunaikaa aika välillä nakertamassa. Onpas kuitenkin jokaisen koristeen jättänyt ihan suosiolla rauhaan, vaikka oltiinkin äidin kanssa ehkä jonkin verran kaukaa viisaita, ja päätettiin yhdessä tuumin olla laittamatta koristeita ihan niille alimmille oksille.

Kuten asiaan kuuluu, jokainen talon koirista sai myös oman Joululahjan, ja tässä perheessä lahjat on usein olleet niitä syötäviä. Ne on aina mieleisiä, ja koirat ymmärtävät yleensä myös itse avata lahjojaan, koska tuoksu on niin hyvä. Tämän vuoden saldo kokonaisuudessaan oli kaksi paistettua naudan nilkkaa, kaksi isoa Racinellin kasvispuristehammasharjaa, pala kuivattua naudanmahaa jaettavaksi koko porukalle ja tietysti sopivan hillitty määrä erinäisiä jouluruokia. Suurimman suosion tänäkin vuonna saavutti kestosuosikki kinkku.

Tätä kirjoitellessani Uuden Vuoden aatto lähestyy, ja koska 50 % tästä koirakokoonpanosta pelkää paukkuja, niin tässä perheessä niitä ei ammuta, verhot on kiinni ja telkkari päällä koko aattoillan. Tänä vuonna tuumailin myös, että voisi iskeä D.A.P.:n seinään ja katsoa, jos se hieman rauhoittaisi. Bondi varsinkaan kun ei olen ainakaan aiemmin mitään totaalista kakkahalvausta saanut, niin se voisi kyllä varmasti rauhoittaa. Misty on varmaan jo tajunnut, että kerran vuodessa se tapahtuu, ja silloin mennään jonnekin omaan pieneen, hiljaiseen koloon, ja kun on ollut tarpeeksi kauan aikaa turvallista, voidaan tulla sieltä pois.

Mitään valtavaa jättiressiä ei onneksi tarvitse ottaa Uuden Vuoden tiimoilta, vaikka olen kyllä siltikin sitä mieltä, että UV:n ilotulituksen voisi jättää kokonaan kunnan/kaupungin hoidettavaksi, ja se tapahtuisi silloin puolen yön aikoihin kun vuosi vaihtuu. Yksityisille ihmisille ei siis edes myytäisi raketteja.
Tiedän, olen tylsä, mutta sattumalta myös koiraihminen, joka tietää, että läheskään kaikille koiranomistajille rotuun katsomatta ei ole läheskään yhdentekevää se, missä sattuu juuri tuon vuodenvaihteen viettämään. Tähtisädetikkuja vaan vapaasti markkinoille.

Kaikesta huolimatta toivotan kaikille Hyvää Vuodenvaihdetta, ja Onnea ja Menestystä Uuteen Vuoteen!!
Muistakaa käräytellä ahekerasti ennen aikojaan aloittavia ja liian pitkään jatkavia sekä alaikäisiä paukuttelijoita. Poliisille siis.

Ensi vuoteen!

The Return of the... no, paluu jokatapauksessa.

2010-12-08T12:46:00.003+02:00

Hah, jopas varmaan luulitte, että tämä blogi ei tästä enää päivity. No, jos ihan totta puhutaan, niin ajoittain se on kyllä päässyt käymään omassakin mielessä, mutta nytpä taas lueskelin kaikkien muiden blogeja ja kun kerrankin oli jälleen sellainen erityinen tilanne, ettei juuri muuta tekemistä ole ja kirjoitusintokin tuntui jostain löytyvän, niin päätinpä käydä kimppuun. Kohtahan se käy ilmi, minkälaisia tuumia tällä kertaa.

Vuosi lähestyy pikkuhiljaa loppuaan. Tuntuu aivan uskomattomalta! Tietyllä tavalla se on myös rauhoittavaa, ja todistaa sen, että jotkut asiat eivät muutu. Toisaalta sitä kuitenkin alkaa nyt miettiä, että mitä sitä on tänä vuonna tullut tehtyä. Kesällä olin jopa reipas, ja olin töissä. Kesällä kotiin tuli tietenkin myös Raisa! Outoa ajatella, että siitä on niin vähän aikaa, nyt kun se tuossa makoilee sohvan vieressä, ja muistaa aina välillä käydä mainitsemassa miten kovasti se miunua ja Bondia rakastaakaan tuntuu siltä, kuin se olisi ollut mukana aina. Oletan, että se on hyvä merkki (:

Bondi on edelleen jatkanut loistavan isovelikoiran linjalla. Se toki ojentaa Raisaa aina tarvittaessa tilanteen vaatimalla tahdikkuudella, mutta pääasiassa sen ei kyllä sitä tarvitse tehdä. Raisa kunnioittaa sitä kaikesta huolimatta. Joskus sitä kyllä miettii, että vaikka Bondi on saanut valitettavasti käydä nuorempana minun kanssani melko kovan koulun, niin siitä huolimatta se on valtavan taitava Raisan kanssa. Joskus silläkin on niitä päiviä, kun se ei siedä pikkusiskoltaan mitään, ja tarkoitan siis oikeasti mitään. Nukkua se toki saa, eli siis olla ihan hiljaa paikallaan ja mielellään jossain sellaisessa paikassa, jossa se ei voi edes käytännössä olla Bondi tiellä (sängynalunen tai sohva), mutta tällaisina päivinä kaikki muu nuoren neidin osalta tapahtuva ilonpito ja touhottaminen saa Bondin tähtäämään siihen paheksuvia, tuimia katseita ja jos Raisa vallan riemastuu, niin Bondi tulee paikalle, ja harvinaisen uskottavalla, matalalla murinalla tekee selväksi, että tuollainen toiminta ei tänään käy päinsä.

Olen kyllä miettinyt, että voiko tämä olla muutakin kuin pelkkä "huono päivä", eli voisiko Bondilla olla esimerkiksi joitain kipuja, mutta toisaalta en ole huomannut, että se mitenkään muuten varsinaisesti kävisi ilmi. Voihan kai olla, että joskus se vain haluaa, että sen ympärillä on rauhallista, mene tiedä.

Treenailut on nyt kyllä jääneet todella vähälle. Oma syksy on ollut niin täynnä kaikenlaisten asioiden hoitamista ja järjestelemistä, että koirien päivittäin aktiviteetti on rajoittunut lähinnä lenkkeilyyn ja satunnaisiin pallo/keppileikkeihin. Lisäksi aivan normaaleja elämän perustaitoja on harjoiteltu, eli lähinnä hihnassa kulkemista, ihmisten ja koirien kohtaamista ja ohittamista, ja muuta sellaista. Ihan oikeissa reeneissäkin olisi mukava käydä, mutta... no, prhn.
Mistä löytäisi sen kadonneen motivaation.

Välillä tuntuu, että kun joka paikasta kuulee aina eri tavan opettaa eri asiat, niin menee itse niin hämilleen siitä, mikä "se oikea" tapa olisi, ettei oikein huvita tehdä enää mitään. Ihan kuin olisi jo valmiiksi sellainen olo, että pieleen se menee kuitenkin. Enpä tiedä, ehkä se helpottaisi, kun pääsisi oikeasti tekemään jotain ja huomaisi, että hitsi, koirahan oppii - ja ennen kaikkea, että itse oppisi, tulisi niitä oivalluksia! Niitä odotellessa.

Pakko vielä laittaa lusikkansa tähän soppaan, vaikka kohta on jo joulupuuroakin saatavilla, mutta koska en koe olevani tarpeeksi "perillä" asioista aukoakseni päätäni esimerkiksi foorumeilla, niin voin kaiketi kirjoittaa tänne.
Collieyhdistyksessä tuntuu kuohuvan monen ihmisen osalta, monesta eri asiasta ja moneen eri suuntaan. Onneksi kuohunnan keskellä tuntuu olevan vain kourallinen yhdistystä ja nimenomaan sen jäsenistöä edustettuna, mutta toisaalta tämä kourallinen on juuri niitä, jotka uskaltavat avata sanaisen arkkunsa ja näin ollen saavat nostettua niitä kissoja pöydille.

Foorumien ja niiden käytön parjaamisesta asioiden selvittelyssä; on totta, että foorumilta jokainen voi lukea juuri sen tekstin, minkä haluaakin lukea. Kuitenkin myös keskustelussa ihminen voi kuulla toisen suusta juuri sen, mitä haluaakin. Foorumeissa on kuitenkin se hyvä puoli, että siellä nämä asiat joka tapauksessa tuodaan kaikelle kansalle julki. Kuka tahansa pystyy lukemaan sieltä kaiken, ja sen perusteella jopa muodostamaan mielikuvia ihmisistä. Onko se nyt sitten kapeakatseisuutta, että leimaa jonkun foorumikirjoitusten perusteella, en tiedä, mutta vaikka alussa puhuinkin asioista, jotka eivät muutu, niin jotkut asiat vaan muuttuu. Osaltaan valitettava tosiasia on, että internet on nykypäivää, ja mitä siellä tapahtuu vastaa monelta osin sellaista, mikä voisi tapahtua missä vain. Ei välttämättä kovin mukava ajatus, mutta niin se tuntuu vain olevan.

Sitten vielä näistä, jotka avaavat suunsa. Tavallani kunnioitan heitä. He uskaltavat, viitsivät ja jaksavat tuoda kerta toisensa jälkeen oman kantansa asioista esille julkisesti kaikkien nähtäviksi ja luettaviksi. On kokonaan eri asia, mitä mieltä minä (tai joku muu) on heidän sanomisistaan, mutta oleellisinta kuitenkin on, että nyt kaikki ainakin tietävät, mitä liikkuu tuon ihmisen mielessä. Näissä koiramaailman asioissa se tuntuu olevan suuri juttu.
Enemmän minua melkein häiritsevät ihmiset, joilla varmasti on mielipide asioihin, mutta jotka eivät todellakaan heilauta eväänsäkään, että asioille tapahtuisi jotain. Nämä ihmiset joko kuulevat tai lukevat näitä juttuja jostain, istuskelevat kotonaan, ja päivittelevät päätään pyöritellen, että "Just joo, ei taas noikaan tollot tajua mistään mitää" tai mahdollisesti seisovat jonkun toisen ihmisen taustalla, ja antavat toisten mielipiteisiin omat lisämausteensa, heristävät nyrkkiä "isompien" takana Niin just! -tyyliin.

Miksikö sitten itse en osallistu keskusteluihin. Taisin mainita senkin jo aiemmin. Minä en osaa. Minun on niin vaikea luoda mielipiteitä näistä asioista, kun en tiedä tosiasioita, enkä oikeasti enää tiedä, ketä tai mitä minun pitäisi uskoa.
Minulla oli vielä muutama vuosi sitten suuren suuri haave tulla jonain päivänä koirankasvattajaksi. Nyt olen yhtä epäileväisempi asian suhteen, ja yhä vakuuttuneempi, että minulle tulee pentue mahdollisesti vain silloin, kun haluaisin ehdottomasti oman koirani jälkeläisen itselleni. Sijoituskoiria (nykyistä enkä mahdollisia tulevia) tähän nyt laske.

Kaiken tämän myllerryksen keskellä sitä alkaa jotenkin väkisinkin tuntea itsensä juuri sellaiseksi tavalliseksi koiranomistajaksi, joka on aikanaan ottanut tietyn rotuisen koiran "rakkaudesta rotuun", ja haluaisi nyt vain kaikessa rauhassa elellä ja puuhastella ja harrastella omien koiriensa kanssa ilman, että taustalla olisi koko ajan tunne siitä, että jonkun mielestä näidenkin koirien kasvattajat ovat osaamattomia tumpeloita, jotka eivät koirankasvatukesta tai jalostuksesta tiedä ainakaan yhtään mitään.

Pännii moinen.

Itse olen ollut melko pitkään jo sillä linjalla, että jokainen tehköön asiansa niin kuin tekee, ja olkoon eri mieltä ja toiset hyväksykööt sen - mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että etusijalla on aina ja poikkeuksetta koiran kiistaton etu. Tällä kertaa saan varmaan monien kasvattajien sanattoman (tai ehkä sanallisenkin) vihan ylleni siitä, "Sä mitään mistään tiedä, montakos pentuetta olet kasvattanut? Ei ole kuule helppoa hommaa se."

Siitä huolimatta, että luonnollisesti kuvittelen koirankasvatuksen olevan lastenleikkiä, joka tapahtuu laittamalla kaksi koiraa yhteen ja leikkiessä suloisten pikkupentujen kanssa, on minulla puolellani nimenomaan ehkä se etu, että näen asiat vielä aivan toisesta, paljon yksinkertaisemmasta näkökulmasta. Ehkäpä minusta ei kovin hyvää koirankasvattajaa tulisikaan.

Loppuyhteenvetona, että en jaksa enää ymmärtää tuota helkkarin kinaamista ja vääntämistä ikävään sävyyn monia koskettavista asioista, enkä ymmärrä, mikseivät ne kuuluisat "aikuiset ja järkevät" ihmiset osaakaan sitten keskustellua asioista järkevästi ja rakentavasti, vaan riita on saatava aikaan jokaisesta asiasta. Kai se sitten on mukavaa katsoa, kun toiset pahoittaa mielensä. Hupaisaa. Hah.

Raisa heräsi. Kävi taas muistuttamassa iloisella suukolla silmään, että taidan olla sille melko tärkeä, ja tämän tehyään kävi takaisin nukkumaan.

Jatkuu ensi kerralla - toivottavasti jo hieman mukavimmissa tunnelmissa.

Koiraharrastus, rotuharrastus.

2010-09-30T13:52:00.001+03:00

Heti alkuun täytyy sanoa, että niin kuin joillekin käy jo ehkä otsikosta ilmi, niin tästä tulee taas tällainen pohdintakirjoitus, johon voi sisältyä myös jotain paatosta, mutta katsotaan nyt, mihin suuntaan ajatus ja sen mukana teksti kulkee.

Minulla on ollut koiria kotonani jo yli kymmenen vuotta, tarkalleen suurin piirtein 11 vuotta. Ensimmäinen koiramme tuli meille aikuisena, ja jo silloin kiinnostuin koirista muutenkin kuin vain perheen lemmikkinä. Koirakirjoja tuli lueskeltua yksi jos toinenkin, ja aloin ottaa selvää heti myös erilaisista koiraharrastuslajeista.

Omien koirieni kanssa olen koittanut harrastella jotain alusta asti, ja alussa kiinnostukseni kohdistui lähinnä tokoon ja agilityyn. Aina on kuitenkin tullut vastaan joku este, joko koiran luonne, terveys, osaamaton kouluttaja tai - sanon tämän nyt ääneen - jollain tasolla epäpätevä ohjaaja koulutuksissa.
Niinpä vasta neljännen koirani eli siis Bondin kanssa olen päässyt harrastuksessa jopa niin pitkälle, että olen päässyt jopa kisaamaan! Joitain tuloksiakin on tullut saavutetttua jo nuorenkin koiran kanssa, mutta niin paljon on vielä myös saavutettavana. Bondia hankkiessani olin jo erittäin selvillä siitä, että halusin harrastuskoiran monenlaisiin puuhiin, ja katsoin näin ollen kasvattajia, joiden omilla koirilla ja kasvateilla oli joitain tuloksia. Mistä muuten tietäisin, minkätyyppisiä koiria keneltäkin kasvattajalta saa? Jos koulutuspuolen tuloksia on paljon esillä, voin olettaa, että hänen koirissaan on ominaisuuksia, jotka tekevät koirista enemmän tai vähemmän helposti koulutettavia.

Omilla koirillani ei edelleenkään ole kuitenkaan mitään kummempia tuloksia harrastuspuolelta. Bondi on toki jo sen ikäinen, että sillä voisi olla ehkä enemmänkin, mutta Raisa nyt onkin vasta kohta puolivuotias. Tarvitsisin ehkä itse jonkun kannusteen tai muun, joka laittaisi minut treenaamaan tehokkaammin. Tarvitsisin ehdottomasti treeniseuraa ja mielellään sellaista, joka todella näkisi heti, missä ollaan menossa väärään suuntaan, mutta toisaalta toivoisin kuulevani myös jonkun sanovan, että tuon te ainakin osaatte!

--
Vuorokausi ehti vaihtua tässä välillä, ja ehdin jo unohtaa, mistä aloin eilen kirjoittamaan, mutta koska sain taas erinäisiltä tahoilta puhtia purkaa ajatuksiani edelleen koirien kanssa harrastamiseen liittyen, jatkan siitä.

Aion puhua nyt melko suoraan, mutta minua on suoraan sanottuna alkanut kyllästyttää minkäänlainen kisaaminen tai treenaaminen, ainakaan tokossa tai agilityssa, koska kun katsoo, minkä rotuisia koiria siellä korkeimmissa luokissa kisaa, niin minusta näkymä on suorastaan melko mustavalkoinen; juuri niin, bordercollie bordercollien vieressä. Sanon heti alkuun, että minulla ei todellakaan ole mitään bordercollieita vastaan. Joskus sellaisen olisin halunnut itsekin, ja vielä tänäkin päivänä olen nähnyt muutaman bordercollien, jotka voisin vaikkaa ottaa mukaani, jos loikkaisivat auton konttiin. Se, mikä minua jaksaa kiukuttaa yhä uudelleen on harrastajat.

Ihminen, joka on ollut useamman vuoden uskollinen jollekin tietylle rodulle keksii, että hän haluaa vaikkapa menestyä tokossa. Ihminen tulee siihen tulokseen, että jos hän haluaa päästä koirineen huipulle kisaamaan, on hänen vaihdettava rotua. Vaihtoehtoa ei tarvitse miettiä, ja ei mene kauaa kun tämä aina uskollisena, sanotaan vaikkapa noutajaharrastajana tunnettu henkilö saapuu eräänä päivänä harjoituksiin mukanaan pieni, (yleensä) mustavalkoinen palleroinen.

Asiahan ei sinänsä minulle kuuluu, ja jokaisella on oikeus ottaa juuri sellainen koira, kuin siltä tuntuu (siitä, onko siinä aina järkeä kirjoittelen joskus toiste), mutta miksi nämä ihmiset yleensä ottavat bordercollien?
Vataus on melkein aina sama; he haluavat hyvän toko/agilitykoiran.

Ihan tosi.

Voisin listata muutamia, näihin lajeihin sopivia muitakin rotuja.
Esimerkiksi kelpie. Niitä toisaalta kyllä näkeekin ehkä toiseksi eniten, mutta brittiläinen "serkku" pitää kuitenkin vielä vahvasti kiinni ykköspaikasta.
Belggarit. Miellyttämisenhalusia, vikkeliä ja valtavan oppivaisi koiria.
Noutajat (you name it), myöskin iloisia ja miellyttämisenhaluisia.
Partacolliet. Australianpaimenkoirat. Monet spanielit. Varmasti suurin osa terriereistä. Valtava määrä kääpiö- ja seurakoiria, jotka nekin (monille yllättäen) ovat tavallisesti todella pirteitä, vikkeliä ja oppivaisia. Alunperinhän toko kehitettiinkin seurakoiria varten, kun palveluskoirille oli jo oma tottiksensa. Unohdinkohan jotain? Ai niin tosiaan.

Colliet.

Nuo patalaiskat, kilipäiset Lassie-ystävämme, joista ei tosin nykypäivänä taida olla kuin ihan sunnuntaiharrasteluun ja sohvanlämmittämseen. Voihan niiden kanssa tietysti lenkkeillä, mutta pitkäkarvaisten kanssa ainakin saa varoa, etteivät vallan kompastu karvoihinsa. Niin käsittämättömältä kuin se tuntuukin, niin nämä neljällä jalalla varustetut heinäpaalit ovat lähtöisin aivan samoista esi-isistä kuin bordercolliet. Vaikka tokihan colliet jalostettiin jo 1800-luvulla puhtaasti näyttelykoiriksi, kun taas bortsujen puoli suvusta on niitä maatiaiskoiria, jotka eivät päässeet paistettelemaan kuningatar Viktorian suosiossa, ja kasvattamaan jälkikasvuaan hänen hovissaan.

Nahkat nyt vähän parempia sentään, mutta ei niistäkään oikein mihinkään ole, kun ovat kuitenkin collieita.

Toisin sanoen, ihmiset hankkivat nimenomaan bordercollien minusta oman menestyksenä välikappaleeksi, eivätkä varmastikaan rakkaudesta rotuun, tai sen taustoihin ja historiaan. Koira ei todellakaan tiedä, että tässä tuli nyt voitettua kolmas peräkkäinen maailmanmestaruus, sehän vain tekee ohjaansa kanssa, koska se on sen mielestä hauskaa ja palkitsevaa. Sen sijaan omistaja kyllä tietää. Hän saa maineen koiraguruna, joka saa mistä tahansa koirasta irti vähintäänkin sen valionarvon, mutta todennäköisesti myös paljon enemmän.

Bordercollietkaan eivät ole tietenkään valioita syntyessään, mutta niillä on taipumus luonnostaan miellyttää omistajaa/ohjaajaa, ja tehdä "työtä", joka on tässä tapauksessa agilitya tai tokoa. Ei niidenkään kanssa toki saa tuloksia tyhjästä, ja osaamaton kouluttaja voi saada varmasti säpäkän ja vietikkään bortsun kanssa pahaakin jälkeä aikaan. Se täytyy minusta kuitenkin suurimman osan bortsuihmisistä myöntää, että keskivertoa helpompia kavereita ne ovat koulutusmielessä ajatellen. Hieman osaamattomampikin ohjaaja voi saada helposti bortsun motivoituneeksi, ja ainakin suoritus on nopea ja näyttävä. Lisäksi nimenomaan työlinjaisilla bordercollieilla tarve työntekoon on niin kova, että ne usein suorastaan tuntuvat palkkautuvan jo siitä yksinkertaisesta tosiasiasta, että pääsevät tekemään.

Kun käsissä on siis jo valmiiksi kaikesta tekemisestä innostunut koira, niin tietyillä lisäavuilla koira saadaan helposti oppimaan uudet asiat.

Nyt sitten tarkennusta. Minulla ei edelleenkään ole mitään bordercollieita vastaan. Jos joku kyseisen rodun harrastaja eksyi tämän lukemaan, niin sanon nyt senkin, että en väitä, etteikö osa bc-harrastajista olisi ottanut koiran myös nimenomaan rakkaudesta rotuun itseensä, eikä MM-tittelit silmissä.

Ystäväni, jolla on tapana argumentoida sanomisiani aiheesta kuin aiheesta, vaikkei koiraihminen itse olekaan, kysyi, mitä pahaa siinä sitten on, että haluaa menestystä niin paljon, että vaihtaa rodusta toiseen sellaiseen, jonka kanssa menestystä todennäköisesti saa.

Niin. Kyllähän itsekin kisaan koirineni, ja toivon saavani niille joskus jotakin. Ainakin tällä hetkellä kuitenkin koen, että jos itse saisin koulutettua koirani vaikkapa tottelevaisuusvalioksi, tuntisin itseni osaavaksi kouluttajaksi, ja voisin neuvoa muita, miten hekin voisivat kouluttaa koiriaan. Niin sanottuja ongelmakoiria on tämäkin maa pullollaan. Lisäksi kisaaminen motivoi kouluttamiseen, ainakin itselläni, ja onhan sekä kouluttaminen että kisaaminen sitä yhteistä tekemistä koiran kanssa. Jos motiivina on kuitenkin saada menestystä paljon ja mielellään nopeasti, ja sen takia vaihtaa koiran rotukin täysin toiseen, on se minusta jollain tavalla menemistä sieltä, mistä aita on matalin; halutaan vaihaa televisioon toinen kanava, mutta ei jakseta nousta sohvalta, joten otetaan tehtävään kehitelty apuväline eli kaukosäädin, ja painetaan nappia. Lopputulos on sama, mutta kaukosäätimellä se saatiin paljon nopeammin ja vaivattomammin.

Tätä ei kyllä jaksa lukea edes Niina ja Tiia, eli ne ainoat, joiden tiedän melko suurella varmuudella lukevani blogiani (todennäköisesti myös Elina).
Tässä tuli nyt sanottua taas paljon sellaista, mitä minulla on pitkään ollut mielessäni, ja minusta olisi erittäin mielenkiintoista päästä joskus keskustelemaan jonkun toko- ja/tai agilityharrastajan kanssa, joka on valinnut/vaihtanut rodukseen bordercollien. Suomi on vapaa maa, ja siinä missä minulla on vapaus olla tiettyä mieltä asioista loukkaamaatta henkilökohtaisesti ketään, on tästä kirjoituksestakin ihmisillä vapaus olla montaa mieltä. Tarkoitukseni ei ole lietsoa mitään kapinaa, mutta minä en vain kertakaikkiaan pysty uskomaan siihen, että koko maailmassa on vain yksi tai kaksi koirarotua, jotka pystyvät pärjäämään lajissa, joissa roturajoitteita ei käytännössä ole.

Kuulostelen, tulenko jälkeenpäin katumapäälle, ja poistan koko kirjoituksen yleisön silmistä omiin henkilökohtaisiin arkistoihini, mutta toistaiseksi se on kuitenkin ainakin hetken aikaa julkisesti esillä ja jokaisen ihmeteltävänä.

Mitäs meille.

2010-09-13T10:26:00.002+03:00

Kyllä meille ihan oikeasti tapahtuu kaikenlaista! Käydään paikoissa, ja tehdään juttuja, joista moni muu kirjoittelisikin jo sivutolkulla. En nyt ymmärrä, miksi on itselle tullut tähän kirjoittamiseen niin korkea kynnys, vaikka näiden koirien puuhista tosiaan riittäisi kyllä päiviteltävää. Harmittaa tosin valtavasti se, että niitä kuvia ei saa vieläkään turhan usein näitä tekstejä rikastuttamaan :/

Pari viikkoa takaperin järjesti Raisan kasvattaja erään belgikasvattajan kanssa yhteistuumin jo heille perinteeksi muodostuneen Syysleirin kasvateilleen ja heidän omistajilleen. Toki Raisankin kanssa otettiin sitten osaa tähän rientoon, ja mukaan tuli tietysti kukas muu kuin Niina, tällä kertaa vain Nurayn kanssa.
Perjantaina puuhasteltiin Niinan muuttoa Espooseen, ja Espoosta Letkuun ei ollutkaan kuin noin tunnin ajomatka, eli aikaisin lauantaiaamuna suunnattiin auton keula kohti Tammelaa! Sen verran, että saatiin auto parkeerattua leirikeskuksen pihalle, hypättiinkin saman tien uudestaan kyytiin, ja lähdettiin ajelemaan kohti hakumaastoja. Olin siis ilmoittaunut Raisan kanssa lauantaina hakuun ja sunnuntaina tottikseen. Niina reenaili myös lauantaipäivän hakua ja sunnuntaina sitten agilitya, mutta hakumetsään mentiin yhdessä.

Haku on minulle itselleni ollut aina lajina sellainen, joka on kiinnostanut ja olen siihen aina halunnut tutustua. Se oli PK-lajeista se, joista aikoinaan eniten innostuin, mutta johon en sitten ole koskaan päässyt sen kummemmin tekemään tuttavuutta. Treenaavista koirista suurin osa oli tervuereneja, eri ikäisiä ja tasoisia tosin, ja collievahvistus muodostuikin sitten Raisan ja Nurrin lisäksi neljästä muusta colliesta. Mainittakoon vielä, että Nurri oli siis leirin ainoa lyhytkarvainen collie.

Näin kuitenkin ensimmäistä kertaa, miten hakualue oikeastaan poljetaan, ja toisin kuin jäljessä, haussa samalla alueella työskentelee useampi koirakko. Jälki taas pitää tehdä jokaiselle erikseen. Toisaalta taas haun reenaamiseen tarvitsee pienen porukan, jälkeä voi harjoitella itsekseenkin.
Oli kuitenkin äärimmäisen mielenkiintoista olla mukana tässä puuhassa! Pääsin useampaan otteeseen jopa maalimieheksi, ja pääsin näkemään monia erilaisia koiria työssä, ja kuulemaan ratkaisuja erilaisiin ongelmiin. Sitäkin piti sitten ruveta miettimään, että alkaisiko kouluttamaan Raisasta haukkuvaa vai rullakoiraa. Puolensa siinäkin molemmissa, enkä ole vielä saanut päätettyä sitäkään (;

Raisa teki oman harjoituksensa aivan viimeisien joukossa, ja harjoitus meni niin, että maalimiehet saivat valmiiksi käteensä namirasiat, ja sillä aikaa, kun itse menin hakemaan Raisaa autosta, he menivät istuskelemaan hakualueen mättäille keskilinjan molemmin puolin, mutta hyvin lähelle kaikki. Ikään kuin makkararinkiin siis.
Kun Raisa saapui paikalle se katseli ensin korvat ja häntä pystyssä metsässä istuskelevia ihmisiä, ja taisi olla aluksi sitä mieltä, että mitäs hiivattia nuo tuolla istuskelevat. Kun sitten kuitenkin ensimmäinen täti kutsui luokseen, ja sielä saikin kouratolkulla juustolenkkiä, niin seuraavat maalimiehet otettii vastaan Raisamaisella estottomuudella, ja kun tästä kaikesta seurasi vielä makkaraa, niin voiko parempaa olla!

Tämän jälkeen tehtiin muutama harjoitus niin, että maalimiehet lähtivät makkararasioidensa kanssa metsään karkuun, ja lähetin Raisan perään, mukamas siis "hakuun", ja kuinka se sinkosikaan : D
Sieltä tulikin sitten taas aimo annos intoa treenata, ja nyt sitten pitäisi vain löytää se mukava hakuporukka, jonka kanssa pääsisi harjoittelemaan! Tässä koirassa vaikuttaisi todella olevan potentiaalia.

Seuraavan päivän tottistreeneistäkin saatiin paljon hyviä neuvoja, ja vaikkei Bondi ollutkaan itse paikan päällä, kyselin neuvoja myös sen kanssa tekemiseen ja niitäkin sain. Nyt! Treeneihin! Toivottavasti voisin ottaa myös sen mukaan ensi vuonna!

Bondinkin kanssa tekisi niin mieli taas käydä pitkästä aikaa jälkimetsässä, mutta sinnekin olisi mukava mennä jonkun kanssa. Se tietää soittokierrosta lähipiirin kavereille (;

Kaiken kaikkiaan leirillä oli todella mukavaa, seura oli erittäin hyvää ja toivon todella, että pääsisin ensi vuonna uudestaan!! Tänä vuonna jäi kyllä harmiksi väliin jälleen Say Wuf:ien eli Bondin suvun Kesäpäivät, mutta kyllä minä niihinkin vielä joku vuosi!

Bondin kanssa on nyt jäänyt aktiivinen treenaaminen muutenkin vähän vähemmälle, kun itsellä on ollut taas niin paljon kaikenlaista, eikä yksinkertaisesti meinaa jaksaminen ja aika riittää kaikkeen mahdolliseen. Se voi olla kuvitelmaa, mutta jaksan uskoa ja toivoa, että jos vain saisin vakituisen työpaikan, eikä minun tarvitsisi vähän väliä huolehtia kaiken maailman papereista milloin Kelaan ja milloin työvoimatoimistoon, ja sopia harjoittelupaikoista ja etsiä töitä ja milloin mitäkin, niin minulla olisi paljon enemmän sitä paljon puhuttua aikaa ja jaksamista kaikkeen muuhunkin. Toki tämä valon määrän väheneminenkin vaikuttaa jaksamiseen, mutta aina olen kyllä pitänyt syksystä vuodenaikana, ja oikein odottanut sitä.

Agilitytreeneistä on nyt oltu jo monta kertaa poissa, ja oikein harmittaa :/ Harmittaa niin vietävästi. Aina on ollut jotain muuta, ja tänäperjantaina olinkin sitten flunssassa, ja kuumeisena ei oikein pysty juoksemaan agilityradalla, tai ainakaan minä en pysty, eikä se kyllä ole mitenkään kannattavaakaan. Haluaisin niin kovin siinäkin puuhassa edistyä Bondin kanssa, koska sillä todella tuntuu olevan siihen intoa ja kykyjäkin! Tokossa jatketaan edelleen sitä koulutustunnukseen oikeuttavan alokasykkösen metsästystä, ja sen jälkeen pidetään kyllä tokotauko. Opetellaan kaikkien luokkien liikkeet, ja mennään vasta sitten kisaamaan (; No juu, katsellaanhan nyt.

Vielä tähän loppuun voisin jakaa kaikkien lukijoiden kanssa sellaisen ajatuksen, jonka kuulin tuon kyseisen leiriviikonlopun tottiskouluttajan suusta (hän itse ei ollut suomalaissyntyinen, mutta kuulemma päivätyökseen kouluttaa koiria): Suomalaisilla tuntuu olevan sellainen kummallinen tarve, että koirien pitää olla mahdollisimman valmiita mahdollisimman nuorina. Toisaalta samainen kouluttaja sanoi myös, että nuoresta koirasta on helppo saada hyvä, koska se on vielä avoin ja innokas kaikelle, mutta todellisuudessa sama koira, joka on ollut vuoden ikäisenä äärimmäisen hyvä, voi hyvinkin suurella todennäköisyydellä olla kolmen vuoden iässä suorastaan huono. Itse tulkitsin tämän niin, että nuorelle koiralle opetetaan paljon nimenomaan liikkeitä, koska se oppii nopeasti ja helposti, ja näin sen kanssa päästään pian kisaamaan, mutta kuitenkin tärkeä pohjatyö, jonka on siis tarkoitus olla tulevaisuudessa vankka jalka ja rakenne kaikelle tulevalle koulutukselle, jää tekemättä.

Ensi kertaan.

... Syksykö tekee tuloaan?

2010-08-23T21:17:00.003+03:00

Näyttäisi siltä, että kesän hurjat helteet ovat viimeinkin antamassa periksi, ja viileä tuuli heiluttelee pitkästä aikaa puita. Ilmassa on suorastaan helpotuksen tuntua. Sadetakin tulee silloin tällöin. Illat alkavat myös hämärtyä toinen toistaan aikaisemmin, ja yöt ovat ja suorastaan pimeitä - paitsi selkeinä, pilvettöminä öinä. Siinä on yksi niistä asioista, joita kaipaan kesäisin ja nimenomaan öisin; tähdet. Nyt ne pystyy taas selkeinä öinä näkemään hyvin, kun käytän koiria iltalenkillä on suoraan yläpuolella Otava, ja jokin valtavan kirkas, suuri tähti ikään kuin vastakkaisella puolella yötaivasta. Onko se nyt se Pohjantähti, en tiedä, mutta ihan huikean kirkas.

Koiriin tuntuu tulleen näiden viilenneiden säiden myötä aivan uutta puhtia, itsestäni nyt puhumattakaan. Välillä tuntuu, että pienestä palelemisesta suorastaan nauttii. Kun herää aamulla siihen, että varpaita palelee, kun peitto on lähtenyt yöllä niiden päältä pois tulee vedettyä varpaat takaisin peiton alle pienen hölmön hymyn kanssa. Koirat ovat taas tulleet takaisin viereen nukkumaan, eivätkä haluaa enää vain lötköttää kylmällä lattialla, tai sängyn alla. Raisakin on nyt keksinyt ihan hiljattain sängyssänukkumisen ihanuudet, ja varsinkin aamuisin se löytyy kyljen vierestä tai kerällä jalkopäästä riippuen siitä, mihin Bondi on päättänyt asettua.

Käytiin parin viikon helletauon jälkeen Bondin kanssa agilityreeneissä, ja voi että, millaisissa reeneissä! Bondi kyllä tuntuu niin pitävän tuosta puuhasta, se jaksaa tehdä esteen toisensa jälkeen, ja siinä lajissa jos jossain tuntuu, että koira ei todella tee virheitä, vaan kaikki virheet todella johtuvat jostain, mitä itse teen väärin. Heti kun armaat reenikaverini oikaisevat tai neuvovat minua tekemään jonkin asian toisin, koira pelittää. Vauhtia siinä kyllä riittää, ja alkaa pikkuhiljaa kyllä tuntua siltä, että jos en vielä tänä vuonna, niin ensi vuoden alusta voisin kyllä investoida sen agilitylisenssin (: Varsinkin sitten, jos tuota Raisaakin alan tutustuttamaan lajiin pikkuhiljaa.

Raisan kanssakin päädyttiin ihan sattumalta ihan arkitottelevaisuus reeneihin. Mentiin kentän laidalle koirien kanssa iltapäivälenkin aikaan katselemaan ja ihan sivusta seurailemaan, ja saatiinkin kutsu mukaan harjoittelemaan! No vot, mikäs se mukavampaa! Taidetaan mennä toisenkin kerran, ihan vaikka vain siksi, että oli ympärillä toisia koiria ja vieraita ihmisiä, vaikka ihmiset ei kyllä ole Raisalle ongelma, jos ei sitten liika sosiaalisuus?

Raisa on saanut lähistöltä myös leikkikaverin, kuukautta vanhemman norjanharmaanartun! Nuorilla tytöillä on kyllä hurjat leikit, mutta hyvin tuntuvat tulevan toimeen, ja yhteiset pelisäännöt on kyllä tuntuneet leikkeihin löytyvän. Olen vain iloinen kun on noin lähellä suurin piirtein ikäistä ja kokoista seuraa, hieman on harmaa isompi, mutta toisaalta alkaa nyt olla suurin piirtein aikuiskoossaan, Raisa kuroo todennäköisesti kokoeroa pian umpeen. Bondi on tietenkin aina mukana, kun mennään kyläilemään, ja sietää kyllä tältä nuorelta neidiltä sellaisia asioita, mitä ei kyllä ole vielä muilta sietänyt. Olisiko tuo väri (;

Bondinkin kanssa saatiin tokoon uusia vinkkejä, kiitos Tiinalle! Edelleen toivoisin, että tässä jossain lähellä pääsisi reenailemaan ihan tavoitteellisesti tokoa osaavassa seurassa, ja olen jo vähän saanut vinkkiä, että miten se voisi tässä syksyn mittaan onnistua, mutta vielä odottelen tulevaa. Katsellaan, miten käy.

Raisan kanssa ollaan menossa kasvattajan järjestämille Syyspäiville saamaan toivottavasti vähän oppia haun alkeisiin, ja myös tottisryhmään ilmoittauduin, jos saataisiin siinäkin jo heti pohjatyö kohdilleen! Hankalampaa on myöhemmin ruveta korjailemaan jo tehtyjä virheitä, kuin tehdä pohja oikein, ja ruveta siihen lisäilemään pikkuhiljaa kaikenlaista.

Eräs aivan ihana asiakin tässä kävi päivänä muuanna; päästiin Bondin kanssa melkein vuoden tauon jälkeen jäljestämään! Niina tuli Nurayn ja Tesnin kanssa meille kuskiksi ja reeniseuraksi, ja itse kävin polkemassa Nurrille jälkeä (joka muuten sujui valtavan hienosti!), ja Niina taas teki Bondille ihan lyhyen, olisiko ollut ihan jonkun sadan askeleen jäljen. Kyllä oli Bondi tohkeissaan kun tajusi, että hiivatti, jälkivaljaat on päällä, liina kaulassa (en laita valjaisiin kiinni ennen varsinaisen jäljestyksen aloittamista), metsää kohti tarvotaan ja äiti hokee "Töihin"! Siinä sai tosissaan rauhoitella aloituksessa : D Hienoa työtä kyllä teki. Muutaman kerran meinasi lähteä harhailemaan, mutta nopeasti ihan itse korjasi, ja loppupalkalla erillisestä käskystä meni suoraan todella hienosti maahan! Itse taas muistin, miksi tykkäsinkin tästä niin paljon : D Metsä oli kyllä kauhean kuiva, mutta nyt taas syksyn mittaan hyvät kengät jalkaan, ja ei kun polkemaan uusia jälkiä, ja mahdollisesti jo harjoittelemaan sitten ihan janaa. Ilmaisua harjoitellaan vielä ihan erikseen.

Raisakin pääsi tekemään elämänsä ensimmäisen jäljen sänkipellolle, ja muutaman ensimmäisen askeleen jälkeen seurasi jo oikein sujuvasti haju (lue: makkara)vanaa. Jälki oli ehkä jopa viisi minuuttia vanha, mutta se ei nyt tässä ollutkaan tärkeintä : D Lisäksi, voitteko uskoa, kamera oli ihan oikeasti mukana, ja otettiin jopa pari kuvaa! Jonkinhan piti mennä tietysti pieleenkin, eli akku lopahti, ja näin ollen Bondin ja Nurayn upeat jäljestykset jäivät tällä(kin) kertaa ikuistamatta. Se päivä koittaa vielä!

Kunhan oli hieman rauhoituttu, osoiteltiin, että "Tosta kohtaa. Jälki."

Makkaravana hoksattu, ja pienet harmaat aivosolut prosessoi tätä hommaa vimmalla, jolla saisi sähköt pienempään pitäjään.

Kun tuli sitten toteamus, että ei tarvitse itse asiassa siis kuin haistella, ja vähän väliä tulee makkaranpala eteen, niin innostuminen oli silminnähtävää. Huomatkaa, että viisas ihminen unohti ottaa loppupalkan lähtiessään polkemaan jälkeä, joten se on nyt sitten tuossa rasiassa visusti selän takana.

Niinan, Nurayn ja Tesnin jäljestämisestä luultavasti tulee ennemmin tai myöhemmin Niinan omille sivuille, eli juoksujalkaa sinne!

Tämä olikin hieman tuota edellistä päivitystä leppoisampi. Ihan perustavanlaatuinen kuulumispäivitys, kun kohta olisi kuitenkin joku alkanut huhuilemaan, että milloinkas taas kirjoittelet.

Ensikertaan!

Ehti jo tulla elokuu.

2010-08-18T00:06:00.002+03:00

Päivitettävää olisi taas ollut vaikka millä mitalla. Kirjoitusinspiraatio vain tuntuu jääneen jonnekin, mutta nyt taas yhden iltateen äärellä tuli tuumailtua sellaisia asioita, että päätin alkaa ihan kirjoittelemaan.

Vaikka en välttämättä itsekään ole aina ihan ensiluokkainen lemmikinomistaja, niin sen verran täytyy sentään itselleni antaa tunnustusta, että edes yritän. Yritän nähdä koirani koirina, ja koitan ajatella kaikki tilanteet sellaisina, miten koirani ne näkevät ja kokevat. Koitan ajatella, mikä olisi niille milloinkin parasta koiranäkökulmasta. Valitettavasti olen kuitenkin huomannut, että kaikki ihmiset eivät näin tee. Tämä ei sinänsä ole yllätys, mutta kaikista kurjinta tässä onkin se, että usein nämä ihmiset luulevat tekevänsä juuri näin. Toinen ääripää on, että koirille ei tarjota mitään "ylimääräistä". Niiden oletetaan olevan onnellisia silloin, kun niille tarjotaan kaikki tarpeellinen, toisin sanottuna ruokaa, juomaa, ulkoilua, tarvittaessa hoitoa ja jonkinlaista virikettä, mutta esimerkiksi hyväilyä ja "vierihoitoa" ne eivät tarvitse. Se ei ole niiden hyvinvoinnin kannalta tarpeellista. Miksi en sitten ymmärrä tätä? No, useamman koiran omistajana olen huomannut, että koirat nauttivat usein silminnähden toistensa läheisyydestä; ne pesevät toistensa korvia ja kuonoja, ja rapsuttelevat toisiensa turkkeja etuhampaillaan. Jos koirat nauttivat keskinäisistä hellyydenosoituksistaan, mikseivät myös ihmisten?

Sitten se toinen ääripää, eli ihmiset, jotka - joskus itse sitä ymmärtämättä - näkevät koiransa ihmisinä, usein lapsina. Koirilla on loputon määrä monenkirjavia leluja, joista 98 %:lla se ei todennäköisesti koskaan leiki. Jokaiselta kaupunkireissulta koiran pitää saada jonkinlainen tuliainen, tai se "pahoittaa mielensä". Kuitenkaan koiran kynsiä ei voi leikata, koska "se ei tykkää". Samasta syystä myöskään koiran turkkia ei voi hoitaa. "Se kun vain näkeekin kamman, niin se menee sängyn alle piiloon".

Seriously.

Epäilemättä nämä koirat kuitenkin "tykkäävät" suunnattomasti elää takkuisen ja likaisen turkkinsa kanssa. Ne suorastaan nauttivat joka ikisestä eläinlääkäärin tehdystä kynsienleikkuureissusta, jolloin niiden kimpussa on usein kokonainen pieni armeija suorittamassa hädissään sätkivän ja huutavan koiran kynsien leikkuuta. Ihan vakavasti nyt, ihmiset. Kynsien leikkuuta. Miten kamalaa on omien kynsienne leikkuu? Ihan kauheaa, aiva kamalaa.

Seuraava ongelma: "Jos se osuu siihen suoneen." Tähänastisiin koirakokemuksiini nojautuen en tunne ainoataan koiraa, jota olisi koskaan tarvinnut viedä edes eläinlääkäriin siksi, että kynsienleikkuun seurauksena kynnen ytimestä on ruvennut tihkuttamaan verta. Itselleni käy sitä harva se kerta. Jokaisella koiristani on vielä kaikki jalat ja varpaat tallella, ja kynsien leikkuun suoritan itse; aikaa kuluu noin 20-30 sekuntia koiraa kohden. Miten sen teen? Taikuutta, vai jotain kummallisia kykyjä? Suhteellisen helppoa, kynsisakset toiseen käteen, käpälä toiseen ja naps, naps, naps. Hieno koira, saa mennä. Koira ravistaa turkkinsa, ja katsoo minua sen näköisenä, että selvä juttu, mitäs sitten.

Ihmiset eivät voi tehdä koirilleen mitään sellaista, minkä epäilevät olevan niille epämiellyttävää, mutta eivät ajattele sitä sen pidemmälle. En voi kuvitella, että koirasta on miellyttävää parin viikon välein joutua eläinlääkärin vastaanotolle sille samaan, epämiellyttävään tilanteeseen sen sijaan, että jokainen näkisi sen pienen vaivan, ja opettaisi koirallensa kynsienleikkuun ihmeelliset salat ihan kotisohvassa. Mielenkiintoisinta on, että suurin osa näistä koirista on pieniä koiria. Kukaan ei anna aikuispainoltaan 60 kiloisen koiran hyppiä pentuna silmilleen, sillä jokainen järkevä ihminen tajuaa, että siinä ollaan pulassa.

Pienet koirat saavat paljon käsittämättömän huonoa käytöstä anteeksi kokonsa takia. Jos pieni koira puraisee kädestä, haava puhdistetaan ja siihen laitetaan laastari. Jos isompi koira vain näykkäisee varoituksenomaisesti, hullu koira passitetaan piikille moisesta.

Ei mutta hetkinen. Mikä meni väärin? Molemmissa tapauksissa kyse oli kuitenkin samasta lajista. Koirasta puhuttiin kummassakin. Rodulla ei ole väliä, koirilla on aina koirien tarpeet, olivat ne sitten isoja tai pieniä. Kuinka moni näistä pienten ärhäköiden koirien omistajista tulee oikeasti ajatelleeksi sitä, että koirat ovat mahdollisesti turhautuneita, koska kukaan ei välitä tosissaan kouluttaa niitä? Chihuahua ei tiedä olevansa pieni, sen silmissä vain kaikki muut ovat suuria. Siinä on koira täynnä puhtia ja asennetta turboahdettuna muutamaan vaivaiseen kiloon. Pannaan se sama teho ja asenne pari-kolmekymmentä kiloa isompaan pakettiin, ja meillä on huipputason harrastus- ja kisakoira siinä mielessä, että sellaisesta koirasta olisi vaikka mihin!

Pieni koko kuitenkin saa jostain käsittämättömästä syystä ihmiset ajattelemaan, ettei kouluttamista tarvita. Jos haluaa pienen, helpon sylilemmikin, voi ottaa vaikkapa marsun. Veikeitä kavereita, jotka totutettuna todella nauttivat ihmisen läheisyydestä ja sylittelystä, mutta eivät vaadi samaa paneutumista käytöskoulutuksessa, mitä koira vaatii.

En voi käsittää, miten saisin ihmiset ymmärtämään koirien tapakasvatuksen oleellisuuden koirasta riippumatta. Alan ihan todella kohta ajaa jonkinlaista koira-ajokorttia, jolloin tilanne olisi se, että joka ikinen kaduntallaaja ei enää olisikaan oikeutettu ottamaan koiraa vaan ainoastaan ne, jotka asiaan todella paneutuvat. Ei sitä autoakaan saa ilman ajokorttia ajaa - ja toisaalta ajokorttejakin on joka menopelille omansa.

Sitten vielä jotain tunteita kuohuttavaa. Lueskelin tässä päivänä muuanna myynti- ja ostoilmoituksia internetin ihmeellisistä syövereistä. Miksi helkatissa ihmiset laittavat koiranostoilmoituksia nettiin? Jos haluaa koiran, on niin hyvä, että ottaa koirakirjan käteen ja alkaa tutkia, että minkäsrotuinen koira se olisikaan itselle sopiva ja tutustuu rotuun vaikkapa niissä ah-niin-kauhean-kamalissa koiranäyttelyissä, ja ottaa suoraan yhteyttä kasvattajiin. Internetti, ihmiset, internetti!

"No kun ei me haluta mitään rotukoiraa/papereita, kun ei me mennä näyttelyyn." Minut paremmin tuntevat tietävät jo sen, mitä sanoisin tässä kohtaa näistä "papereista" ja "näyttelyistä", mutta en edes aloita siitä. No selvä, haluat sekarotuisen, ookoo. Todennäköisesti haluat sekarotuisen, koska todellisuudessa saat sen yleensä rotukoiraa halvemmalla ostohinnalla, tai jos olet oikein valveutunut, et halua tukea pahoja kasvattajia inhottavassa koiranjalostuspuuhassaan. Hyh hyh.

Sitten voisi selittää, että miksi 4/5 ostoilmoituksista on tyyliä: "Halutaan ottaa/ostaa koira. Rodulla ei väliä, ei tarvitse olla papereita. Voi olla pentu tai aikuinen. Tottelevainen ja sisäsiisti. Pienikokoinen."

Palstaa lueskeltuani olin painaa joka ikistä vastaavanlaisen viestin perässä olevaa nappia, josta pystyi lähettämään viestin ilmoituksen laittajalle, ja lähettää kaikille yhden ja saman viestin:

Haistakaa paska.

Jokohan olisin riehunut tarpeeksi. Näistä aiheista minulla riittäisi tekstiä vielä vaikka muillekin blogeilla jakaa, mutta voi hiivatti miten toivoisin, että tämä tavoittaisi edes jonkun koiranhankintaa harkitsevan, ja saisi näkemään tekstini peittelemättömästä suorapuheisuudesta huolimatta sitä koiranhankintaa vähän toisesta näkökulmasta.

Kyllä, tämä on päivitys.

2010-07-24T23:14:00.008+03:00

Siitäkin huolimatta, että monet ovat päivittelemättä kotisivujaan ja blogejaan joskus kuukausitolkulla, niin kun uutta päivitettävää tulee, tapahtuu se niin kuin mitään pitkää taukoa ei olisi ollutkaan. Mahdollisesti päivitetään kuitenkin useampi asia kerrallaan. Itselläni on kuitenkin itsepintainen taustajoukko, joka säännöllisin väliajoin muistuttaa ja ennen kaikkea avoimesti paheksuu tätä blogin päivittämättömyyttä, kun vaikka mitä - ja siis ihan oikeasti vaikka mitä - tapahtuu.

Mistä siis aloittaisin!

Valmistuin : D Hurraa!! Siitä tosin on aikaa jo kohta pari kuukautta, mutta sen jälkeen onkin tapahtunut vaikka mitä. Hankin muun muassa viimein oman asunnon, pienkerrostalon ensimmäisestä kerroksesta ihan mukavanoloiselta alueelta. Bondin kanssa ei sen sijaan saatu vieläkään hankittua sitä viimeistä tokon alokasykköstä (ihan oikeasti, edelliseltä tuomariltakin oltiin saatu viimeksi ykköstulos, ja vielä sijoituttu; missä nyt oikeasti mättää), mutta korkkaus virallisissa agilitykisoissa hankittiin myös! Taru luotsasi Bondille kahdelta radalta ihan tulokset, jotka voi halutessaan kurkata tarkemmin vaikkapa KoiraNetista. Kokonaisuutena kisoista jäi sen verran mukava tunnelma päälle, että eiköhän tässä ole jossain vaiheessa vielä toisetkin kisat tulossa (; On kyllä tokossakin, minä en vain kertakaikkiaan suostu lannistumaan.

Muutamissa mätsäreissäkin on Bondin kanssa käyty, ihan mukavalla menestyksellä.

Lisäksi tuli hankittua jotain muutakin. Osittain "syytän" tästä hankinnasta kyllä eräitä tiettyjä kavereita, mutta toisaalta täytyy sanoa, että olipa hyvä, kun vähän potkaisivat. Tällaiselta se näyttää.

Kyseessä on siis pikkuinen koiraneiti, joka parhaiten kuuntelee nimeä Raisa (Irokon Quartz).

Hieman piti kokeilla ihan poseeraamista.

Jotain pientä on jo koitettu vähän opetellakin.

Mummokoirat ottivat uuden tulokkaan vastaan kumpikin omalla tavallaan; Salsa nuuhkaisi, ja totesi vaarattomaksi, ja sopivan tilaisuuden tullen muistutti, kuka pitää koiraporukassa sitä jöötä. Misty oleskeli muutamat ensimmäiset päivät omissa oloissaan, eikä sitä juuri näkynyt, mutta kun sekin oli saanut aikansa seurailla ja todeta uuden tulokkaan ilmeisesti tulleen jäädäkseen, niin se alkoi elää normaalia elämäänsä, niin kuin Raisa olisi aina ollutkin osa kalustoa.
Bondi oli aluksi välinpitämätön, mutta meinasi aluksi olla sitä mieltä, että Raisan ei tarvitsisi olla minun kanssani juuri tekemisissä. Kun tein Bondille selväksi, että tämä pikkukaveri oli nyt osa laumaa, ja sitä piti kohdella sen mukaisesti, päätti Bondi kokeilla seuraavaa taktiikkaa; jos sitä ei huomaa, niin ehkä se häviää. Kun tästä ei (kuitenkaan yllättäen) ollut apua, Bondi taisi päättää hiljaa hyväksyä pennun. Olen kyllä aina huomioinut Bondin ensin, se saa ruuan ensin, se pääsee paikkoihin ensin, ennen uloslähtöä sille laitetaan panta kaulaan ensin. Nyt Bondi ja Raisa ovat jo ihan normaalistikin leikkineet yhdessä, ja Raisa kyllä monessa asiassa katsoo Bondista mallia, ja pitää sitä kyllä selvästi "isoveljenään".

Bondi on vieläkin todella hoikka, ja nyt olen päättänyt, että vaihdan sille ruuan, enkä enää tee sitä paluuta tähän entiseen, niin kuin olen aiemmin tehnyt. Ihan yhtä tyhjän kanssa syöttää energiaruokaa, josta kaikki tuntuu tulevan läpi, eikä koiraan itseensä jää mitään, vaikka söiskin :/

Bondinkin kanssa tuossa vähän reenailtiin!
(Linkkivinkki: kuvia saa klikkailemalla tarvittaessa isommiksi).

Vielä pitää odottaa vuoroa, mutta kohta se taitaisi olla.

Kun sitten viimein tajusin Bondinkin hakea, niin piti komentaa sen verran äänekkäästi, että Raisan korviin meinasi sattua.

Perusasentoa (tuo hiivatin punainen killutin on sitten kakkapussiteline, ja tulevissa kuvissa olen koittanut välttää sen esiintymistä ihan noin näkyvästi).

Seuraaminen sujui oikein iloisesti, kun oli vähän aikaa saanut odotella vuoroaan (;

Asiaan kuuluu tietysti myös palkinnoksi hyvä leikki!

Reenin päätteeksi pitää vielä varmistaa, että niihin pikkusiskon korviin ei nyt kuitenkaan liikaa sattunut.

Mukana menossa oli myös Tiia ja Teri, jonka puuhasteluista tulee varmaankin lähiaikoina juttua myös Terin omaan blogiin.

Nyt sitten oli näitä kuviakin oikein urakalla, mitä olen lupaillut, koska minähän olen sanani mittainen nainen - mikä ei välttämättä kerro koko totuutta, koska pituuttahan nyt on kaikkea muuta kuin paljon, mutta toisaalta sanoja on siitäkin edestä. Ei tule niin helposti jäätyä jalkoihin!

Tällaista taas tällä kertaa, ja jospa seuraava päivitys tulisi taas vähän nopeammin, ja jos silloin olisi taas uusia kuviakin!

Myrskynjälkeinen tyyneys.

2010-05-04T10:36:00.002+03:00

Viimeviikkoisten urosteluiden jälkeen tämänviikkoinen kouluunpaluu tapahtui hieman kauhunsekaisin tuntein, mutta onneksi turhaan. Bondin piti muutaman kerran varmistaa Nurayn takalisto ja todeta, että ei se ihan tosiaan taida kyllä olla enää lisääntymisvaiheessa. Niinpä Bondi on siis taas ihana, (enemmän tai vähemmän) normaali, oma itsensä. Kuuntelee taas minua ihan eri tavalla, ja vaikuttaa jotenkin muutenkin paljon rennommalta. Sinänsä mukavaa nähdä tuo ero noin selvästi, mutta ei sitä ruljanssia jää kyllä kaipaamaan pätkääkään! Mietin jo muutamaan otteeseen olisikohan minulle mahdollista tehdä jonkinlainen operaatio, jossa minulta poistettaisiin korvasta kokonaan se osa, mikä ottaa vastaan Bondi piippausäänen taajuudeen. Mukavaa siis oli, mutta onneksi nyt on vielä mukavampaa.

Mentiin sitten, ja ilmoittauduttiin tokoon, siis kokeeseen. Edellisistä kisoista onkin aikaa (taisivat olla viime syksynä?), ja silloin meni sen verran kehnosti mielestäni, että ajateltiin pitää ihan kunnon tauko, ja palata kisakentille havittelemaan sitä viimeistä alokasykköstä, kunhan olisi taas itsessä ja koirassakin vähän uutta puhtia. Nyt on vähän lisäväriä reenailuun antaneet nuo avoimen liikkeet, ja olihan minulla sellainenkin kunnianhimoinen tavoite, että olisin toukokuun aikan ilmoittaunut kolmeen kisaan, ja jos se viimeinen alokasykkönen ja TK1 olisikin napsahtanut jo sieltä ensimmäisestä, niin avoimen liikkeet olisi olleet enemmän tai vähemmän valmiina, ja seuraavat kisat olisikin sitten voinut suorittaa jo avoimessa luokassa. Tämä kuningasajatus tuli kuitenkin vähän liian lyhyellä varoitusajalla, enkä ehtinyt avoimen luokan liikkeitä opettamaan. Sitä paitsi jalo tavoite olisi myös, että se liikkeestä maahanmeno olisi varma liike ennen avointa luokkaa. Nyt se on edelleen vähän hatara, voi olla että menee, voi olla, että ei mene. Voi olla, että menee viiveellä ja voi olla, että menee vasta sillä toisella käskyllä. Kun olisi se toinen silmäpari katsomassa (mielellään jo hieman harjaantuneempi sellainen), että mikä ihme siinä oikein mättää, ja olenko opettanut koko maahanmenon alusta alkaenkin väärin. En ole sitä kuitenkaan istumaanmenon kautta opettanut, vaan suoraan seisomisesta, mutta silti. Joku siinä nyt on ääreishankalaa.

Seuraamisessakin olisi vielä vähän kiillottamista, oikea paikka pitäisi tarkalleen nyt opettaa, mutta asiaa hankaloittaa paljon se, että Bondi mielestään osaa tämän puuhan jo aivan hyvin.

Kaiken kaikkiaan siis periaatteessa osaa kyllä, mutta se vaatisi paljon sitä hiomista. Haluaisiko joku ottaa meidät reeniryhmäänsä?

Ensikertaan.

Niin ihanat uroskoirat.

2010-04-25T21:03:00.003+03:00

Uroskoirat. Jos ne eivät vietä kaikkea aikaansa mahtaillen ja rähisten toisille uroksille, ne asustelevat tiiviisti kaikkien mahdollisten narttujen takapuolissa, joilla on ehkä ollut tai on ehkä kahden tai kolme kuukauden päästä tulossa juoksut. Omallani ei tätä rähinä- ja mahtailuongelmaa ole onneksi (vielä) koskaan ollut, päin vastoin, mutta jopa leikattujen narttujen pyllyissä on hieman liiankin mukava viettää aikaa, ja lupsutella tyttökoirien toosia minkä vain suinkin ehtii, jos siihen vain suinkin tulee tilaisuus. Ongelma voi olla suhteessa pieni, mutta sitäkin raivostuttavampi. Piipitystä, itkemistä, entistä pahempaa nirsoilua (lue: täyttä syömättömyyttä) ja leukojen väpätystä. Ja kuolaamista. Jatkuvaa, suurina, märkinä tippoina ilmenevää kuolaamista.

Kuten jo aikaisemmin mainitsin, ongelma voi olla suhteessa pieni, ja Bondi onkin kyllä monessa suhteessa helppo uros. Se ei minun läsnäollessani koita sentään astua narttuja, eikä sillä tosiaan ole toistaiseksi ollut tarvetta toisille uroksille mahtailuun, mutta jos olisi, niin todennäköisesti Bondi olisi päässyt kauniista, vaaleanpunaisesta kassistaan eroon ja aikapäiviä sitten.

Sen sijaan minua kyllä suunnattomasti jaksavat raivostuttaa omistajat, joiden uroskoirien elämäntehtävä tuntuu kulminoituvan siihen, miten paljon ne ehtivät uhitella ja äristä toisille uroksille. Pelkkä mahtailu sinänsä on asia erikseen, jos toiset urokset pystyy sietämään ympärillään ilman, että omistajan tarvitsee koko ajan olla varuillaan. Kaikkien kanssa ei tarvitse olla kaveri, ei tietenkään, mutta kyllä toiset koirat täytyy sietää varsinkin silloin, jos niistä ei ole minkäänlaista näennäistä uhkaa.

Enemmänkin olen kuullut loistavia oivalluksia uroskoirista, ja niiden "normaalista" käyttäytymisestä; ilmeisesti joidenkin koulukuntien mukaan olen harvinaisen onnekas tyyppi, kun olen onnistunut pitämään ihoni reiättömänä siitä tosiasiasta huolimatta, että minulla on leikkaamaton uros, ja lähistöllä, jopa saman katon alla, on juoksuisia narttuja. Toiset tosin kuittaavat tämän sanomalla, että "Sehän on collie, eihän niillä taida enää muutenkaan juuri nesteet liikkua." Rohkenen olla ja olen eri mieltä. Uskallan myös väittää, että näin sanovat ihmiset eivät ole joko koskaan omistaneet tai tunteneet yhtään collieta, tai ovat olleet harvinaisen epäonnisia (jos nyt niin voi sanoa). Kummasti colliet kuitenkin lisääntyvät, ja joka vuosi pentuja rekisteröidään seitsemisensataa. Puhumattakaan niistä rekisteröimättömistä, joista kerron mielipiteeni jossain toisessa kirjoituksessa.

En nyt sano, etteikö uroksissa olisi paljon hyvääkin, enkä myöskään sano, etteikö minulle tulisi enää koskaan toista urosta, mutta melko suurella todennäköisyydellä voin sanoa, että lähitulevaisuuteen toinen uroskoira ei sijoitu. Ehkä sitten joskus, mutta toistaiseksi tunnen olevani enemmän "narttuihminen", vaikka Bondissa on kyllä paljon enemmän niitä asioita, joista pidän, ja tavallaan tuo narttujen perään vinkuminenkin on tietysti aivan normaalia uroskoiran käytöstä, ja voisi olla paljon pahempaakin. Bondi on kyllä monessa suhteessa herrasmies, jos nyt koiramaailmassa tällainen ilmaus sallitaan. Sen kosimisyrityksetkin ovat suhteelisen hienovaraisia, mutta siitä huolimatta hyvin itsepintaisia.

Olen koittanut saada Bondille uudestaan paljon hyviä kokemuksia toisista koirista, että saisin siihen hieman takaisin sen menetettyä itsevarmuutta, mutta toisaalta en panisi pahakseni jos joku vielä juoksutuoksuinen, mutta ei enää lähelläkään parhailla päivillään oleva Justiina ilmoittaisi sille harvinaisen selkeästi ja suoraviivaisesti, että tuo homma muuten loppuu, ja se loppuu nyt.

Ensikertaan.

Kevättä rinnassa - treeni-intoa ilmassa!

2010-04-10T16:57:00.002+03:00

Kaikesta huolimatta saatte lueskella nyt kuitenkin myös näitä meidän reenijuttuja! Bondi on siis edelleenkin yhden ykköstuloksen päästä TK1 -tittelistä, joten olisi varmaankin korkea aika alkaa pikkuhiljaa opettelemaan myös avoimen luokan liikkeitä. Nyt kun viimein oli aikaa, ja muistin asian, niin otin selvää, että mitä uusia asioita se avoin luokka tuo tullessaan, ja nämähän sieltä löytyi:

- Paikallaolo näkösuojassa
- Jäävissä liikkeissä ennen koiran sivulle palaamista sen taakse meno
- Seisominen luoksetulon yhteydessä
- Nouto
- Kauko-ohjaus
- Estehypyssä paluuhyppy

Kauko-ohjausta on jo vähän alustavasti harjoiteltukin, mutta ei niin paljoa, että Bondin voisi varsinaisesti sanoa osaavan sitä. Samoin paikallamakuuta olen harjoitellut niin, että kun esimerkiksi vain nopeasti kipaisen vaikkapa kioskilla, jätän Bondin siksi aikaa makaamaan ulkopuolelle niin, että ihan pariksi sekunniksi häviän sen näkyvistä kokonaan. Tähän asti se on sujunut melko lailla hyvin.

Jonkin verran on tullut ihan puolivahingossa harjoiteltua myös tuota luoksetulosta pysähtymistä (en tosin edes tiennyt, että se tulee jo avoimessa luokassa!) niin, että nyt kurakeleillä kun laitan Bondin juoksemaan lumihangen poikki pihaan, niin käsken sitä tieltä käsin pysähtymään. Tähän asti tämäkin on sujunut, mutta en ole kyllä mitenkään harjoitusmielessä tätä tehnytkään.

Noutoa olen harjoitellut sen verran, että kapula on Bondille tuttu vehje, mutta paljon pitää kyllä ottaa vielä asioista selvää, että tulisi sitten opetettua oikein. Ihan jännittäväähän tämä kyllä on, opettaa sellaisia asioita koiralle, joita ei ole aikaisemmin opettanut : D

Tuo tie tuossa kotitalon vieressä alkaa olla jo melko lailla kuiva, ja se onkin se meidän tavallisin harjoituspaikka. Siinä ei paljon käännöksiä mahdu tekemään, mutta suhteellisen suoria juttuja kyllä. Pitääpä katsoa, mitä sitä saisi aikaiseksi, kun rupeaa tästä tätä reeni-intoa purkamaan (;

Uudistuksia!

2010-04-05T13:02:00.002+03:00

Jo jonkun aikaa olen miettinyt, että minkä takia ei tuo Bondin oman blogin päivittely meinaa sujua, ja olen tullut siihen tulokseen, että meidän elämässä ei yksinkertaisesti joka päivä eikä edes välttämättä joka viikko tapahdu mitään niin valtavan jännittävää. Kuitenkin joka päivä tuntuu, että erilaista juttua riittää kavereiden kanssa puida, ja aina silloin tällöin tulee kerrottua myös niistä omien koirien edesottamuksista.

Niinpä ajattelin, että sen sijaan, että kirjoittelisin vain niistä asioista, mitä olen Bondin kanssa touhuillut, voisin alkaa kirjoitella kaikenlaisista koiramaailman asioista, jotka jollain tavalla saavat minussa ajatuksia ja mielipiteitä heräämään - koska niitähän riittää!
Koska tämä on blogi, kirjoitan tänne omista mielipiteistäni ja ajatuksistani. Se ei tarkoita, että väittäisin olevani oikeassa, toisaalta ei myöskään sitä, että olisin väärässä. Jokainenhan saa itse päättää, miten lukemaansa tulkitsee.

Tähän ensimmäisessä uudessa päivityksessäni voisinkin muistuttaa siitä, miten mielenkiintoista ja hauskaa on joskus vain seurata oman koiran puuhia. Yksi koira ei välttämättä kauheasti keskenään puuhastele (toki sekin on aivan mahdollista), mutta jo kahdellakin koiralla voi olla mitä mielenkiintoisimpia puuhia varsinkin silloin kun ne luulevat, ettei kukaan katso. Monia kertoja olen harmitellut, kun en ole saanut koirien puuhasteluja videolle, tai otettua niistä edes valokuvia; ne kuvat kertoisivat enemmän kuin, no, tuhat sanaa.

Tavoitteena on kuitenkin edelleen koittaa rikastuttaa tämänkin blogin kertomuksia erilaisilla kuva- ja videomateriaaleilla.

Toistaiseksi nyt siis jätän teidät pohtimaan näitä blogin tuoreita uudistuksia, ja mahdollisesti jo melko piankin alan kirjoitella niistä asioista, mitkä ovat niin monta kertaa olleet mielessä, ja mistä lähipiiri (ja ehkä vähän kauempanakin olevat ihmiset) onkin jo saanut kuulla (;

Juhlapäivä!

2010-02-12T23:12:00.002+02:00

Tänään Bondilla oli juhlapäivä, eli syntymäpäivä! Nyt alkaakin sitten olla jo ihan ison koiran ikä mittarissa, eli kolme vuotta tuli täyteen. Vähän tietysti myös juhlistettiin, eli Bondi sai kokonaiset kaksi rasiaa suurta herkkuaan Cesaria, joista toisen kotona, ja toisen tatskalta, kun käytiin kylässä juhlistamassa myös tatskan synttärit. Kotona saadussa oli tietenkin myös kolme kappaletta nakkikynttilöitä, kuinkas muuten : D

Bondi kiittää myös vielä tätä kautta kaikkia onnittelijoitaan! Kiitos!

Luonnollisesti myöskin Bondin sisarusparvella on tänään juhlimisen aihetta, eli Suuret Onnittelut koko Say Wuf WW -pentueelle 3v.:n johdosta!!

En kuitenkaan sen verran saanut reipastuttua, että olisin saanut niitä kuvia aikaiseksi, mutta jospa tässä vielä lähipäivinä. On siitä kyllä vain sen verran komea kaveri kasvanut, että ihan mielelläni vaikka jotain otoksia laittaisin tänne muunkin yleisön iloksi (:
Sitä odotellessa!

Hiljaiseloa.

2010-02-11T21:29:00.003+02:00

Ajattelin vain sen verran päivittää, että täällä ollaan ja voidaan (enemmän ja vähemmän) hyvin! Nyt ei vaan todella ole tapahtunut mitään erityisen jännittävää, ja kun olen edelleen kengätön suutarinlapsi, niin en voi ilahduttaa ja rikastuttaa tämän blogin päivityksiä edes kuvasadolla.
Huomenna on kuitenkin juhlapäivä, joten mahdollisesti siitä lisää huomenissa! Jos oikein reipastun, niin voitten mahdollisesti saada jopa kuvia ihailtavaksenne!

Huomista odotellessa Bondi ottaisi kyllä todennäköisesti oikein mielellään iltapalaa, eli siis jatkamme seuraavassa episodissa.

Pakkasen pauke ei kuitenkaan pelota.

2010-01-21T21:33:00.002+02:00

Monien muiden tapaan (melkoiseksi yllätyksekseni, kun kuitenkin Suomessa ollaan) en itse jaksa enkä halua valittaa näistä jo pidemmän aikaa jatkuneista kovista pakkasista. Ainoa, mikä niissä ehkä häiritsee on se, että ilma on kauhean kuiva ja säköinen. Se näkyy erityisesti koirien turkeissa ja ihoissa, samoin kuin omassa kuontalossa, ja itsellä jonkin verran tuntuu käyvän myös henkeen pidemmän päälle, nenä on tukkoinen ja varsinkin iltaisin meinaa yskittää.
Syy, miksi en kuitenkaan halua valittaa on se, että tätähän sitä on toivottu. Oikeaa talvea, ja lunta. Sitä, että puut kimmeltää valkoisina tummansinistä, tähtikirkasta pakkastaivasta vasten, ja päivisin loistaa hanki, ja hengitys höyryää pakkasessa, ja lumi narskuu jalkojen alla. Minä ainakin.

Se kyllä vähän harmittaa, että koirien hengitysteitä on niin paljon vaikeampi suojata kuin omia, vaikka onhan niillä varmasti fysiikassakin jotain sellaisia eroja, jotka helpottaa sitä ulkona olemista kylmässäkin. Ei Bondia tunnu muuten kyllä ulkona palelevan, jos pidempään ollaan, niin meinaa varpaita paleltaa, mutta onneksi on tossut. Ne on helppo ottaa vaikka taskuun mukaan, ja laittaa jalkaan, jos meinaa alkaa paleltaa.

Bondi sai myös uuden ystävän! Bondi ei tosin vielä itse tiedä sitä, mutta näin pääsi kuitenkin käymään. Niina, Nurayn ja ennen kaikkea Geenan riesaksi muutti eräänä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä pikkuinen soopelinahkalassie (ja "lassie" tässä tarkoittamassa nyt sitten myös "tyttöstä"), joka pitkän ja tarkan miettimisen jälkeen sai nimekseen Tesni. Koko viralliselta, pitkältä nimeltään Tesni on Koiruuksien Nelli Karamelli, ja varmaan ennenpitkää myös tämän pikkuneitokaisen edesottamuksista tulee joitain mainintoja myös tähän blogiin : D

Kävin itse 16.-17.1. Suomen Palveluskoiraliiton koirankouluttajan peruskurssin, ja sieltä sai kyllä taas niin reippaasti reeni-intoa, että huh! Vaikka haluankin nyt nauttia tästä oikeasta, kauniista talvesta, niin odotan kyllä myös aikanaan maan sulamista, että päästäisiin taas metsään jäljestämään! Edelleen toivoisin, että pääsisin myös kokeilemaan viestiä jossain vaiheessa (:

Nyt taidetaan kyllä Bondin kanssa taas pikkuhiljaa ruveta heräilemään täältä treenihorroksesta, ja ruveta katselemaan ainakin nyt näitä tokojuttuja! Tarukin lupasi, että kunhan tästä vielä päästään vähän keväämmälle, niin sitten voisi aloittaa Bondin kanssa enemmän puuhastelemaan agiliitojuttujakin! Voin vain kuvitella, kun eräs innokas "hopeanuoli" pääsee pitkästä aikaa takaisin agilityesteille : D

Nyt päivitin sentään saman kuukauden puolella kahdesti! Johan nyt. Tällä kertaa ei kuitenkaan tämän kummallisempia, eli ensi kertaa odotellessa !

Uusi Vuosi

2010-01-02T22:37:00.002+02:00

Joulu sujui rauhallisissa merkeissä kotona, perheen kanssa. Joulussa yksi parhaista asioista on perinteet, ja yksi tärkeä perinne on tietenkin lahjojen jakaminen! Meillä on aina ollut tapana (niin pitkään, kuin koiria on ollut), niin kuin kokemuksieni mukaan niin monessa muussakin koiraperheessä, että myös koirat saavat omat lahjansa, jotka ovat usein jotain hyvää syötävää, ja niin myös tänäkin vuonna! Herkkuja riitti, mutta tietenkin niitä saatiin kerralla vain hyvin hillitty määrä (: Osansa koirat saivat tietenkin myös muista jouluherkuista.

Uuden Vuoden juhlimiset paukkeineenkin sujuivat jopa hieman paremmin kuin odotin. Bondillahan on vähän kurjia kokemuksia uudenvuodenpaukuista, ja myös laukauksista, mutta ajattelin kuitenkin olla käyttämättä mitään rauhoittavia aineita ja katsella, mikä on tilanne on.
Kun ensimmäiset paukkeet kuuluivat, niin kyllä Bondi muuttui ihan eri tavalla levottomaksi, katseli ikkunasta korvat pystyssä, seurasi minua joka paikkaan, eikä varmasti olisi syönyt tai tehnyt mitään tehtäviä käskettäessä, mutta ei kuitenkaan sen kummempaa. Toisille tämäkin voisi vaikuttaa jo aivan liian vanhvalta reagoinnilta, mutta olin melkein odottanut, että Bondi olisi mennyt aivan hysteeriseksi, koittanut tunkea itseään koloihin, joihin ei edes mahdu, ei olisi reagoinut mihinkään, olisi vain tärissyt ja kuolannut (varsinkin, kun Mistykin pelkää paukkuja, ja ensimmäisten paukkujen jälkeen oli juosta seinästä läpi). Siihen verrattuna olin suorastaan helpottunut vain tästä selvästä levottomuudesta, ja siitäkin huolimatta yhdentoista aikoihin, kun paukkuja oli jo melko paljon, Bondi pystyi jo nukkumaan minun vieressäni sohvalla. Kun itse olin vain aivan normaali ja rauhallinen, Bondikin tuntui rauhoittuvan pikkuhiljaa. Mistynkin kanssa meni odotettua paremmin, se meni äidin ja isän sängyn viereen, ja löysi sieltä hyvän ja turvallisen paikan. Salsa onneksi on, kun ei tietäisi paukuista mitään, tosin käytiin sen kanssa niitä ulkona katsomassa. Kyllä se niitä tuntuu mielellään katselevan, seisoo vain vieressä, ja tuijottelee niitä räiskyviä valoja. Tästä olisi näillä kahdella oppimista (;

Bondin kanssa on nyt talvella potkukelkkailtu paljon. Bondilla on Salsan vanhat husky -valjaat ja minulla potkuri, ja nuorimies on jo ihan innoissaan kun mainitseekin, että "Otetaanko potkuri?", tänään viimeksi tarjosi itse valjaita, että sain vetohihnan lukon kiinni valjaiden lenkkiin. Kovasti innoissaan vetää, ja joka kerta, kun tullaan takaisin kotiin, saa taistella valjaista ja hakea niitä lumihangesta, ja tietenkin lumipesu puhtaalla puuterilumella kuuluu asiaan. Vetäessä koitan aina katsoa, mitä vauhtia Bondi itse haluaa mennä, ja annan sen päättää tahdin. Kiireessä ei kannata ottaa kelkkaa, mutta kyllä kauppareissukin sujuu huomattavasti nopeammin! Bondikaan ei kyllä varmaan panisi pahakseen, jos olisi silti vielä kaveri vetämässä, ja puolittamassa taakkaa (;

Kylmien kelien takia reenaileminenkin on nyt toistaiseksi jäänyt, vähän on sisällä puuhasteltu jotain pientä. Sain veljeltä joululahjaksi mukavan paketin, jossa oli kirja, joka taisi olla nimeltään "Koiran aktivointi" ja jossa neuvotaan, miten erilaisia "älykkäitä temppuja" opetetaan koiralle, ja lisäksi kaksi pussia koiranherkkuja.
Nyt kylminä talvipäivinä näille lahjoille on mahdollisesti käyttöä enemmänkin !

Joulua kohti!

2009-12-20T10:52:00.004+02:00

Neljäs adventti, ja ensi viikolla on jo Joulu! Bondinkin kanssa päästiin viimein mielestäni erittäin ansaitulle ja tarpeelliselle lomalle kotikonnuille.

Edellisestä päivityksestä on taas vierähtänyt kuukauden päivät, mutta mitään kummempia nuoren miehen elämässä ei ole päässyt tällä välin tapahtumaan. Iho-ongelmat alkavat helpottaa, ei kutise minusta enää ollenkaan niin paljon. Muutenkin Bondi on ollut oikein reipas ja iloinen, ja huomattavan iloinen siitä, että talvi näyttäisi viimein kotiutuneen Suomen näillekin korkeuksille.

Bondi todennäköisesti vaikka asuisi ulkona jos saisi päättää! Iisalmessa ollessamme pääsimme käymään muutamana aamulla lenkillä ihan auringonnousun aikoihin, ja kyllä siinä vain mieli lepää; kävellä hiljaisella pellolla kun kaikkialla on valkoinen lumipeite, joka kävellessä narskuu jalkojen alla, Bondi juoksentelee pellolla, ja haistelee tarkasti jälkiä, välillä tulee viereen katsomaan silmiin, kuin varmistaakseen, että ollaan menossa oikeaan suuntaan, ja sitten taas juoksee vähän matkaa eteenpäin tutkimaan lähialueita, naaman tan-laikut ihan kuurasta valkoisina ja jäinen parta alaleuassa.

Viimeinen viikko oli kyllä kaikin puolin rankka ja väsyttävä, vaikkeivät koulupäivät enää olleetkaan pitkiä, mutta se odotuksen tunne, kun tietää, että ihan kohta pääsee lomalle, mutta ei ihan vielä. Onneksi oli nämä jotkut, ihanat yhteiset aamut ja taas toisaalta ihan hiljaiset, tähtikirkkaat myöhäiset illat ja yöt, kun käytiin tekemässä iltapissilenkki hieman pidemmän kaavan mukaan. Bondin turkkikin tuntuu vahvistuvan näillä keleillä, ja olenkin koittanut pitää huoneeni Iisalmessa melko viileänä, jos se osaltaan auttaisi myös karvanlähtöön ja kutinaan. On sillä varmaan ollut jotain tekemistä asian kanssa.

Treenaamiset on jääneet aivan minimiin, nyt on vain lomailtu ja nautittu, ja tehty suunnitelmia tulevalle vuodelle. PK-valjaat kävin jo Bondille Messarin näyttelystä investoimassa, eli niille pitäisi siis olla jotain käyttöäkin viimeistään ensi vuoden puolella! Uuden motivointipatukankin investoin, sinisävyisen, luonnollisesti. Nyt kaikki treenaamiset on olleet lähinnä vanhojen juttujen tekemistä hieman tarkemmin ja paremmin, mutta ihan lyhyissä pätkissä, ehkä liike tai kaksi kerrallaan, mielenvirkistykseksi. Bondi on kyllä aina innokkaana tekemässä yhdessä, ja todella pitää puuhastelusta, mutta minusta on mukavaa, ettei minun tarvitsekaan suunnitella jokaisesta päivästä sitä paria tuntia koiran kanssa tavoitteelliseen treenaamiseen, vaan saan tehdä sitä niin kuin haluan, ja koira ei siitä halkea, jos se ei pääse joka päivä tekemään jotain suuria suorituksia, mutta nauttii joka kerta, kun ruvetaan yhdessä jotain tekemään.

Pellolla juoksentelun ja siellä peurankakkojen haistelun lisäksi Bondi löysi uuden harrastuksen; kiipeilyn. Lenkkireitin varrella on suuria tukkikasoja joidenka päälle Bondi kerran uskaltauduttuaan haluaa mielellään kiivetä uudestaan, ja tasapainotella tukkien päällä. Lisäksi pellolla on kahdessa rivissä avonaisia pyöröpaaleja, joiden päälle Bondi loikkaa innoissaan kun vain saa siihen tilaisuuden. Niitä se sitten juoksentelee päästä toiseen, hyppää alas ja takaisin ylös, ja olen huomannut, että jos koira on jo valmiiksi samalla tasolla kuin oma naama, niin maahanmenon opettelu on suorastaan helppoa. Koira haluaa tulla sinne alas kasvojen tasolle : D

Tänään olisi meillä Bondin kanssa pikkujoulut tiedossa Bondin tatskan luona (elikkäs tätskän, koska Bondi ei oikein hallitse ääkkösiä), jossa myös Bondin ystäväkoira kooikkeripoika Hili eli Sirius. Mitenköhän pojat innostuvat jälleennäkemisestä, edellisestä kerrasta on pyörähtänyt jo ties kuinka kauan!

Toteutin myös yhden hurjan suunnitelmani, ja muutin blogin otsikkokuvan hieman talvisemmaksi, ja samalla päivitin myös muun ulkoasun! Pitäähän sitä pysyä ajassa sen verran kiinni.

Päivitykset jälleen pitkältä ajalta!

2009-11-20T23:10:00.003+02:00

Taas ovat päivityksen vähän jääneet vähemmälle, kiitos jälleen saamattoman, mutta tällä kertaa myös ihan oikeasti kiireisen ja sitä kautta keskivertoa väsyneemmän omistajan. Ei vain millään meinaa jaksaa enää pitkän koulupäivän ja muun puuhailun jälkeen avata konetta, että pääsisi kirjoittelemaan kuulumisia, mutta näitä tuleekin sitten kerralla kunnon rytäkkä!

Bondilla oli kovasti kutinaa. Sitä sitten mietittiin, että mikä mahtaa aiheuttaa moista, kun mitään näkyvää, kuten hilsettä, ihottumaan tai muuta ei ollut. Ensimmäisenä epäilin tietysti allergiaa, mutta niin korvat kuin silmät ja nenäkin ovat aivan puhtaat, eikä Bondi myöskään jyrsinyt tai lutannut varpaiden välejään, mikä on usein allergiassa yleinen oire. Ajattelin myös, että kutina mahdollisesti johtui monen eri asian summasta; karvanlähtö, kylmennyt, syksyinen sää, ja lämmityskauden alku sisätiloissa. Erään kerran kuitenkin panin merkille, että Bondi jyrsi ahkerasti toista kankkuaan. Katsoin kohtaa tarkemmin, ja huomasin, että jyrsimistä oli ilmeisesti jatkunut enemmänkin, koska iho oli rikki, ja koska kyseinen kohta oli kaiken hyvän lisäksi vielä hautunut kaiken karvan ja kuolan alla, oli siihen kohtaan tullut mätiviä kohtia. Eläintenhoitajaopiskelijana pitää tietysti ottaa selvää kaikkien erittein koostumuksesta, ja näin ollen tungin naamani kiinni kohtaan, ja nuuhkaisin; ei ollut tajun lähtö kaukana. Haju oli kammottava.

Samoihin aikoihin epäilin, voisinko olla niin huonotuurinen, että Bondiin olisi tullut munuaisten vajaatoiminta. Koulussa käytiin läpi yleisimpiä oireita, ja lisäksi netti vahvisti ne; ruokahaluttomuus, laihuus, runsas juominen ja lisäksi oksentelu. Muutamia muitakin oireita mainittiin, mutta nämä jäivät mieleen. Oksentelua Bondilla ei ole ollut, mutta kovasti hoikka poikahan se on, jolle ei ruoka aina tahdo maistua, ja ainakin meillä näihin muorikoiriin verrattuna mielestäni se juo paljon.

Kuitenkin kävi ilmi, että Bondin kokoinen koira juo normaalisti 1,5-2 litraa päivässä, ja kun asiaa tarkkailin, niin tämän lukeman sisään mahtui kuin mahtuikin aivan hyvin Bondin normaali päivittäinen juominen. Salsa ja Misty siis juovatkin mahdollisesti ehkä vähän niukasti!

Oman mielenrauhani takia päätin kuitenkin käyttää nuorta miestä eläinlääkärillä, ja ajattelin samalla mainita myös kutinasta ja ihottumasta.
Eläinlääkärikäynti kannatti sen verran, että sain varmuuden tuumilleni; ei munuaistenvajaatoimintaa, mikä oli tietenkin helpotus! Veri- ja virtsanäytteissä ei näkynyt muutenkaan mitään epänormaalia. Tulehtuneesta ihokohdasta ajeltiin sitten karvat pois, mikä oli tietenkin Bondi mielestä suuri vääryys, ja koska kyseessä oli tosiaan tulehdus, niin siihen vaivaan saatiin antibioottikuuri. Lisäksi koska ulkoloisista ei ollut merkkejä, eläinlääkäri ei osannut sanoa kutinaan sen kummempaa, ja oli kuitenkin sitä mieltä, ettei epäilisi ensimmäisenä allergiaa. Antoi sitten ensihätään kuurina öljykapseleita, ja lähti siis hoitamaan vaivaa vain kuivana ihona, ja sanoi, että jos ei siitä olisi apua, niin sitten tutkitaan lisää.
Allergioitakin on niin hankala tutkia.

Antibioottikuuri on kohta syöty, ja iho on kyllä parantunut hyvin, karvatkin on jo ruvenneet kasvamaan hyvin takaisin, eikä hajua ole enää, mutta kutinaa on vielä jonkun verran. Öljylisää on tietenkin annettu vasta vähän aikaan, ja vaikutusten näkyminen vie aina oman aikansa, mutta nyt vain seuraillaan. Muutenhan Bondi on ollut oikein reipas, pirteä ja iloinen oma itsensä!

Talvikin meinasi jo tulla, ja Bondista talvi on ihanaa. Se rakastaa muutenkin ulkoilua, mutta talvella on niin mukavan viileää, lumipalloja on ihanaa nappailla, ja lumeen on ihana tunkea nenä, kuono tai vaikka koko pää, ja haistella ja heitellä sitä ympäriinsä!
Liian kauaa ei vielä kuitenkaan ehditty talvesta nauttimaan, vaan noin viikon rankkojen lumisateiden ja ihanien talvisten päivien jälkeen tuli lämpimämmät säät, loskat ja vesisateet. Tällaistahan tämä syksy on, mutta kyllä tämä tästä vielä talveksi muutuu!

Treenaileminen on nyt ollut huomattavasti vähemmällä. TK1:n tavoittelu siirtyi antibioottikuurin takia ensi vuoden puolelle, mutta ehtiihän sitä silloinkin. Samasta syystä myös agilitysuunnitelmat jäivät ensi vuoteen. Itselläni ei ole kiire, kyllä tässä ehtii nuoren koiran kanssa vaikka mitä : D
Nyt on koulukiireetkin opinnäytetöineen tulleet erittäin ajankohtaisiksi, ja ensimmäisen version pitäisi olla jo jouluun mennessä valmis. Varmasti valmistuukin, mutta vie oman aikansa. Nyt on siis Bondin kanssa lähinnä puuhasteltu ilman mitään sen kummempaa tavoitteellista kouluttamista. Mukavaa pitää välillä vähän taukoa (:

Jäljenkin treenailemista nyt hieman lumien tulot jarruttelivat, mutta hakuilua ajateltiin nyt talvellakin kokeilla, ja viesti kiinnostaisi edelleen!

Lisäksi tein hyvän työn, ja ostin pikku-ukkelille hammasharjan sekä tahnaa, ja päätin aloittaa säännöllisen hampaiden harjaamisen! Sen verran minua on saatu koululla vakuuttuneeksi säännöllisen hammashuollon tärkeydestä koirilla, ja jos tätäkin blogia joku eksyy lukemaan, niin suosittelen kyllä! Yllättävän monet lemmikkien ongelmat johtuvat nimenomaan sieltä purukalustosta, ja harva tulee edes kurkanneeksi poskihampaita tai hampaiden sisäpintoja. Aina on tietysti hyvä, jos koira saa pureskeltavaksi vaikkapa kovia luita päivittäin, mutta pienen opiskelun jälkeen totesin, että sekään ei korvaa päivittäistä harjausta. Koitan harjata hampaita nyt edes useamman kerran viikossa, jos en jostain syystä joka päivä pysty.
Tahnahan ei ole ihan välttämätön juttu koirien hammashuollossa, ja pelkän harjankin olisi saanut eläinkaupasta alle neljällä eurolla. Ei siis mikään taloutta kaatava investointi (;
Tänä iltana ensimmäisen kerran kokeilin harjausta, ja hyvin sujui! Aloittamaanhan suositellaan ihan yhdestä tai kahdesta hampaasta, ja mielellään vaikka niistä "helpoista" kulmureista, mutta sen verran Bondia voin sanoa tuntevani, että kokeilin saman tien kaikkia hampaita (en vielä sisäpintoja), eikä tainnut jäädä mitää kamalia traumoja : D Kovasti vaan kehuja homman jälkeen!

Tässä taas hetkeksi luettavaa. Huomenna Bondi saakin taas oleilla täällä "mummolassa" ilman minua päivän verran, kun lähden katselemaan koiraystäviä näyttelyn merkeissä.
Eläinlääkärikäynti verotti sen verran, että ei ole ihan heti varaa ostella joka näyttelystä ja riennosta jotain tuliaista, mutta jospa tuo nuorimies jaksaisi odotella sinne joulukuuhun, ja Messariin : D
Sieltä tulee varmasti muutakin kuin terveisiä!

Hakua hämärässä ja sunnuntaimätsäri

2009-10-14T17:59:00.003+03:00

Bondi on minun koirista ensimmäinen, jonka kanssa olen päässyt ihan kunnolla kokeilmaan tuota harrastushommaa. Aiempien koirien kanssa olen kyllä harrastellut agilitya ja tokoa, ja käynyt muutamassa näyttelyssäkin, mutta aiemmin en ole kisannut, enkä ole päässyt kokeilemaan PK-puolen juttuja ollenkaan.

Jäljen lisäksi päästiin Bondin kanssa tutustumaan hakuun. Iisalmessa opettajan kaveri lupautui pitämään halukkaille jäljen ja haun alkeita, ja meitä halukkaitahan oli : D Mukaan lähtivät muutaman muun lisäksi myös Tiia ja Teri, ja Niina ja Nuray.
Kävimme porukalla polkemassa pienen hakualueen, ja kun muut olivat tehneet jäljet omien koiriensa kanssa, oli meidän hakuilijoiden vuoro.

Bondi pääsi kokeilemaan ensimmäisenä. Maalimies meni piiloon, ja meille annettiin ohjeeksi, että ensin pidetään koira kiinni, kuljetaan sen kanssa pientä siksakkia metsässä kohti maalimiestä, ja seuraillaan, milloin se alkaa saada vainua. Bondi tietysti ajatteli, että kun mennään metsään, ja äiti hokee, että "Töihin! Töihin!", niin mennään jäljestämään, ja laittoi ensin nenän maahan, mutta kun jälkeä ei löytynyt, se alkoi katsella ympärilleen; oliko jossain jotain erikoista? Intoa kyllä riittii taas kuin ilmapallossa! Viimein minusta näytti siltä, että se oli löytänyt jotain, ja päästin sen irti. Se lähti onnellisena loikkimaan maalimiestä kohti - mutta meni ohi. Katselin vain, että mitä se tekisi, ja loppujen lopuksi Bondi löysikin maalimiehen, ja häntä heilui kun maalimies antoi (meidän niin kauhean "nirsolle") Bondille makkaraa onnistuneesta tehtävästä!
Kaksi vastaavaa tehtiin, ja lisäksi yksi haamu, jossa Bondi näki, että maalimies oli metsässä, ja meni piiloon, mutta ei nähnyt minne.
Sekin ukkeli kuitenkin löytyi, ja innostua Bondi jaksoi kerta toisensa jälkeen, vaikka ilta alkoi jo hämärtyä (:

Tämän perusteella haku vaikutti hauskalta lajilta, ja olisi mukavaa päästä kokeilemaan sitä vielä jatkossakin! Jälkeen koitetaan kuitenkin ehkä nyt enemmän panostaa tällä hetkellä, mutta tuli nyt kokeiltua muutakin (: Missäköhän pääsisi kokeilemaan viestiä... ?

Mätsärissäkin käytiin jälleen : D Nyt kun viralliset näyttelyt on meidän kohdalta toistaiseksi jäissä, niin käydään sitten näissä epävirallisissa, ihan huvikseen, ja tuttuja tapaamassa (: Mukana olivat jälleen myös Tiia ja Teri, sekä Niina, Nuray ja Geena-muori!
Näissä mätsäreissä ei tullut sen kummempaa menestystä, sininen nauha, eikä sijoituttu enää jatkokehässä, vaikka Bondi esiintyi valtavan kauniisti, ja olin itse tyytyväinen! Tuomari kuitenkin tykkäsi, että - ylläri! - liian hoikka. Ei kai se nyt oikeasti ihan niin hoikka ole?
No mukava päivä oli kuitenkin, näin paljon tuttuja, ja Geena oli veteraanien toinen, ja Teri upeasti sekarotuisten sinisten toinen !! Hienoa Niina ja Geena, ja Teri ja Tiia : D

Nyt on tässä vähän suunniteltu, että jos vaikka marraskuussa mentäisiin kokeilemaan sitä TK1:n nappaamista, ja joitain suunnitelmia on myös agilityn osalta, mutta niistä lisää mahdollisesti myöhemmin (;

Takaisin kouluun.

2009-09-28T08:12:00.002+03:00

Päivittelyt ovat taas jääneet hetkeksi aikaa, syyttäminen jälleen saamatonta omistajaa, ei suinkaan puuhastelujen vähäisyyttä. Päivitettävää riittäisi vaikka joka päivä, mutta kaikkea ei voi kerralla ehtiä.

Olemme Bondin kanssa palanneet nyt koulun penkille Iisalmeen, eli minä istun päivät koulussa, ja Bondi odottelee asuntolassa eli nukkuu sängyllä päivät pitkät, ja on taas iltapäivisin täynnä puhtia vaikka mihin. Koulun alueella on kaukalo, joka on, jos ei välttämättä tehty juuri siihen, mutta tällä hetkellä koirien koulutuskäytössä. Siellä on myös muutama agilityeste, joista saa rakenneltua sopivia pieniä ratoja.
Koululla on myös metsää ja peltoa, tien toisella puolella on heti yksi metsä, eikä pelloillekaan ole pitkä matka. Lenkki- ja jälkimaastoja siis on !

Jäljestämisessä tuli tosin vähän takapakkia. Samassa asuntolassa asuu kaverin nahkanarttu, jolta on pari viikkoa sitten loppuneet juoksut. Bondi tosin on asiasta aivan toista mieltä, ja on aivan varma, että juuri nyt neidillä on ne parhaat päivät ja juuri nyt hän ei voi elää ilman Bondin kaltaista ihastuttavaa herrasmiestä vahtimassa neitokaisen jokaista askelta. Meillä oli siis Bondin kanssa hieman luovia erimielisyyksiä, ja jäljen treenaaminen olisi pitänyt tajuta suosiolla jättää toiseen kertaan, mutta kokeiltiinpa kuitenkin. Ensimmäinen jälki tehtiin suht' lyhyelle nurmelle, ja se meni muuten ihan välttävästi, mutta Bondilla oli kova kaipuu merkkaamaan kaikki jäljen vieressä menevät puut. Muuten kyllä ajoi jäljen innokkaasti ja itsenäisesti, mutta harhautui pari kertaa. Olisi siis itse pitänyt tajuta jättää sen puuhan reenaileminen myöhempään, mutta kokeilinpa kuitenkin vielä toisen kerran samalla viikolla, kun koulun lähellä oli niin hyvä jälkipelto. Se kerta jääköön historiaan.

Tokoa ja tottista on jonkin verran reenailtu, ja se on sentään sujunut vähän paremmin. Kaukokäskyjä on harjoiteltu kasvistädin neuvoilla, samoin perusasentoa. Aikaisemmin olen käyttänyt perusasennossa käskynä "Viereen", mutta nyt huomasin ihan puolivahingossa, että Bondi tulee perusasentoon myös "Seuraa" käskyllä. Idea on siis ilmeisesti mennyt perille : D
Myös ainakin osittaisessa näkösuojassa paikallaoloa on harjoiteltu, mutta nyt pääasiassa istuen, ja todella lyhyitä aikoja, pisin on tainnut olla kymmenen sekuntia, ja se oli kyllä maaten. Onnistuikin silloin oikein hienosti : D!

Agilitysta Bondi kyllä vaikuttaa todella nauttivan. Ainakin tähän asti se on jaksanut innostua siitä joka kerta, varsinkin nyt, kun kaverini, joka on hieman kokeneempi ohjaaja on nyt luvannut luotsata Bondia, ja parin treenikerran jälkeen tämä vaikuttaisi olevan erittäin toimiva ajatus!
Jos kaikki sujuu hyvin, niin tämän vuoden puolella olisi mahdollista ehkä jopa päästä jo kisaamaankin (:

Bondi on ollut kauniskin. Vaikka nuorimies on vielä suhteellisen kapea, kävimme paikallisessa Mätsärissä, ja mukaan tuli myös toinen muoricolliemme Misty. Ihan mukavasti sujui, punainen nauha ja sijoitus neljäs, ja Misty vielä viimeisteli menestyksen ollen veteraanien paras, ja BIS3 (:
Mukavaa on käydä sentään näissä epävirallisissa näyttelyissä, kun nyt hetkeen ei olla virallisiin menossa. Toistaiseksi keskitytään muuhun harrastamiseen.

Seuraavaan päivitykseen mennessä onkin varmaan kehkeytynyt kirjoittevaksi jo taas uusi, pieni romaani (;

Jäljestämässä jälleen.

2009-09-19T10:46:00.002+03:00

Torstaina käytiin taas Bondin kanssa reenailemassa jäljestystä, ja tällä kertaa oli taas hieman enemmän haastetta jäljellä; Tiia oli polkenut jäljen, jossa ei ollut vielä yhtään varsinaista kulmaa, mutta mutkia kyllä taisi olla sitäkin enemmän! Aluksi Bondi vaikutti vähän hämmentyneeltä (vaikka edelleenkin se on jäljestäessä intoa täynnä!), mutta löysi kuitenkin kunnialla itsensä jäljen päähän asti ilman apuja.
Nyt on ollut jo jonkin aikaa tuumana ruveta opettamaan pikkuhiljaa keppien ilmaisua, pitäisi vain saada itseä niskasta kiinni ja ryhtyä tuumasta toimeen. Muistan ehkä vielä jopa sen, miten sitä hommaa pitikään ruveta opiskelemaan : D

Lisäksi viime reeneissä saimme Tiian kanssa kuulla molemmat jotain sellaista, josta tuli ei vain todella hyvä mieli, mutta myös ihan uutta puhtia koko tätä reenamishommaa kohtaan (:
Oltiin kyllä onnekkaita, että satuttiin löytämään hyvä jälkiporukka, minkä kanssa reenata!
Nyt meillä kyllä muutuu reenaaminen melko lailla itsenäiseksi, kun koulu alkaa, ja Iisalmi kutsuu. Onneksi sielläkin kuitenkin riittää niitä metsiä ja peltoja ja nurmikoita, jonne tehdä jälkeä, ja kavereita, joita voi orjuuttaa jäljen polkemiseen : D

Tokoonkin saatiin kasvattajatädiltä taas ihan mahtavia uusia vinkkejä, joita oli tietysti heti pakko päästä kokeilemaan! Kyllä se TK1 vielä tämän vuoden aikana lohkeaa : D

Esi-isien jäljillä.

2009-09-14T12:26:00.004+03:00

Nämä meidän otsikot taitaa olla aika jälkipainotteisia.

Tämä juttu ei kuitenkaan liity jäljestämiseen, vaan käytiin Bondin kanssa vähän herättelemässä ikivanhoja taipumuksia, ja kokeilemassa paimennusta. Paimennus tapahtui Kuparisen Tuijan (kennel Black Bonzo) tilalla Rantasalmen kupeessa, ja saavuimme Bondin kanssa paikalle jo yhdeksän aikoihin aamulla. Tästä meiltä ei ole kuin noin 20 minuutin ajomatka paikanpäälle, eli ihan suhteettoman aikaisin aamulla ei tarvinnut jaksaa kömpiä ylös.

Tuijalla oli laitumella lammaskatras, ja hän antoi ensin pienen näytöksen omilla bordercollieillaan. Sen jälkeen suurin osa lampaista laitettiin toiselle laitumelle, ja kourallinen otettiin erilliseen, tilavaan pyöröaitaukseen.
Bondi laskettiin pyöröaitauksen ulkopuolella irti ja katsottiin, miten se reagoi lampaisiin. Jänniähän ne olivat, ja ainakin häntä pystyssä niitä piti kauheasti tuijotella, vaikka samalla ympärillä olevat hajut olivatkin valtavan kiinnostavia. Se haisteli lampaita varovasti aidan raosta, mutta ei näyttänyt olevan mitenkään suunnattoman kiinnostunut tai sen puoleen vimmastunut niistä.

Seuraavaksi Tuija kehotti ottamaan koiran kiinni, ja menimme pyöröaitauksen sisäpuolelle. Bondilla melko lailla samat reaktiot edelleen, lampaat olivat todella erikoisia, jännittäviä, ehkä vähän vaarallisia? Aina kannattaa pitää pieni välimatka. Kun Bondi ei vaikuttanu kuitenkaan olevan lampaita kohtaa mitenkään hyökkäävä, se päästettiin irti.
Innoissaan se menikin tutkimaan lampaita, mutta kun ne yhtäkkiä liikkuivat, niin alkoi haukkuminen. Aluksi Bondi koitti selvästi enemmän metsästää kuin paimentaa lampaita, hampaitaan se ei käyttänyt missään vaiheessa. Aina, kun se alkoi käydä selvästi liian kuumana, kutsuin sen pois, ja rauhoitin. Pidettiin taukoa, ja kokeiltiin uudestaan.

Aitauksessa oltiin kerralla ehkä 5-10 minuuttia, ja kolme kertaa kävimme pyöröaitauksessa. Lopuksi Bondi alkoi jo ehkä saada jotain hahmotuksia; se ei enää koittanut saalistaa lampaita, mutta piti niitä kyllä kasassa, vaikkei ymmärtänytkään oikein ajaa niitä minua kohti.

Tuija tykkäsi, että Bondi oli sen verran rauhallinen lampaiden kanssa, että sitä voisi kokeilla isommallakin laitumella. Tässä vaiheessa Bondi tosin oli jo sen verran väsynyt, että se ei oikein jaksanut enää kiinnostua koko lampaista, enemmän vain haisteli laidunta, ja jos sattui osumaan lampaiden kohdalle, niin teki ehkä kaaren niiden ympäri, mutta oli selvästi jo sitä mieltä, että tämä on aika raskasta hommaa.
Niinpä laitoin Bondin sitten lepäilemään.

Kokemuksena oli kyllä ihan mielenkiintoinen, ja Bondista kyllä huomasi senkin, että on tokoiltu; heti, kun tuli epävarma tilanne, se alkoi seuraamaan vasemmalla sivulla ja koitti katsoa silmiin, että äiti, kerro nyt, mitä tehdään! Pitää katsoa, jos vielä joskus mentäisiin uudestaan. Uhkasin jo itse ruveta lampuriksi ihan vain siksi, että voisi omia koiria sytytellä hommaan.

Illalla kokeiltiin vielä ihan vähän tottistelua, kun Bondi oli ensin levännyt, ja ihan vain parin luoksetuloharjoituksen ja lopuksi vauhdikkaan luoksetulon jälkeen Bondi pääsi takaisin nauttimaan hyvin ansaitusta levosta.

Paimennuspäivän kuvasato jäi olemattomaksi, koska minulle ei ole vielä tuota henkilökohtaista hovikuvaajaa siunaantunut, ja itse on hieman vaikeaa koittaa samaan aikaan ohjata koiraa lampaiden kanssa ja hillua kamera kädessä yrityksenä saada edustavia kuvia touhusta.
Lohdutuspalkintona voisin laittaa tähän kuvan pienestä Bondista (kun näitä sattuu olemaan kansiossa valmiiksi pienennettyinä, hyi laiskaa omistajaa...)

Melkein kuvassa pikku-Bondi, muutaman kuukauden iässä.

"Lassie löytää jäljen"

2009-09-07T18:57:00.002+03:00

Nyt onkin taas ollut vähän taukoa päivittelyissä, päivät menee niin tehokkaasti kaikenlaisessa puuhastelussa, ettei juuri ehdi istua välillä, hyvä kun kotona enää näkyy : D

Viime torstaina oli taas jälkireenausta, ja Bondi oli jo metsään päin mentäesssä selvästi ainakin jotenkin perillä, mitä tuleman piti; vaikka jälkimetsä oli taas uusi, niin alkoi metsään päin mentäessä inistä ja katsella ulos ikkunoista siihen malliin, että kohta tapahtuu taas jotain hauskaa.
Reenikaveri Benita kävi polkemassa Bondille jäljen, se oli suora, ehkä vain noin 50 m pitkä, mutta nameja oli aluksi vain joka toisella askeleella (aikaisemmin ollut jokaisella), ja vasta lopussa vähän ennen loppupalkkaa jokaisella askeleella. Benita sanoi vielä, että jälki ei ala ihan merkin kohdalta, vaan vähän sen jälkeen.

Toin Bondin jäljen alkuun, ja annoin lähtökäskyn - ja pienestä matkasta huolimatta jäljen alku löytyi, ja nuori mies ajoi jäljen kuin höyryjuna, eikä juuri kyllä nameja ehtinyt syödä! Taisi koko jäljen aikana syödä kaksi namia. Yhdessä kohtaa taisi olla joku todella ihana haju, koska siihen piti pysähtyä ihan pissalle, mutta jälki jatkui suoraan ilman, että minun tarvitsi uudelleen näyttää sitä. Nenä vain maahan ja menoksi : D

Pari kertaa meinasi tulla pieni eksyminen, mutta hyvin löysi tiensä takaisin jäljelle, ja vauhti oli tosiaan melkoinen! Näinköhän tuolla vauhdilla ehtii mitään ilmaistakaan (; ?
Nyt meille annettiinkin sitten neuvoksi, että voisi ruveta pikkuhiljaa opettelemaan ilmaisuja. Siis pulikoita veistelemään!

Tänä kesänä on kyllä tullut oltua metsässä ihan eri tavalla kuin ennen, eikä vähiten tuon jäljen takia, joka on kyllä avannut taas ihan uudenlaisen näkemyksen koko koiraharrastuspuuhaan. Aika moni muu meidän jälkiporukasta taitaa olla enemmän Pelastuskoirapuolelle menossa, mutta se ei kyllä haittaa, päinvastoin, en ole vielä törmännyt sen tyylisiin koiraharrastajiin tuossa porukassa, jotka katsoisivat nenän varttaan pitkin sen takia, että heidän kanssaan reenailee collie, ja vieläpä pörrömalli. Sen sijaan parikin ihmistä on kyllä sanonut, että onpa mukavaa nähdä collieta harrastamassa!
Pitäisikö rodun harrastajien ottaa tästä vinkkiä (; ? Jos ihmisten yleinen käsitys colliesta on vieläkin se, että ei niistä taida oikein olla mihinkään, kuin korkeintaan pyörähtelemään näyttelykehässä. Suosittelen kokeilemaan, jos löydätte hyvän seuran tai reeniporukan, voitte yllätyä positiivisesti : D

Tiian ja Terinkin jäljestys sujui niin mallikkaasti, että päätimme Tiian kanssa vielä myöhäisen illan päätteksi palkita itsemme ja koirat kebabilla (;

Päivä, joka ei ollut niin kaunis.

2009-09-02T20:44:00.004+03:00

Olin keräämässä sipuleita ystäväni vanhempien kasvimaalla, ja Bondi oli siinä vieressä makoilemassa. Talon oma koira seisoi keskellä tietä, ja kutsuin sitä pois siitä. Se kuitenkin kuuli auton äänen, eikä hievahtanutkaan. Tässä vaiheessa Bondi vähän katseli minua. Komensin uudestaan, paljon napakammin, eikä koira vieläkään siirtynyt, tuijotti vain tulevaa autoa. Seuraava vaihe oli, että hyökkäsin koiraa kohti ja karjaisin sille niin kovaa kuin jaksoin "Pois sieltä !!"
Huomasin silmäkulmastani, että Bondi juoksi jonnekin, ja normaalisti jos korotan ääntä, se menee vähän matkan päähän, ja tarkastelee tilannetta, joten en kiinnittänyt siihen sen kumemmin huomiota. Hetken päästä se ei kuitenkaan palannut takaisin viereeni, ja kun katsoin tarkemmin, koko koiraa ei näkynyt missään. Aloin huudella ja kutsua sitä. Se on aina irti. Se ei koskaan ole karannut mihinkään. Jostainhan se kohta tulisi.

Ystäväni äiti tuli paikalle, ja kyseli Bondia.
"Se meni tuonne metsään, eiköhän se kohta tule."
Kutsuimme molemmat Bondia jonkin aikaa, ja ystäväni äiti huolestui.
"Nyt se hävisi".
Minä vakuuttelin, että ei se minnekään lähde, kyllä se kohta tulee takaisin. Jonkin ajan päästä äiti-ihminen alkoi jo hätääntyä todella, ja hoki, että nyt se katosi, nyt se lähti. Minä yritin pitää pääni kylmänä ja sanoin, että ei varmasti lähtenyt, kohta se tulee jostain, se ei ole koskaan lähtenyt, eikä se hätäily siinä auta.

Bondia ei kuitenkaan näkynyt, eikä kuulunut.

Jatkoin kutsumista, ja sipulien nostamista. Kyllä se kohta jostain ilmestyy. Ihan kohta tuolta pusikosta kuuluu rytinää, ja sieltä se tulee vähän epävarmana takaisin, ja katsoo minua ja miettii, olenko vielä vihainen. Meni jonkin aikaa. Huutelin ja viheltelin välillä.

Bondi ei tullut.

Ystävän äidin hätäily alkoi tuntua minusta jo pahalta, ja rupesin jo hermostumaan ja vastasin kiukkuisesti kysymyksiin siitä, oliko Bondia näkynyt ja missäköhän se mahtoi olla. Kiukku vain kasvoi, kun näin talon oman koiran juoksentelevan ympäriinsä. Sillä hetkellä se vain tuntui olevan sen koiran syy. Jos en olisi huutanut sille, ei Bondi olisi säikähtänyt. Eihän se niin ollut, mutta tuntui vain helpommalta löytää joku syyllinen.

Kutsuin Bondia yhä tihenevämpään tahtiin ja yhä kovempaan ääneen. Ei mitään. Äiti-ihminen käski minua jättämään sipulit ja lähteä etsimään koiraa. Tein työtä käskettyä, vaikka koitin edelleen näyttää siltä, että kaikki oli hyvin ja täysin hallinnassa. Kuitenkin alkoi tuntua siltä, että nyt oli joku pielessä. Menin myös metsän ja hakkuuaukean puolelle huutamaan, seisoin kannon päällä, ja huusin ja vihelsin siitä.

Huutelin Bondia pitkään, edelleen kovemmalla äänellä ja tiuhempaan tahtiin. Sydän alkoi hakata yhä hurjempaa vauhtia, ja kurkkua alkoi kuristaa. Mieleen nousi sekavia ajatuksia, ja koiraa huutaessa ääni alkoi jo särkyä. Äiti-ihminen otti auton, ja sanoi lähtevänsä etsimään tieltä, ja kertomaan naapureille, että ilmoittavat, jos näkevät mustaharmaata collieta. Jäin itse pihaan odottamaan ja huusin, vihelsin ja kutsuin kaikilla mahdollisilla eri tavoilla, eri sanoilla, eri äänenpainoilla.

Aluksi olin ollu raivoissani, ja ajattelin vain, että kunhan se koira tulee takaisin, niin tietää kyllä käyneensä reissussa omin luvin. Raivo alkoi kuitenkin muuttua huoleksi, epäillykseksi ja suunnattomaksi hädäksi, ja se kuului äänestä. Huusin vain Bondia uudestaan ja uudestaan, ja lopulta niin kovaa, etten jaksanut enää seistä, vaan tipahdin kontalleni. Otin huutoon puhtia maasta, enkä sillä hetkellä todellakaan ajatellut, oliko järkevää karjua koiran perään hädissään itkusta särkyneellä äänellä. Huutaminen tuntui ainoalta asialta, mitä pystyin tekemään. En jaksanut enää viheltää, huulet ei enää kääntyneet vihellykseen.
Itkin ja rukoilin hiljaa; Annathan sen tulla takaisin. Ohjaathan sen takaisin.
Pitkään jatkuneen yhtäjaksoisen huutamisen jälkeen jäin itkuni läpi kuuntelemaan.

Bondi ei tullut.

Äiti-ihminen tuli takaisin. Istuin pihalla polvillani ja katsoin toiveikkaana autoa. Olisiko se löytynyt...? Olisihan äiti-ihminen varmaan soittanut, jos olisi? Jos vaikka akku oli loppunut? Ei ollut kenttää? Katsoin ohiajavaa autoa: sisällä ei ollut koiraa. Kurkkua alkoi taas kuristaa. Äsken pinnassa käynyt pieni toivonkipinä sammui kipeästi sihahtaen. Istuin pihalla, tuijotin metsään, ja huusin. Äiti-ihminen tuli paikalle, ja totesi: Ei sitä löydy.
Itkin, mutta katsoin muualle. Vaikka kyllähän äiti-ihminen tiesi, että itkin.

Soitin omalle äidilleni kotiin. Äiti vastasi, ja itkin puhelimeen: Bondi on hävinnyt. Sitä ei löydy mistään.
Äiti ei kuullut, kysyi vain, että mitä.
Sanoin uudelleen, äiti ei kuullut vieläkään.
Kiljuin puhelimeen jotain käsittämätöntä.
Puhelu katkesi.
Soitin uudestaan.
Kerroin taas asiani. Äiti ei kuullut. Kenttä oli kai huono.
Soitin isälle. Nyt minä en kuullut isän ääntä.
Soitin uudestaan. Sama juttu. En saanut kumpaakaan kiinni.
Turhauduin, ja purin sen puhelimeeni, joka sattui olemaan sillä hetkellä kädessä, ja viskasin sen nurmikkoon. Kaduin saman tien. Jos joku naapuri vaikka soittaisi, että koira oli löytynyt. Kasasin puhelimen äkkiä kokoon, ja kun sain siihen virrat päälle, äiti soitti.
Vastasin, vaikka ääneni oli kadonnut johonkin.
Sanoin, että Bondi oli kadonnut. Kerroin tilanteen niin hyvin kuin pystyin. Äiti kehoitti pysymään kuitenkin rauhallisena ja sanoi, että se varmasti tulisi takaisin minun luokseni.

Sillä hetkellä ei tuntunut ollenkaan siltä.

Aloin jälleen huudella sitä, huusi sitä joka välissä, aina kun pystyin. Kun olin rauhoittunut, mietin, että lähtisin vuorostani etsimään sitä tien varresta autolla. Jos se hurja olisi vaikka lähtenyt juoksemaan kotiin päin. Sitten se tuli mieleeni; lähellä asui Bondin leikkikaveri, pikku bordercollie Sara, sehän olisi tietysti juossut sinne! Uuden toivon voimin lähdin ajamaan autolla kohti Saran kotia, ja pystyin jo melkein näkemään, miten Bondi juoksi pihassa, tai istuisi rappusilla oven edessä, ja odottaisi, että joku tulisi päästämään sen leikkikaverin vapaaksi. Ajoin hiekkatien pätkän hitaasti, ja kun saavuin pihaan, ilkeä kipu vihlaisi taas rintaa; ei Bondia, eikä sen kummemmin Saraakaan. Soitin ystävälleni, Saran omistajalle, ja kerroin tilanteen, ja hän lupasi ilmoittaa, jos näkisi mitään.

Jatkoin matkaani kohti Kirkonkylää, ja ajoin viitostielläkin kahdekseksaakymppiä, jos se vaikka juoksisi metsänlaidalla tien reunassa. Matkalla soitin molempiin lemmikkien hoitokoteihin, joista luvattiin ilmoittaa, jos jotain kuuluisi. Puhuminen tuntui jotenkin oudolta, ihan kuin ääni ei olisi kunnolla riittänyt.

Takaisin tullessani ajoin pikkutietä neljääkymppiä, molemmat etuikkunat auki, ja huusin aina välillä. Ajoin melko pitkälle, käännyin tienhaarassa, ja ajoin yhtä hitaasti takaisin päin. Kävin sen tien päässä, jossa talo on, ja ajoin hitaasti ja huhuilin. Ei mitään. Ei yhtään mitään. Olo oli turta.

Ajoin takaisin pihaan. Äiti-ihminen tuli navetalta, ja näytti saaneen ajatuksen; lähistöllä asuu ihminen, joka kasvattaa bordercollieta, ja pitää niitä paimenkäytössä. Ne varmaan joutuvat etsimään kadonnutta karjaa, osaisivatkohan etsiä koiria?
Sanoin ehkä soittavani, en muista. En kuitenkaan soittanut. Menin takaisin metsän reunaan, ja jatkoin koiran kutsumista. Vihelsin ja huusin. Vihelsin niin paljon, että minua alkoi huimata. Piti hengittää vähän aikaa rauhassa. Heti kun tuntui paremmalta, jatkoin taas viheltämistä. Tuuli oli kova.

Äiti-ihminen sanoi, että sai bordercollienaisen kiinni. Selitin tilanteen, ja tämä ihminen sanoi, että voisivat kyllä tulla paikalle. Taas uusi toivo heräsi. Ne löytäisivät Bondin! Ei ole koiran nenään tarkempaa. Nainen sanoi tulevansa paikalle vartin sisään. Koko sen vartin seisoin kannonpäässä, ja vihelsin ja huusin, ja kutsuin, ja vihelsin.
Se oli ollut kateissa jo toista tuntia.

Kun kuulin auton äänen tieltä, käännyin aina katsomaan; jos jollain olisi kyydissään merlecollie. Jos joku olisi löytänyt sen, ja toi sitä nyt takaisin. Turhaan kuitenkin katselin. Se ei ollut kenenkään kyydissä. Pian mutkan takaa tuli kultainen Volvo, jonka takakontissa istui kolme bordercollieta. Menin pihaan ottamaan niitä vastaan. Nainen päästi koirat pois autosta, ja käski näyttää, mistä Bondi oli lähtenyt. Näytin painauman, jossa Bondi oli maannut, ennen kuin oli lähtenyt. Koirat haistoivat sitä, ja nainen komensi ne etsimään. Ne lähtivät kuin raketit. Innostuin. Kyllä ne jotain löytäisivät!

Välittämättä minkään maailman siitepölyallergioista tai maassa olevista montuista menin koirien ja omistajan perässä umpimetsikössä. Välillä koirat kuitenkin alkoivat haukkua, ja omistaja sanoi: "Tuolla se on! Ne ei hauku turhaan."
Innostuin aina, kun koirat haukkuivat. Nyt ne löysivät sen!
Omistaja kuitenkin epäili, että Bondia jännitti, ja se meni edeltä karkuun.

Varmasti tunnin verran rymysimme koirien perässä metsässä, mutta viimein takaisin päin tullessa hakkuuaukiolla ne hävittivät jäljen, joka meni nyt vastatuuleen. Selvästi ne olivat kuitenkin jotain löytäneetkin, mikä antoi vähän toivoa. Bondi ei ollut kaukana.
Myös koirien omistaja vaikutti varmalta; se ei varmasti mene kauas, ja jos se ei tule takaisin tänäiltana, se tulee varmasti viimeistään huomenaamuna. Ei ole sen tyylinen koira, joka vain lähtisi, eikä tulisi takaisin. Yksi bordercollieista tuli luokseni, painoi päätään reittäni vasten ja katsoi minua silmiin. Käsitykseni rodusta muuttui yllättäen parempaan.

Menimme takaisin pihaan, ja koirien omistaja vakuutteli edelleen, että se löytyy varmasti, ja että se ei ole kaukana. Osa minusta uskoi, olihan tämä ihminen kokenut, ja vaikutti niin varmalta, mutta pieni epäilys häilyi koko ajan mielessä.
Olin jo päättänyt, että jäisin yöksi paikan päälle, vaikka pihalle telttaan, kiikuttaisin siihen viereen Bondin oman mökin ja kipollisen herkkuja.
Välillä olin kuulevinani tai näkevinäni jotain, mutta ei se ollut Bondi.

Menin takaisin pihalle istumaan, siihen samaan paikkaan, josta Bondi oli kadonnut. Istuin vain, ja huusin hiljaa Bondia nimeltä. Vihelsin vähän väliä pitkiä, kimeitä vihellyksiä. Huusin vain, ja vihelsin. Kuin vanhasta tavasta. Tiesin jo, että jos se ei löytyisi, en varmasti nukkuisi seuraavana yönä, ja samalla odottaisin ja pelkäisin seuraavaa aamua; mitä, jos se ei tulisikaan? Mitä jos ei sitä seuraavanakaan aamuna? Tai sitäkään seuraavana? En pystyisi nukkumaan enää ollenkaan. Joka päivä vain etsisin ja kutsuisin, ja miettisin, missä se on, ja milloin se tulee takaisin.

Se oli ollut kateissa jo yli kolme tuntia. Ei koskaan yksikään minun koira tai kaverin tai tutun koira ollut ollut niin pitkään kateissa. Ei tällaista tapahdu minulle. Tällaisia juttuja vain luetaan jostain silloin, kun ne on tapahtuneet muille. Ei itselle.

Istuin edelleen pihalla, ja hiljaa rukoilin taas, että Bondi tulisi pian takaisin, ja että se olisi kunnossa. Välillä olin kuulevinani sen vinkaisevan, mutta se oli vain joku pikkulintu. Välillä luulin, että pusikko rytisi, mutta se oli vain tuuli.
Istuin märällä nurmella, en tiedä, kuinka kauan olin istunut ja kutsunut ja viheltänyt.

Yhtäkkiä tuli mieleen vielä yksi vaihtoehto; jälkiryhmässä meillä on pelastuskoiraihmisiä, voisivatko he tietää jonkun koiranetsijän?
Soitin yhdelle porukasta, ja sanoi tietävänsä yhden, joka oli tosin kuulemma juuri eilen ollut töissä, mutta lupasi kysyä, ja pyysi minua pitämään hänet ajan tasalla. Lupasin, ja kiitin.
Myös isäni oli aikaisemmin tullut mukaan etsintöihin skootterin selästä käsin. Sieltäkään suunnalta ei ollut kuulunut mitään.

Istuin nurmikolla, ja heilutin itseäni hiljaa. Ilta alkoi viiletä, ja nurmikosta kostuneet farkut eivät kyllä yhtään auttaneet asiaa. Sillä hetkellä en ajatellut sitä. Joka toisella hengenvedolla vihelsin, ja joka toisella kutsuin Bondia nimeltä. Paljon vaimeammin, kuin aikaisemmin.
Äiti-ihminen tuli marjasankon kanssa paikalle, ja sanoi, että menee metsänlaitaan keräämään puolukoita, jos se vaikka tulisi siihen. Nyökkäsin hiljaa.

Katsoin metsään päin, jonne Bondi oli juossut. Ihan kuin sieltä olisi taas kuulunut jotain. Sydän loikkasi muutaman kerran ylimääräistä, kun olin näkevinäni jotain harmaata metsässä. Kutsuin Bondia nimeltä. Äiti-ihminen oli varma, että rupesin jo näkemään näkyjä.
Kutsuin Bondia uudestaan.

Siellä se oli !

Se oli metsässä!!

Samassa metsässä, johon se oli hävinnyt !

Sieltä se nyt tuli!!

Siellä se oli !!

Kutsuin sitä uudestaan ja uudestaan. En osannut sanoa muuta, kuin hokea sen nimeä. Aloin jo itkeä.

Bondi tuli metsästä suoraan syliini, kuin minä olisin ollut kauan aikaa poissa, se nojasi itseään minua vasten, ulvoi ja hyppi ja koitti nuolla naamaani, mutta minä vain tarrauduin kiinni sen koko vartaloon ja itkin hysteerisenä. En oikein tiennyt syytäkään, oliko se itkua onnesta vai helpotuksesta vai paineen purkautumisesta. Itkin vain. Bondi oli hämillään, mutta loikkasi onnellisena syliini. Itkin sen turkkiin ja kysyin, mihin se oli mennyt, ja sanoin, ettei enää ikinä menisi noin. Huoli oli ollut valtava.

Vein sen terassille, ja soitin kaikille: "Se löytyi! Se tuli takaisin!"

Bondi alkoi tapansa mukaan heiluttaa häntäänsä iloisesti aina joka puhelun päätteeksi, ja muuten se vain makasi jalkojeni välissä, läähätti vain vähän, varpaat puolukasta punaisina. Ei se näyttänyt erityisen väsyneeltä tai hengästyneeltä, mutta omalla tavallaan helpottuneelta kyllä sekin.
Katsoin sinistä iltataivasta, ja kiitin hiljaa: "Kiitos, kiitos, kiitos! Kiitos, että se tuli takaisin!"
Bondi heilutti minulle häntäänsä, ja koitti ymmärtää mistä oli kyse.
Halasin sitä ja hengitin sen valkoiseen kaulukseen onnellisena, ja niin helpottuneena, kasvot vieläkin kosteina kyynelistä.

Päivä oli taas kaunis, kauniimpi kuin milloinkaan vähään aikaan.

Bondi tottistelemassa.

2009-08-31T21:26:00.002+03:00

Tänään käytiin jälleen Bondin kanssa reenailemassa meidän pikkuhiljaa vakituiseksi muotoutuvassa tottisporukassa. Pääasiassa tämä porukka siis harjoittelee nimenomaan PK-tottiksen liikkeitä, mutta reenailevat kyllä tokoakin, jossa me nyt siis tällä hetkellä tarvitaan akuuteimmat neuvot.

Edelliset kisathan meillä meni vähän penkin alle, ja nyt saatiin sitten neuvoja muutamiin ongelmakohtiin; vasemmalle käännöksiä neuvottiin harjoittelemaan ihan paikallaan, tai niin, että vain muutama askel eteenpäin ja sitten käännös vasempaan, ja samantien seis. Muutaman kerran kokeiltiin, ja kyllä se sieltä alkaa varmaan pikkuhiljaa muodostua. Uusina piristävinä juttuina kokeiltiin nyt sitten liikkeestä istumista ihan kerran pari, ihan vain, että tulee jotain vaihtelua siihen samaan vanhaan alokasluokan liikkeiden orjalliseen puurtamiseen (mitä toko ei siis tietenkään missään nimessä saisi koskaan olla), ja lisäksi on ruvettu opettelemaan PK-kisoja silmälläpitäen luoksetuloa suoraan eteen. En aikoinani tiennyt, että palveluskoirakokeissa koiran pitää tulla ensin eteen, ja siitä erillisellä käskyllä sivulle, joten opetin siis Bondin tulemaan suoraan sivulle. Tiedänpähän jatkossa : D

Yksi uusi, jännittäväkin juttu tuli nyt kokeiltua; reeneissä ammuttiin, ja ampujat sitten ilmoittivat, että nyt jos joku haluaa omalle koiralleen ampumisen, niin voi ottaa autosta pois.
Ajattelin sitten, että se on meillä ennemmin tai myöhemmin edessä, joten miksei ennemmin. Otin Bondin autosta, ja aloin leikkiä sen kanssa. Ensimmäinen laukaus tuli, eikä mitään. Bondi ei edes tajunnut, että mitään oli kuulunut. Luulin, että homma oli siinä, mutta yhtäkkiä kuului toinen laukaus. Siihen Bondi jo reagoi, ja lopetti leikkimisen, vähän vielä katseli minua, että mitäs nyt. Koitin saada sen vielä leikkimään, että jäisi hyvä mieli ja unohtaisi koko asian, mutta saman tien tuli kolmas laukaus. Tässä vaiheessa Bondia ei kiinnostanut leikkiminen enää ollenkaan, katsoi vain kentälle päin. Omaa tyhmyyttäni siis, olisi pitänyt tajuta kysyä, kuinka usein meinaavat ampua :/

Bondillehan sattui viime uutena vuotena aika ikävä juttu, ihan parin sadan metrin päässä siitä räjähti sellainen valtava valopalmu, joka ei ollut sitten yhtään mukava juttu - ja vielä siihen aikaan, kun ajattelin iltapissityksen olevan turvallista, ja vieläpä keskellä kirkonkylää!! Silloin kyllä suututtin, ja varsinkin, kun Bondi rupesi sen jälkeen todella varovaiseksi paukkujen kanssa. Mentiin kentän sivuun vähän rauhoittumaan, ja namia kuitenkin söi, mutta katsoi koko ajan kentälle, eikä leikkimisestä kyllä innostunut.
Reenikaveri sanoi, että sen kanssa voidaankin nyt ruveta ihan varovaisesti reenailemaan paukkuja, ilman, että siitä tekee mitään numeroa. PK-kokeissahan kun sen homman pitäisi olla hallussa.

Kuitenkin autossa Bondi rauhoittui melko äkkiä, ja kotiin päästyä oli jo aivan normaali ja pissaili ja haisteli ympäriinsä. Vielä kentällä ollessakin alkoi jo rentoutua, kun tajusi, ettei tapahtunut mitään. Ei ole kuulemma missään nimessä mikään toivoton tapaus tuon paukkuasian suhteen : D Harmittaa kyllä, kun piti sattua tuollainen :/ ...

Yleisesti ottaen jäi kyllä reeneistä ihan hyvä mieli, ja odottelen jo seuraavia (: Jos nyt saataisiin se TK1 vielä tämän vuoden puolella, niin sitten voisi viimeistään ensi vuonna ja kokeilla sitä avointa luokkaa, mikä tarkoittaa uusien liikkeiden opettelua, mikä tarkoittaa sitä vaihtelua, ja vaihtelunhan pitäisi tosiaan virkistää, eikös (: ?

Opettelua.

2009-08-30T18:12:00.004+03:00

Pitkään olen jo miettinyt, että pitäisi saada Bondille aikaiseksi joko jonkinlaiset kotisivut, tai sitten blogi, josta kiinnostuneet (ja varsinkin liian kaukana asuva kasvattaja) voisivat lukea colliepojan kuulumisia, joita on tullut viime aikoina sen verran paljon, että ajattelin, että nyt pitää todella tehdä asialle jotain.

Varsinkin nyt alkuvaiheessa kun vasta opettelen käyttämään blogia voivat värit ja kuvat vaihdella sivulla enemmänkin, mutta kunhan tästä rupean pikkuhiljaa oppimaan, niin eiköhän blogin ulkoasukin ala pikkuhiljaa vakiutua (:

Blogin nimestä vielä: katsoin joskus diaesityksenä kuvia Bondista ja kahdesta muusta colliestamme leikkimässä syksyisellä pihalla, ja soittimesta alkoi soida U2:n "Beautiful Day" -kappale. Tajusin, miten hyvin tuo kappale sopikaan pienen colliepojan elämänasenteeseen; tänään on kaunis päivä, älä murehdi huomisesta, vaan mene ja näe niin paljon kuin vain pystyt, kaikesta huolimatta.

Bondille varmaan jokainen aamu on aina yhtä kaunis, ja hyvä päivä tehdä vaikka mitä (:

Blogi avattu!

2009-08-30T18:02:00.000+03:00

Bondin blogi on nyt avattu!