Elämäni koirat 3/5.

Seuraavan koiran tarina ei toivottavasti saa aikaan niin runsaita kyynelvirtoja, mitä kaksi (tai kolme) edellistä tarinaa ovat aiheuttaneet. Tämä on kuitenkin tarinana ehkä hieman toisenlainen koiratarina.

Kun Salsan meille muutosta oli kulunut neljä vuotta, elettiin vuotta 2007 ja minä kirjoitin ylioppilaaksi. Olimme jo äidin ja isän kanssa puhuneet, että mummokoiria en ottaisi mukaan opiskelutaipaleelleni; Salsa olisi varmasti sopeutunut paikkaan kuin paikkaan ja tilanteeseen kuin tilanteeseen, mutta entäs Misty? Pekkuinen Mes, joka oli niin riippuvainen toisen koiran ja varsinkin Salsan läsnäolosta, mutta joka niin rakasti kaikkea tuttua, turvallista ja rutiineita?

Tulimme siis yksissä tuumin siihen tulokseen, että minun ylioppilaslahjani olisi koira. Salsan myötä minulle oli myös avautunut melkolailla toinen katsantokanta siihen, että millaisia koiria colliet oikeasti voikaan olla ja mitä niiden oikeastaan pitäisi olla, joten selailin kasvattajia pääasiassa sillä silmällä, että heillä olisi itsellään jonkinlaista harrastustaustaa.

Tuohon aikaan eräs kaverini oli juuri aloittelemassa colliekasvatusta, ja olin silloin kovasti ihastunut hänen soopelinarttuunsa Ruuhun (Say Wuf RuuRuu). Ruuta oltiinkin pennuttamassa ja minulle olikin jo vähän niin kuin alustavasti varattu tuosta pentueesta soopeli narttupentu. Ruu ei kuitekaan koskaan valitettavasti pentuja saanut, joten sen omistaja Kirsi ohjasi minut sen kasvattajan puheille, jolle oli odotettavissa Ruun siskopuolen NouNoun pentue lähiaikoina. NouNou oli väriltään merle ja vierastin ja vierastan tuota väriä edelleen suuresti. Olinkin joskus sanonut, että merlekoiraa ei minulle kyllä ihan heti tule tai jos tulee, se on nahka. NouNoun emä oli kuitenkin sama kuin Ruun, suuresti ihailemani Say Wuf Lady Weronica, eli Nita. Niinpä otin yhteyttä Say Wuf-Kirsiin, ja muutaman kuukauden päästä haimme Uudestakaupungista pienen merlepojan, Say Wuf Working Wonders, jota jo kasvattaja kutsui nimellä Bondi.

Bondin kanssa elämään opettelu ei ollut kuitenkaan ihan pala kakkua. Pentu sinällään oli ihana. Olin sanonut Kirsille, että muulla ei ole oikeastaan mitään väliä, kunhan saisin reippaan, terveen ja iloisen pennun. Muistelen Kirsin vähän naurahdelleen, että no sen verran hän kyllä pystyy lupaamaan. Ei tainneet olla jälleen kerran hääppöiset kriteerit pennunhankinnassa :D 

Vaikka Bondi oli juuri kaikkia näitä asioita, minulla oli sille kuitenkin päässäni ja mielessäni enemmän vaatimuksia. Siitä piti tulla minun suuri ja upea harrastuskoirani, jonka kanssa kisattaisiin kaikessa ja voitettaisiin kaikki. Se on kamalasti painetta pienen koiranpoikasen hartioille, ja aivan liikaa 19-vuotiaan koiranomistajan tavoiteltavaksi sillä kokemuspohjalla mikä minulla tuolloin oli. 

Lisäksi Bondi ei ollut se perinteinen "Tää kiipes meidän syliin ja nukahti siihen" -pentu. Se oli ensinnäkin minulle oudon värinen, tuo kummallinen merle, joka ei minusta ollut oikein väri ollenkaan. Se näytti ja näyttää minusta edelleen siltä, että jotain on jäänyt koiran tekemisessä kesken. Niin kuin että musta siitä piti tulla, mutta kiireessä ei ehtinyt värittää koiraa loppuun. 

Lisäksi se oli uros. 

Uroskoira. Ei kykene. Kolme aiempaa olivat olleet narttuja ja yhä tänäpäivänä koen kyllä olevani enemmän narttuihminen (mitä ei nykyisten koirieni sukupuolijakaumasta kyllä uskoisi). 

Olin siis Bondin kanssa vähän ulapalla. No, tossa se nyt on. Mitäs sille sitten tehdään...? 

En antanut tämän kuitenkaan hidastaa tahtia, vaan hurja harrastaminen alkoi jo muutaman kuukauden ikäisen pennun kanssa. Tokoa tehtiin, koska silloinhan olin vannoutunut pk-lajien ja koko palveluskoiratoiminnan ympärillä pyörivän koirakulttuurin vihaaja. 

Bondi-rukka sai kuitenkin elämänsä aikana kokea, ettei ole helppoa olla minun ensimmäinen vakavastiotettava harrastuskoirani. 

Tuolloin uskoin vielä kaikenmaailman johtajuushömpötyksiin ja selätysteorioihin. Sen tuo erittäin ohjaajapehmeä ja oikeasti kyllä nöyrä koira sai silloin valitettavasti tuntea nahoissaan. Jos koira ei tehnyt jotain asiaa (jota todellisuudessa en edes ollut sille koskaan kunnolla opettanut), oli se minun näkemykseni mukaan auttamatta johtajuusongelma, koira näytti minulle keskisormea ja se piti sitten selättää. Kaikki Bondiin kohdistuvat odotukset tuntuvat romuttuvan pala palalta, ja minä yritin itkien ja parkuen ja kitarisat punaisina karjuen pitää niistä kaikista murusista kynsin hampain kiinni; ja meistähän tulee hyviä vaikka väkisin! Minun koirani ei saa olla huono! Minä en saa olla huono! Minä en saa epäonnistua, koska MINUN pitää näyttää kaikille, että collie on hyvä koira! 

Jos nyt näkisin silloisen itseni, oksentaisin varmaan. Sen jälkeen halaisin itseäni ja käskisin rauhoittumaan, kertoisin, miten voisin tehdä niin monet asiat toisin. 

Kaikesta tästä huolimatta Bondi pysyi minun rinnallani. Otti nöyränä vaikkakin suuresti hämmentyneenä vastaan kiukunpuuskani ja epäjohdonmukaisuuteni. 

Jos olisin tuolloin ymmärtänyt, kuinka epävarmuus siinä koirassa kasvoi kuin pikimusta lumipallo... 

Bondista kasvoi kuitenkin monessa suhteessa aivan ihana koira. Sitä pystyi huoletta pitämään vapaana missä vain, milloin vain. Se kuunteli minua ja seurasi pelkkiä kehoni liikkeitä tarkasti. Se on luotettava. En koskaan ajatellut, että voisin joutua tilanteeseen, jossa se ei olisi minulla hanskassa. Lisäksi se oli opiskeluaikojeni suuren ahdistuksen parannus tai ainakin suuri helpotus. Olin kaamean ahdistunut siitä, että minun piti asua viikot poissa kotoa. Opiskelija-asuntolassa, mutta silti niin yksin. Se ei ollut kovin mukavaa aikaa elämässäni, ja kaikenlaiset henkiset ongelmat ottivat minussa vallan. Voin huonommin, kuin koskaan olin voinut - ja toivottavasti en tule enää koskaan niin huonosti voimaan. 

Mutta onneksi oli Lassi. Tuo rakas, armas Lassi, joka oli jalkani vieressä aina. Lassi, joka nukahti syliini vielä aikuisenakin, kun tanssahtelin hiljalleen omassa huoneessani ja lauloin sille Leonard Cohenin "Hallelujah" -kappaletta. Lassi, joka meni penkkini alle nukkumaan matkalla Joroisista Iisalmeen. Tuo upea, ihana, rakas pikku-Lassi, jota ilman en olisi selvinnyt kahdesta vuodestani Iisalmessa. Lassi, joka tuli luokseni silloinkin, kun tiesi minun antavan sille tukkapöllyä ja usein, ei, AINA aivan ilman mitään oikeaa syytä. Samana iltana Lassi tuli minun jalkopäähäni nukkumaan. Ihan hiljaa. Ei katsonut minuun ollenkaan. Painoi vain pään jalkojeni päälle. Itkin. Taas. 

Taisin luvata, ettei tule nyyhkytarinaa. Olen pahoillani, etten kyennyt pitämään tätä lupausta.

Bondista kasvoi myös koira, jonka kanssa ikinä starttasin ensimmäisen kerran virallisissa kokeissa. Sain tahkottua sille ihan omilla koulutusmetodeillani aikoinaan TK1:n, jonka jälkeen myös päätin, että tämän naisen tokoura loppui sitten muuten tähän :D

Bondi myös tutustutti minut pk-lajeihin ja sai minut näkemään ne aivan toisesta vinkkelistä. Bondin lajina oli jälki ja sitä kyllä käytiin jokuset jäljet poljeskelemassa ja ajelemassa Tiian ja Terin kanssa pimeissä metsissä, vanhalla viitostiellä kebabkioskille ajaessa hirviperhettä väistellen.

Palveluskoiraa ei Bondista koskaan kuitenkaan tullut, sillä se osoittautui laukausalttiiksi.

Bondi on nyt yli seitsenvuotias, täyttää jo helmikuussa 8 vuotta, ja jossain vaiheessa ajan kuluessa huomasin, että vaikka se oli minulle pentuna oudon ja vieraan oloinen, olin ajan myötä oppinut rakastamaan sitä, ja huomannut, etten voisi enää kuvitella sitä kenenkään muun koirana ilman, että sydäntäni riipaisisi.

Nyt se nukkuu tietokonetuolini takana. Aina lähellä. Bondin kanssa elämä ei ole ollut helppoa, eikä ole aina vieläkään. Se on todennäköisesti koira, joka on kaikista eniten aiheuttanut minulle ja ennen kaikkia ihmisille ympärilläni ja heidän koirilleen ongelmia. Koirasta kasvaa sellainen, millaisena se on kasvanut. Bondi oli vuosia kovan paineen alla, mutta siitä ei tullut sitä timanttia, jonka olisin tuolloin halunnut siitä tulevan. Siksi se kai on tuon värinenkin, osittain alkanut muuttua timantiksi, mutta jäänyt puoliksi hiileksi.

Katsos Lassia!

Ei se haittaa. Se on minun puolihiileni. Ja olkoon muun maailman mielestä vaikka miten pöljä koira, se on minulle maailman rakkain Lassi Elias. Vain me Lassin kanssa tiedetään, minkälainen tie me on yhdessä kuljettu ja kuinka me ollaan tähän päivään yhdessä päädytty.