Sivut

tiistai 25. marraskuuta 2014

Elämäni koirat 5/5.

Tänään ei sitten itketä yhtään! Ehkä itkunaurua, koska tästä koirasta puhuttaessa ei vaan kerta kaikkiaan voi sydämessä olla surua.

Minulla ei ollut koiranpaikkaa auki. En todella etsinyt koiraa. Mietin, että tässähän tämä elämä menee mukavasti kahden koiran kanssa. Raisa oli kolmevuotias, juuri aikuistumaan ruvennut koira. Elämä oli helppoa kahden valmiiksikoulutetun koiran kanssa.

Sitten Airi, Irokon Lightspeed, sai pennut.

Airi on Raisan tätipuoli, Riian (Irokon Donna Gloria) tytär ja Raisan emän Duon (Irokon Starshine) siskopuoli. Sen isä on FI KVA Black Gary Jesse James, koira, jonka muistan ajoilta, kun olin vasta pääsemässä pikkuhiljaa sisään koira- ja colliemaailmaan. Tämä Airin syntynyt pentue oli koiralle ensimmäinen laatuaan, ja siinä oli isänä toinen minun näkövinkkelistäni "vanhan linjan" collie, Serica's Doctor of Love, Rico. Ricon muistin nimenomaan sen harrastusrintamalta ja erityisesti pk-lajeista saatujen tulosten perusteella.

Pentueeseen syntyi kuusi reipasta poikaa, ja yksi tyttö, kuusi soopelia ja yksi tricolor. Huh, onneksi noin paljon poikia, ja se ainokainen tyttökin jo alustavasti varattu! Koska urostahan minulle ei tule kun vasta aikaisintaan sitten, kun Bondista aika jättää.

Ihastelin Johannan facebookiin laittamia päivityksiä ja kuvia pennuista, jotka vaikuttivat aivan mahtavilta tapauksilta. Reippailta ja avoimilta. En aivan itsekseni ihaillut näitä pentuja, vaan niistä innostui myös Margit, jolle tulikin sitten yksi poikapennuista, Rico Jr. Margitin mukana kävin pentuja katsomassa kerran ja mukaan lähdin myös silloin, kun Margit haki Rico Jr:n kotiin. Pennut olivat mahtavia. Hurjia elikoita, joiden hampailta ja hurjilta hyppyhyökkäyksiltä ei säilynyt kukaan!

... Hitsi, oli ne ihania pentuja, mutta onneksi ne on kaikki varattu, eikä mulla nyt ole sitä koiranpaikkaa auki edelleenkään.

Yhden pennun varaus sitten peruuntui. Ja pysyi peruttuna. Pentu jäi Johannalle. Kasvoi. Oli melkein puolivuotias. Näin jälkikäteen mietittynä minulle jäi tunne, että ehkä se vain odotteli minua siellä, mietti, että koska se äiskä tulee hakemaan minut kotiin. Bennymaiseen tapaan otti tietysti ilon irti odotteluajastaan. Johanna sitten kerran sanoi, että hakekaa nyt joku tää pentu ennen kuin se oikeasti jää tänne. Minä siihen sitten vähän puolivitsillä, että no pane maitojunaan, menen asemalle vastaan :D

Siitä se ajatus sitten lähti.

Kyllä siinä muuten punnittiin vaihtoehtoja ja käytiin läpi erilaisia asioita, päälimmäisenä tietysti rahallisia ja ajallisia. Pidin pennun tulosta erittäin matalaa profiilia, koska se tuntui niin epätodelliselta. Eräänä päivänä lähdettiin sitten Tiian kanssa ajelemaan kohti Latovainio Citya, ja niinhän siinä kävi, että pentu takapenkillä sieltä takaisin tultiin.

Johannan luona pennun nimi oli Beni, mutta itse olin juuri katsonut tuona kesänä kahdeksannen kauden Supernaturalia, ja olin vallan ihastunut siinä olevaan Benny -nimiseen sivuhahmoon. Niinpä Benistä tuli - Johannan vastustuksista huolimatta - Benny.

Ja niin minulle tuli Benny.


Benny on ollut minulla verrattain kovin lyhyen aikaa. Reilun vuoden vasta. Se oli tullessaan minulle hupsunnäköinen, pitkäjalkainen, vempulakorvainen koiralapsi. Benny oli myös elänyt elämästään ensimmäiset puoli vuotta toisten koirien kanssa pääasiassa pihassa juoksennellen ja vaikka se rakasti ihmisiä yli kaiken, ei sen mielestä ihmisten kuunteleminen ja totteleminen ollut mitenkään erityisen tärkeää. Elämä oli ja on sen mielestä tavattomann hienoa ja jännittävää, ja jokainen koira ja ihminen on potentiaalinen ystävä - myös se omistajansa jättiläisflexin päässä hurjasti tempoileva ja kita vaahdossa raivoava 65 kiloinen rottweileruros, joka tekisi mielellään Bennysta hakkelusta. Benny on tavattoman varma, että pystyy kyllä vakuuttamaan kaikki siitä, että on oikeasti huipputyyppi. 

Onneksi se ei ole kuitenkaan mitenkään erityisen tyhmä. Sellainen vähän höhlä, niin kuin nuorten koirapoikien pitääkin olla. 

Bennyn vilpitön rakkaus kaikkea elollista kohtaan oli kuitenkin alussa myös ongelma. Heti ensimmäisenä meillä viettämään kokonaisena päivänä se touhusi pihassa ja tottakai tein sen kanssa kuten kaikkien pentujeni kanssa ja annoin sen olla omassa pihassa irti. En tajunnut ottaa huomioon, ettei Bennylla ollut ollut sen ensimmäisen puolikkaan elinvuoden aikanaan juuri henkisiä rajoitteita sille, mihin se voisi mennä. Niinpä sen kuullessa lasten ääniä naapurista, se kuunteli sekunin ja lähti kirmaamaan kohti naapurin pihaa. Mitä tietysti huutaen perässä.
 
Minut ja Tiian Benny oli hakureissulla kirjaimellisesti tyrmännyt rakkaudellaan, joten kun tajusin sen menevän kohti lapsia täynnä olevaa pihaa, niskakarvani karahtivat pystyyn ja huusin vain "Se on pentu, se on kiltti!" 

Näky joka minut kohtasi oli hämmentävä. Naapurissa oli lasten synttärijuhlat. Benny meni lasten eteen ja istui alas, korvat ystävällisesti päätä myöten, silmät tuikkien ja ravaili pienten lasten seassa ja tuntui sanovan: 
 "Hei, minun nimeni on Benny! Muutin naapuriin eilen. Saanko tulla teidän kanssa juhlimaan?" 
Muistan hetken vain tuijottaneeni näkyä suuren hämmennyksen vallassa. 

Katsokaa nyt tuota kuikelokoiven määrää!
Kuva (C) Ilona K.
Bennyn kanssa piti kuitenkin aloittaa ahkera urbaanikoiran elämän opiskelu, ja tärkeimpänä tähän opiskeluun kuului ehdottomasti irtipitoharjoitukset ja luoksetulo. Normaalistihan minulla on pikkupennut olleet alusta asti vapaana, eivätkä ne ole tietenkään mihinkään lähteneet, Bennyn kohdalla tilanne olikin vähän konstikkampi, koska se ei ollut enää ihmisistä täysin riippuvainen pikkupentu ja lisäksi se oli leimautunut erittäin vahvasti toisiin koiriin. Minulla oli ensimmäistä kertaa elämässäni koira, jonka perään sain huutaa peräsuoli pitkänä eivätkä edes sen korvat värähtäneet minun suuntaani. Tuolloin mietin, että olikohan tämä nyt ihan järkevä päätös sittenkään. 

Ajan myötä Benny kuitenkin osoittautui yhä uskomattomammaksi tapaukseksi. Se oli loputtoman ystävällisyytensä ja avoimuutensa lisäksi myös valtavan rohkea, tasapainoinen, tasainen. Se ei hötkyillyt eikä höyrynnyt turhasta, mutta seisoi tukevasti omilla jaloillaan. 

Söi kyllä kaiken. Siis ihan kaiken. Muun muassa jotenkin oli saanut pöydältä hilluttua minun punaiset kuulokkeeni ja tuoksukynttilän. Sen jälkeen se oksensi pötkön pinkkiä steariinia ja kakkasi kolme päivää punaista muovia. Se söi myös lempirintsikkani ja nekin se tietenkin pölli. Minun tyynyni alta. Kun nukuin. 

Ajan myötä kävi kuitenkin ilmi, että Benny oli myös valtavan nöyrä ja kuuliainen koira. Muutaman kerran jouduin sitä kovistelemaan ihan tosissani, mutta kyllä sille meni viesti sitten perillekin. Se oppi nopeasti, kun sen vain sai oppimaan oppimista. 

Benny on myös asenteellaan hurmannut monia ihmisiä. Monien mielestä se näyttää ihan "vanhan ajan collielta", ja lisäksi se rakastaa kyllä pyyteettömästi ihan jokaista. Jos jolla kulla ikinä on huono päivä, kannattaa hänen matkustaa kauempaakin tapaamaan Benjaminia. Voin taata, että sitä halaillessa päivä paranee. Ja Bennyhan halailee, ja suukottelee, kiipeilee suvereenisti syliin ja on sitä mieltä, että on pikkuinen koiranpoika vain, ja haluaisi nyt hirveästi hellyyttä. 

Bennylla on niin paljon ystäviä! Tässä yksi parhaista, Lennu.
Kuva (C) Anni Rask
Bennyn äiti Airi on saanut luonteensa vuoksi lisänimen Aurinkoinen. Bennya sanoin pienenä hammaspeikoksi, koska sen tapana oli purra käsivarteni mustelmille osoittaessaan kiintymystään. Ja pureskeli se kaikkea muutakin. Mutta se oli luonteeltaan niin valoisa ja lämmin. Niin kuin emänsä. Joten Benny itse sai lisänimen Aurinkopeikko, ja myöhemmin se muuttui Peikonpoikaseksi. Benjamin Peikonpoikanen, pieni Aurinkopeikko. 

Benny on vielä ihan nuori peikko, Uroskoira tuntui taas vähän erikoiselta, mutta jotenkin Bennyn kohdalla on silti jotenkin ollut olo, että sen vain piti tulla minulle. Välillä olen miettinyt, olisiko se onnellisempi jossain muualla. Jollain muulla. 

Kuitenkin, ihan rehellisesti sanottuna, Benny olisi varmasti onnellinen missä vain. Ei se siitä ole kiinni. Se oppisi nauttimaan elämästään missä tahansa jos se vain kokisi olevansa rakastettu. 

Haluan kuitenkin ajatella, että vaikka Benny rakastaa kaikkia ja varmasti viihtyisi kaikkialla sille oli syy, että se tuli juuri minulle, vaikkei sen pitänytkään. 

Tai ehkä sen koko ajan pitikin. 

Elämä on huippua!
Kuva (C) Ilona K.

6 kommenttia:

  1. En kyllä ehkä kestä tuota poikarakkauden määrää. Niillä kulkee jalatkin samaan tahtiin. :')

    Benjamin <3

    VastaaPoista
  2. Kyllä tämä ilon määrä kuule melkein itketti! ;) Benny on niin ihana, onneksi se tuli sulle <3

    VastaaPoista
  3. Velipoika Riki heittää ylävitosen Benjamin Peikonpojalle, tarina johon saattoi samaistua :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. : D
      Benny lähettäisi varmasti terveiset Riki-veljelle!

      Poista