Merkitsevä katse

Benny aina välillä katsoo minua pitkään. Vähän niin kuin se odottaisi jotain, että teen tai sanon jotain, mihin se voisi jollain tavalla reagoida. Tai ehkä vähän niin kuin se kysyisi jotain.

Niistin nenäni. Minulla on kova nuha. Vähän tavallista voimakkaammin niistin. Benny katsoi taas. Katsooko se, että kaikki on kunnossa?

Aiemmin se jostain syystä taas katsoi.

Mietin, että on tuo kyllä erikoinen tapa, tuo merkitsevä tuijottelu, ja että ehkäpä kaipaan sitä sitten ja muistan sitä, kun tuota koiraa ei joskus enää ole. Näin ajattelee ihminen, joka on jo joutunut luopumaan monesta koirasta ja tietää, mitä se tarkoittaa. Miten niitä tiettyjä asioita jää sitten kaipaamaan, tai muistelee, että sekin teki aina sillä tavalla.

Siinä jotenkin siinä hetkessä sitten vain toisiamme tuijottelimme, ja jotenkin pysähdyin siihen hetkeen ihan täysin. Päätin, että haluan vain nyt painaa mieleen tuon hetken ja tuon katseen, joka tuntui jotenkin kauhean tärkeältä. Ei sellaiselta, että jotain olisi hätänä. Se on sellainen erilainen. Enemmän sellainen, että no tapahtuuko nyt jotain? Pitääkö tehdä tai reagoida jotenkin johonkin?

Noin kahdeksi ja puoleksi sekuniksi aika pysähtyi.

Ja lähti sitten taas liikkumaan normaalisti.

Se oli hyvä hetki. Siihen pysähtymisestä tuli hyvä mieli.

Kuva (c) Ilona Karjalainen