Näyttämisen, osaamisen ja paremmuuden tarve

Koiraurheilumaailma on välillä aika ahdistava. Ei sitä ehkä ymmärräkään kuin vasta sitten, kun on joko tosi syvällä tai kun ottaa tai joutuu ottamaan etäisyyttä. Ei tarvitse katsoa asiaa kovinkaan syvällisesti, niin imeydyt mukaan maailmaan, jossa kukaan ei välttämättä sano mitään, mutta ilmassa on tunne. 

Tunne siitä, että sinua tarkkaillaan. Arvostellaan. Sinua ja koiriasi. Millaisia ne ovat. Mitä ja miten teet niiden kanssa. Mitä ne ovat.

Helposti tulee olo, että mikään ei riitä. Kaikki hokevat sitä samaa mantraa, "Tehdään, koska tämä on meistä hauskaa" ja "Kyllä harrastuksen pitää ensisijaisesti olla mukava".

Yhä useammalle koiraurheilu ei ole enää harrastus. Se on elämäntapa. Jopa palkkatyö.

Se nostaa asioita ihan uudenlaiselle tasolle, väistämättä.

Jotkut ehkä edelleen pystyvät ajattelemaan ja tekemään asioita sillä ajatuksella, että mitä muista, minä, minun koirani ja meidän tavoitteemme ovat vain meitä itseämme varten.

Osa ei.

Koira voisi olla parempi. Tehokkaampi. Voimakkaampi, nopeampi, pelottomampi, uhkarohkeampi. Mpi sitä. Mpi tätä.

Kyllä se on koko ajan läsnä. Koiraurheilussa. Tai koiraharrastuksessa, missä se raja nyt sitten meneekään. Aina on pieni pelko siitä, mitä muut ajattelevat. Tunne, että pitäisi olla paljon parempi kuin kaikki muut, että sillä olisi mitään väliä.

Parempi missä?

No ihan kaikessa. 

En tiedä. Täytyy pysyä piilossa. Lähdemme nyt metsään.