"Ei heikkohermoisille"

Tämä kyseinen kirjoitus ei siis sisällä mitään, mitä ei heikkohermoisempikin lukija voisi käsitellä. Se tuntui vain sopivalta otsikolta tämän päivän kirjoitusta ajatellen.

Koiraharrastus ja erityisesti koiraurheilu on imenyt minusta mehut. Tottakai tällä hetkellä myös oman mielenterveyden heikko tila vaikuttaa näihin asioihin, mutta tämäkään asia ei ole millään tavalla uusi. Nykypäivän suoritusyhteiskunnassa kaikesta tehdään jonkinlainen suoritus. Se ei rajoitu vain esimerkiksi töihin tai harrastuksiin, vaan suorituksen saa helposti vaikkapa syömisestä/ruokailun suunnittelusta, omasta unirytmistä, siivoamisesta, pyykinpesusta... Ihan mistä vaan. Elämä on niin saamarin hetkistä ja tulostavoitteellista, että kaikki mahdollinen pitää tiukasti aikatauluttaa.

On tietysti myös tavallaan hienoa että on ihmisiä, joille tällainen suunnittelu ja aikataulutus on mahdollista, ja heille kokemuksena jopa voimaannuttava.

Ei ole kuitenkaan puhettakaan, että esimerkiksi palkkatyön osuus päivän valveillaolotunneista olisi pienempi (tietenkään työstä maksettavien korvausten pienenemättä), jolloin ihmisille jäisi myös enemmän aikaa ja energiaa elää elämäänsä, ja toisaalta olla myös siellä töissä.

Myös koiraurheilun suoritus- ja tuloskeskeisyys on näkyy nykypäivän koiranpidossa.

Perus kotikoiranomistajalla ei pääsääntöisesti ole minkäänlaista hajua edes koiran perustottelevaisuudesta, koska 1) koiranomistajan päätä sekoitetaan niin tehokkaasti kaikenmaailman delfiinimetodiikalla ja energioilla ja laumanjohtajuussekamelskoilla, että siinä menee vähemmästäkin sekaisin ja 2) ei nykyään enää järjestetä missään maksutonta, systemaattista perustottelevaisuuskoulutusta. Sitä ns. vanhan ajan rivitottista, jossa kirjaimellisesti seisottiin rivissä koirat perusasennossa (kuinka moni ei-koiraihminen tietää, mikä on "perusasento"?), ja opetettiin koirat tottelemaan annettuja käskyjä. Niin yksinkertaista se oli.

Tällaista koirankoulutusta tarvittaisiin tänäkin päivänä. Tällaiselle koirankoulutukselle pitäisi olla se suurin rako. Tule puoleksi tunniksi tai tunniksi kerran viikossa kentälle oppimaan, minkälaisia asioita siellä arjessa on hyvä harjoitella, harjoittele kotona, ja tule ensi viikolla uudestaan. Jos on ongelma, jää kurssin jälkeen keskustelemaan kahden kesken kiireettömästi kouluttajan kanssa. Hän auttaa ja neuvoo.

Tiedostan katsovani asiaa myös ihan kevyesti ruusunpunertavien linssien läpi, mutta on siinä pieni totuudenpoikanen mukana.

Sanopa jossain koirakoulussa tänäpäivänä, että nykäise sitä vaan vähän hihnasta, jos se tuolla tavalla poukkoilee. Koiranpieksäjän maine on taattu sinulle, seuralle jossa koulutat ja kaikille ympärilläsi.

Siinä samassa menetetään niin paljon potentiaalia järkevään arkitottelevaisuuteen, monessa asiassa kun toimii ihan terve järki, rajat ja rakkaus.

Toki koiraurheilijoille kai täytyy sitten mahdollistaa myös oikeus urheilla koiriensa kanssa niin halutessaan. On kuitenkin kauhean sääli, että nykypäivän koiraharrastuksen pääpaino on sekin hyvin pitkälle suorituskeskeisyydessä, tai sitten siellä toisessa ääripäässä "Ei sillä ole niin väliä oppiiko se tässä mitään kunhan on yhdessä hauskaa ja ihanaa ja yksisarvisia ja sateenkaaria ja lalalalalalalaaa!"

Entäs se ihan tavallinen, järkevä, arkipäivän koiranpito? Se, jossa koira osaa kulkea mutkattomasti omistajansa mukana, kohdata maailman rauhallisen uteliaasti, olla osana jokapäiväistä elämää? Onko tämä nyt sitä ruusunpunaa...?

Kuka tietää.

Mutta sitä minä haluaisin enemmän kuin mitään muuta.

<3