Tänään en oikeasti aio itkettää teitä, lupaan! Yritän luvata. Ehkä onnenkyyneliä voi joku itkeä - kenties minä itse.
Kun Bondi oli ollut minulla kolmisen vuotta, aloin miettiä josko sille olisi hyvä saada kotiin oma ystävä. Tämä myös siksi, että tuolloin lopettelin opiskeluja Iisalmessa, jossa olimme asuneet opiskelija-asuntolassa, ja Bondilla oli käytännössä aina seuraa. Kun muuttaisimme omillemme, se joutuisi olemaan pitkiä päiviä itsekseen. Tämän toisen koiran tulemisella ei kuitenkaan ollut minkäänlainen hoppu eikä kiire, joten minulla olikin sille hieman erilaiset kriteerit verrattuna aikaisempiin koiriini; ensinnäkin halusin toki katsella yhdistelmiä sillä silmällä, että tulevasta koirasta olisi mahdollisuus saada kaveri kenties myös harrastuksiin. Toisekseen tällä kertaa pennun pitäisi olla narttu ja väriltään tricolour. Näin "tiukkoja" kriteereitä ei minulla ollut koiralle aiemmin ollut. Tämä oikeastaan kuitenkin johtui vain siitä, ettei minun ollut "mikään pakko" ottaa pentua. Päätin siis, että otan pennun sitten ja siinä tapauksessa, kun sopiva trikkinarttu löytyy.
Taas jälleen kerran asiaan puuttui Kirsi K., joka vinkkasi minulle eräästä pentueesta, joka oli syntymässä Irokon kenneliin. Kirsi sanoi, että jos hän ottaisi nyt jostain pennun, niin tästä yhdistelmästä. Pentueen emän Duon olin nähnyt kerran ohimennen pentuna, ja isä Zeke oli täysin vieras Ruotsissa asuva, tosin Suomessa kasvatettu koira. Luotin Kirsin sanaan siinä määrin, että aloin kirjailla kolmenkymmenen kilometrin mittaista sähköpostia kasvattaja Johannalle, jossa kerroin itsestäni ja siitä, millaista pentua olin etsimässä. Tästä alkoikin sitten jo kiivas sähköpostinvaihto, ja yllätyksekseni Johanna tarjosikin minulle mahdollisuutta sijoitusnarttuun. Olin niin innoissani! Kun pennut viimein syntyivät, Johanna laittoi minulle viestiä, että täällä olisi neljä kappaletta trikkinarttuja, eiköhän näistä joku sullekin jouda!
Pitkästä välimatkasta ja minun autottomuudestani johtuen emme meinanneet saada millään sovittua yhteistä tapaamispäivää, mutta sitten sovittiin niin, että menisin katsomaan pentuja, kun ne olivat luovutusiässä. Jos silloin tuntuisi hyvältä, voisi pentu lähteä matkaan saman tien, mutta jos jompi kumpi meistä tarvitsisi vielä miettimisaikaa, niin sekin järjestyisi.
Menepä katsomaan seitsemänviikkoista pentua, joka vastaa kaikkia odotuksiasi sillä hetkellä, ja yritä edes puolitosissasi uskotella itsellesi, että "Katotaan nyt".
Näin minulle tuli... äh, mikä sen nimeksi nyt tulisi. En oikein tiedä. Olisi kiva, jos alkaisi D:llä, niin kuin Duo! Dina on kiva! Ai sen sisko on jo Dina. En mä tiedä, siitä tulee joku Musti kuitenkin. (Ystäväni Kaisa ehdotti, että siitä tulisi Kaisa.) Kaisa on nätti nimi! Mutta sen pitää olla räväkämpi. Siinä pitää olla R jossain. Raisa... Ohhoh! Raisahan on nimi! Raisa! Joo, Raisa on hyvä!
Näin minulle tuli Raisa (Irokon Quartz)!
Raisan kanssa oli alusta asti jotenkin selkeämmät sävelet. Jotain pientä tottiksenpoikasta touhuttiin pienen ja hurrrrrjan aktiivisen pennun kanssa, mutta ajattelin Raisan kanssa kokeilla itselleni uutta taktiikkaa, jossa varsinainen liikkeidenkoulutus alkaa vasta vuoden ikäisen koiran kanssa ja sitä ennen kaikki on vain perustottelevaisuutta ja naminsyöntiä ja leikkimistä. Kuitenkin, varmaan juuri tästä "selkeydestä" johtuen kaikki asiat tuntuivat pennun kanssa vain sujuvan. Siinä oli minusta kaikki hyvää ja ihanaa, ja se oli vain kertakaikkisen hieno koira. Ja olihan se! Reipas, toimelias, aktiivinen, tavattoman älykäs, ja ihan pikkuisen herja (:
Jotain synkkiä pilviä alkoi kertyä koiran tullessa sitten hieman aikuisempaan ikään, kun minulle alkoi tulla kauheat paineet siitä, että ai kauhea, tämähän on sijoituskoira, ja tämän kanssahan pitää tehdä kauheasti kaikkea ja sille pitää hankkia kaikkia tuloksia ennen kuin se pennutetaan jajaja...! Sanottakoon, että Johannan taholta näitä vaatimuksia ei siis koskaan tullut. Kehittelin ne ihan omassa päässäni.
Raisa kyllä oppikin nopeasti uudet asiat, eikä minun tarvinnut sitä koskaan kovistella Se oli aina valmis tekemään, oli tavattoman kuuliainen ja innokas. Olin niin onnellinen Raisasta! Saisinko viimein sen kauan kaipaamani omaan käteeni sopivan harrastuskaverin? Ja ennen kaikkea se suuri kysymys, olisiko tässä nyt viimein myös se kauan etsimäni kantanarttu jalostustyölleni...?
Kaikkiin näihin kysymyksiin Raisa tuntui aina vastaavan samalla tavalla; kirkkaalla katseella suoraan silmiin, korvat höröllään ja naamallaan totinen ja innokas ilme: "Tottakai! Ihan mitä vain! Kyllä minulle sopii kaikki! Tehdäänkö siinä jotain? Yhdessä? Sopii!"
Se olikin varmaan sitten sen koiran synti.
Se oli niin hieno koira, että minulle alkoi kehittyä yhä enemmän ja enemmän paineita sen tulevan harrastusuran suhteen. Aloin pikkuhiljaa antaa sille vähemmän ja vähemmän anteeksi virheitä. Yhä vähemmän annoin anteeksi virheitä myöskään itselleni. Mitään epäonnistumista ei nyt voi sallia. TÄTÄ koiraa en saa pilata! Tämän koiran pitää menestyä ja siitä pitää tulla huippu harrastuskoira, koska se on niin täydellinen joka suhteessa!
Raisassa oli kuitenkin myös jotain... no, sanotaan nyt että heikkouksia. Se oli kuuliainen ja iloinen, mutta myös tavattoman herkkä koira. Kun se alkoi asioissa aavistaa, että olin siihen kenties tyytymätön tai että harjoittelussa oli aina läsnä myös ressi, se alkoi paineistumaan. Se peilasi suoraan minun tuntojani, ja jos minä hermostuin (mitä tein usein), Raisa reagoi siihen jähmettymällä, kauhistumalla. Tämä taas vaikutti myös suoraan siihen, miten se itse alkoi suhtautua asioihin. Usein sillä silkka halu tehdä ajoi sen läpi sille itselleen epämiellyttävistä tilanteista. Mutta minun hermostuneisuuteni aistiessaan se myös itse hermostui. Muuttui epävarmemmaksi. Jos se joskus säikähti jotain, minun tekniikkani oli pakottaa se kohtaamaan asia vaikka väkisin, koska tämä koira ei nyt vaan kertakaikkiaan saa säikähtää. Ei hyvä koira saa säikähtää. Ei se saa reagoida mihinkään. Sen pitää vain painella niska tanassa ja pää pystyssä kohti sitä, mikä sen ikinä säikyttikään ja sanoa sille piutpaut.
Jos olisin voinut tuolloin reagoida asiaan niin, että no, se nyt on vaan tuommoinen, eiköhän se sen kanssa elämään kykenen, minulla voisi olla käsissäni jokseenkin toisenlainen koira. Oppia ikä kaikki kuitenkin.
Raisan kanssa tuli romahdus kun tajusin, että se paineistuu asioista. Erään epäonnisen ilmapalloepisodin jälkeen se saattoi yhtäkkiä lenkkipolulla vetäistä hännän alas ja alkaa tuijotella puita kauhuissaan; tuleeko sieltä lauma ilmapalloja kimppuun? Itkin asian tiimoilta, soitin äidille, olin varma, että olin pilannut täydellisen koiran, ja viimein rohkaistuin itkunpala kurkussa soittamaan myös Johannalle, ja olin henkisesti valmistautunut saamaan henkisen tukkapöllyn, jonka mielestäni ansaitsin. Johanna kuitenkin reagoi koko asiaan juuri niin, kuin minun olisi alusta astikin pitänyt; höpö höpö, tuommoista se joskus on, älä nyt semmoista ressaa. Koirat on koiria. Hyvän määritelmä on laaja.
Raisan kanssa koin myös ensimmäistä kertaa jotain todella hienoa. Sen, kun oma koira (tai tuolloin oikeastaan Johannan koira) tekee pennut. Johanna oli aivan mahtava, ja sain olla mukana niin astutuksessa kuin myös pentujen syntymässä ja ensimäisissä päivissä. Enemmänkin olisin saanut, mutta välimatkat ovat niiiiiiin pitkät ja välillä pitää hoitaa jotain koiriin liittymättömiä (?) velvollisuuksia myös. Niinpä 9.4.2014 erään latovainiolaisen talon huoneessa syntyi tähän maailmaan kuusi maailman kauneinta koiranpentua, viisi tricolouria, yksi blue merle, joka koittaa kovasti olla trikki, kolme tyttöä ja kolme poikaa. Minulle se oli taianomaista. Uskomatonta. Koko prosessi oli ollut minulle jännittävä ja hirvittävä, mutta siinä ne nyt touhusivat. Ne pienet, kauniit eläinlapset. Minun koirani läähätti autuaana pentulaatikossa.
Tuon reilun kahden kuukauden aikana, jonka Raisa vietti Johannalla pentulomalla, opin itse näkemään koirani jotenkin kokonaan toisin. Kun se tuli takaisin, sen ensinnäkin paloi halusta tehdä KAIKKEA. Se oli viettänyt elämästään viimeisimmät pari kuukautta pääasiassa pentulaatikossa tai jossain sen lähettyvillä, ja nyt se PALOI halusta TEHDÄ. Johanna oli sanonut, että hän vähän tottisteli sen kanssa sen mielenvirkistykseksi, ja että sen tokoliikkeet olisi jo ihan viittä vaille valmiit alokasluokkaan. Siitäpä syttyi ajatus. En koe olevani tokoihminen, niin kuin blogini lukijat tietävät, mutta koirani kokee mitä ilmeisemmin olevansa tokokoira! Niinpä tokoa rupesimme tekemään ja sillä tiellä olemme nyt.
Raisa opetti minulle kuitenkin niin suuren asian koiranomistamisesta ja koiraharrastuksesta, etten tiedä, miten kauan minulla olisi mennyt asian oivaltamiseen, jos se ei olisi koskaan minulle tullut. Suhtaudu koiraan aina niin, että se on juuri sinun rakkain ja täydellisin koirasi, ihan kaikkine vikoineen ja heikkouksineen. Muuten alat pikkuhiljaa nähdä vain ne viat ja heikkoudet, ja koko koirasta tulee sinun silmissäsi aivan huomaamatta yksi vika ja heikkous. Koiransa heikkoudet pitää tiedostaa, mutta niitä ei pidä alleviivata.
Raisa oli minulle koira, joka alusta asti tuntui omalta. Juuri siltä, mitä halusin. Se oli minulle täydellinen. Myöhemmin aloin keksiä sille ongelmia asioista, joita ei ollut. Onhan sillä ongelmansakin, mutta todellisuudessa ne eivät ole ollenkaan niin suuria, kuin millaisiksi minä ne tein, ja sitä myötä suurentelin ne myös koiralle itselleen. Lähtökohtaisesti upea koirani alkoi uskoa, että siinä on jokin virhe. Se ei vain itse tiennyt, mikä se virhe oli, mutta pyrki viimeiseen asti olemaan tekemättä sitä virhettä.
Reeneissä on moni varmasti kuullut minun lässyttävän Raisalle, kuinka se on "Äidin paskin ja rakkain koira!" ja "Maailman rakkain paska rakki!", mutta se, mitä moni ei olekaa kuullut on se, kun vien sen autoon, suukotan sitä monta kertaa päähän ja kuiskutan sille, ettei se ole paska rakki ollenkaan, vaan äidin maailman paras tyttö ja äidin suurin aarre.
Raisa on minun oma suuri aarteeni.
|
Pihkuinen Pii! |