Näyttämisen, osaamisen ja paremmuuden tarve

Koiraurheilumaailma on välillä aika ahdistava. Ei sitä ehkä ymmärräkään kuin vasta sitten, kun on joko tosi syvällä tai kun ottaa tai joutuu ottamaan etäisyyttä. Ei tarvitse katsoa asiaa kovinkaan syvällisesti, niin imeydyt mukaan maailmaan, jossa kukaan ei välttämättä sano mitään, mutta ilmassa on tunne. 

Tunne siitä, että sinua tarkkaillaan. Arvostellaan. Sinua ja koiriasi. Millaisia ne ovat. Mitä ja miten teet niiden kanssa. Mitä ne ovat.

Helposti tulee olo, että mikään ei riitä. Kaikki hokevat sitä samaa mantraa, "Tehdään, koska tämä on meistä hauskaa" ja "Kyllä harrastuksen pitää ensisijaisesti olla mukava".

Yhä useammalle koiraurheilu ei ole enää harrastus. Se on elämäntapa. Jopa palkkatyö.

Se nostaa asioita ihan uudenlaiselle tasolle, väistämättä.

Jotkut ehkä edelleen pystyvät ajattelemaan ja tekemään asioita sillä ajatuksella, että mitä muista, minä, minun koirani ja meidän tavoitteemme ovat vain meitä itseämme varten.

Osa ei.

Koira voisi olla parempi. Tehokkaampi. Voimakkaampi, nopeampi, pelottomampi, uhkarohkeampi. Mpi sitä. Mpi tätä.

Kyllä se on koko ajan läsnä. Koiraurheilussa. Tai koiraharrastuksessa, missä se raja nyt sitten meneekään. Aina on pieni pelko siitä, mitä muut ajattelevat. Tunne, että pitäisi olla paljon parempi kuin kaikki muut, että sillä olisi mitään väliä.

Parempi missä?

No ihan kaikessa. 

En tiedä. Täytyy pysyä piilossa. Lähdemme nyt metsään.

Merkitsevä katse

Benny aina välillä katsoo minua pitkään. Vähän niin kuin se odottaisi jotain, että teen tai sanon jotain, mihin se voisi jollain tavalla reagoida. Tai ehkä vähän niin kuin se kysyisi jotain.

Niistin nenäni. Minulla on kova nuha. Vähän tavallista voimakkaammin niistin. Benny katsoi taas. Katsooko se, että kaikki on kunnossa?

Aiemmin se jostain syystä taas katsoi.

Mietin, että on tuo kyllä erikoinen tapa, tuo merkitsevä tuijottelu, ja että ehkäpä kaipaan sitä sitten ja muistan sitä, kun tuota koiraa ei joskus enää ole. Näin ajattelee ihminen, joka on jo joutunut luopumaan monesta koirasta ja tietää, mitä se tarkoittaa. Miten niitä tiettyjä asioita jää sitten kaipaamaan, tai muistelee, että sekin teki aina sillä tavalla.

Siinä jotenkin siinä hetkessä sitten vain toisiamme tuijottelimme, ja jotenkin pysähdyin siihen hetkeen ihan täysin. Päätin, että haluan vain nyt painaa mieleen tuon hetken ja tuon katseen, joka tuntui jotenkin kauhean tärkeältä. Ei sellaiselta, että jotain olisi hätänä. Se on sellainen erilainen. Enemmän sellainen, että no tapahtuuko nyt jotain? Pitääkö tehdä tai reagoida jotenkin johonkin?

Noin kahdeksi ja puoleksi sekuniksi aika pysähtyi.

Ja lähti sitten taas liikkumaan normaalisti.

Se oli hyvä hetki. Siihen pysähtymisestä tuli hyvä mieli.

Kuva (c) Ilona Karjalainen