perjantai 9. maaliskuuta 2018

Kiltti pentu

Koskapa mun arki pyörii tällä hetkellä hyvin pitkälti uuteen pentuun tutustuessa, niin nämä päivitykset on ilmeisesti kovin pentupainotteisia. Raisaa ja Bennya ei ole unohdettu, eikä tietenkään myöskään Bondia (: Bondi on ollut nyt Joroisissa, säännöllisesti kuulen sen kuulumiset, ja niistä päätellen se viettää erittäin ihanaa ja lokoisaa elämää siellä. Olen niin onnellinen siitä, miten tässä jutussa kävi < 3 Jotenkin alkaa tuntua siltä, että ehkä yksi syy sille, miksi Bondi tuli aikoinaan mulle olikin siinä, että tänäpäivänä se voi asua Joroisissa äidin ja isän kanssa. Se on niille niin tavattoman rakas ja tärkeä. Mitä se on tietysti mulle myös.

Raisa ja Benny on omia, ihania itsejään. Edelleen kuin osia mun omasta sielustani, juuri sellaisia koiria, millaisina olen aina nähnyt kaikkien haaveideni koirat. Olen niin onnellinen siitä, että ne ovat kasvaneet tuollaisiksi - että olen osannut kasvattaa ne tuollaisiksi.

Siitä päästäänkin kivalla aasinsillalla Vosiin. Se on kauhean kiva pentu. Se vain tuli meidän perheeseen ja sujahti meidän arkeen niin uskomattoman vaivattomasti ja helposti, että olen siitä asiasta päivä päivältä onnellisempi. Se on ihanan viisas ja pyöreä ja tuima. Mutta kiltti pentu se on. Se sopii minulle ja tähän elämäntilaanteeseen niin hyvin. Usein kuulee sanottavan, että hyvä pentu ja nimenomaan harrastuskoiran pentu on sellainen, joka on mahdollisimman herja ja villi ja pitelemätön. Sellainen pentu, joka menee ja tekee, eikä juuri ajattele.

No Posi ei ole sellainen pentu :D Se on aktiivinen ja touhukas, mutta se kuuntelee jo nyt puhetta niin paljon, ja näyttää, kuin se yrittäisi koko ajan ymmärtää enemmän ja enemmän siitä, mitä sille sanon. Se hakee aika paljon kontaktia, ja olen sitä tietenkin vahvistanut. Se tykkää kauheasti, kun menen lenkillä kyykkyyn ja lepertelen sille korkealla äänellä. Se juoksee suoraan syliin ja on iloinen. Se ei halua mennä Iipun talon kivirappusista, eikä se todellakaan halua mennä esimerkiksi hissiin. Se ei vieläkään halua vapaaehtoisesti tulla autoon, ja se saattaa jännittää uusia paikkoja ja asioita. Mitään erilaisia alustoja se ei ole osoittanut pelkäävänsä. Käytiin sen kanssa kerran keskustassa kävelemässä, kuljettiin ritilöiden yli ja liukuovista ja sen semmoisista, eikä sitä jännittänyt. Se on tosin kauhean rauhallinen. Se vain nuuskuttelee ja kävelee ja sen häntä heiluu vähän. Eläinlääkärireissulla ne vain painivat Rallan kanssa odotushuoneessa. Kun käytiin Musti & Mirrissä ostoksilla ja vaa'assa, niin liukuovet ja kauppakäytävät olivat Vosille paikkoja muiden joukossa.

Mutta ei se mikään rämäpää ole. Ehdottomasti enemmän sellainen tyyppi, joka mieluummin odottaa ja katsoo sivusta, että mitä tapahtuu, kuin ryntää suuna päänä tilanteeseen. Toisaalta, sellaisia vosit ovat (:

Kotona se on kiltti. Ei ole aiheuttanut muita ongelmia, kuin että tietysti pentujen tapaan pissaa ja kakkaa riittää. Olisin toivonut sen olevan Bondin ja Raisan tapaan jo sisäsiisti, mutta ehtii kai tuota. Siinä kyllä syyttävä sormi osoittaa aika pitkälle itseäni, ja omaa saamattomuuttani; pentu pissaa aina leikin, syömisen ja nukkumisen jälkeen. Vaikka se olisi vasta pissannut hetki sitten. Ei pitäisi jäädä katselemaan ja odottamaan, vaan viedä pentu pihalle ja odottaa siellä.

Vos ei ole pannut lainkaan pahakseen myöskään lumesta ja pakkasista. Aivan parin ensimmäisen viikon aikana se saattoi ulkoillessa palella, mutta nyt se menee jo yllättävänkin pitkiä matkoja mukana lenkeillä, väsymättä ja palelematta. Vaatteita en ole sillä pitänyt. Kun ei pikkupentua tarvitse sen kummemmin ulkona pitää, ja nyt se ei vaan tosiaan palele. Koko ajan tietysti vähemmän, koska kevättä kohti mennään. Ennemmin pelkään, että sillä on kesällä kuuma, mutta tuskin vielä tänäkesänä, kun sillä on vielä nuoren koiran karva.

Raisa ja Benny molemmat leikittävät sitä jo aika ajoin, kumpikin omalla tavallaan. Se on mukavaa.

Itse en ole tehnyt sen kanssa mitään. Ei vaan tunnu siltä, ja olen niitä ihmisiä, jotka menee monessa asiassa aika tunnepohjalla, niin sanotulla persetuntumalla (: Kontaktia olen tosiaan vahvistanut, koska se on tärkeää. Omaa nimeä olen opettanut; yllättäen "Vos" onkin aika hankala nimi, koska on niin lyhyt ja menee helposti ohi. Arjessa Vos onkin usein Posi, mikä tuli alunperin siitä, että Vosista tuli Vosvori, josta tuli Fosfori, josta tuli Phosphorus, josta tuli siten Pos ja edelleen Posi. Se on hauska myös siksi, että se tuo mieleen positiivisuuden ja myös Harry Potter -kirjoissa esiintyvän pikkuruisen ja hyperaktiivisen, pallonmuotoisen pöllön nimeltä Posityyhtynen ("Pigwidgeon"). Posityyhtysenhän omisti Ron Weasley, joka käytti siitä lempinimeä Possu. Tuota samaa lempinimeä on saanut kuulla myös Vos. Se on tullut Posin kautta, mutta sopii myös koiranpojalle kuin nenä päähän, koska sillä on jokseenkin pikkuporsaan ruumiinrakenne, pitkä pötkylävartalo ja onnettomat, hulvattomat tappijalat.

Posiiiii.

Välillä se komentelee minua, tuijottaa pikkuruisilla, mustilla silmillään tuimasti ja päästää ilmoille määrätietoisen ja samaan aikaan kokeilevan haukun. Tuhma pentu, ei saa komentaa. Jos kerran vielä. No et kyllä, hyi sinua. Sitten se vaan tapittaa ja tuijottaa, miettii, mitä tekisi tai sanoisi. Sitten se yleensä joko hyppää vasten tai lähtee retuuttamaan kenkiä - mitä se ei tietenkään myöskään saisi tehdä.

Mutta niin kiva pentu se on. Olen vieläkin aika ajoin ihan ällikällä lyöty siitä, miten helposti siitä on vain tullut mun koirani (:

Ensikertaan!

tiistai 13. helmikuuta 2018

Inkontinenssi

Vos, 9 viikkoa ja 4 päivää, alkaa pikkuhiljaa ymmärtää, että sohvaan on mahdollista päästä hyppäämällä, jos vaan pystyy hyppäämään tarpeeksi voimakkaasti. Sen ruumiinrakenne muistuttaa edelleen lähinnä pikkuporsaan ruhoa, joten aivan hillittömiin urheilusuorituksiin sillä ei vielä ylletä. Hauskaa on kuitenkin katsoa, miten pieni koira yrittää. Se tietää, että loikkaamalla ja kiipeämällä voi päästä paikkoihin, ja yrittää ulkoillessa jatkuvasti kiipeillä Raisan ja Bennyn perässä lumikasojen päälle. Sisällä se pitää etukäpäliään sohvan reunalla ja pomppii lyhyillä takajaloillaan ja koittaa punkea pyöreää ja pörröistä pentukoiran kroppaansa ylös kaikin voimin. Aiemmin sohvalle päästessään se halusi alkaa kiipeilemään sohvan käsinojan yli sen takana olevaan nojatuoliin, ja sieltä takaisin. Nojatuoli oli hieman matalempi, joten laitoin siihen tyynyn, että se saisi kiipeillä. Ilman tyynyä, sen ei olisi ollut fyysisesti mitenkään mahdollista päästä edestakaisin käsinojan yli, kun se hädin tuskin selvisi siitä tyynyn kanssa.

Sen aherrusta oli kuitenkin kauhean hauskaa seurata. Sitä, mistä se saa ensinnäkin päähänsä haluta alkaa kiipeilemään käsinojan yli, vaikkei siihen ole oikeastaan sen kummempaa syytä tai tarvetta; käsinojan toisella puolella ei pitäisi olla mitään, mitä se haluaa. Paitsi päästä sinne. Toisekseen sitä, miten se testailee omia fyysisiä rajojaan ja haluaa nähdä, mihin kaikkeen se milloinkin kykenee. Aivan ihana, mutta toisaalta hyvin harkitsevainen.

Ensimmäiset pari viikkoa Vos vaikutti varsin helpolta ja vähän nössöltäkin pennulta. Tämä ei ollut ongelma, olin toivonutkin kilttiä ja helppoa pentua, joka sujahtaisi hyvinkulkevaan arkeemme suhteellisen kivuttomasti, ja Voshan olikin koko pentueen rauhallisin ja kiltein pentu. Toisaalta onneksi, koska en tiedä, mitä olisin tehnyt, jos se "minun pentuni" olisikin sitten ollut se koko pentueen räyhein ja tuhmin. Se oli pojista myös pikkuruisin, ja edelleen se on ruumiinrakenteeltaan enemmän vähän lyhyempikoipinen ja pidempirunkoinen. Ralla-siskoa näimme viime sunnuntaina, ja se oli selvästi Vosia korkeakoipisempi, jos painoi varmaan suunnilleen saman verran kuitenkin.

Nyt viimeisimmän viikon aikana siitä on alkanut pikkuhiljaa löytyä myös vähän isompia vaihteita. Se on päässyt leikkimään niin itseään kolme kertaa isomman, vahvemman ja nopeamman Lumon kuin myös hillittömän räyheän Rallan kanssa, ja omaksi suureksi yllätyksekseni mutta toisaalta myös ilokseni, se ei olekaan jäänyt leikeissä jalkoihin. Lumon kohdalla oltiin toki Annin kanssa aluksi hyvin tiiviisti läsnä, ja Lumo sai tutustua pentuun niin, että siitä pideltiin vähän kiinni. Sehän olisi muuten onnessaan jyrännyt seitsenviikkoisen tuulihatun kumoon. Jo seuraava tapaaminen sujui kuitenkin jo aivan ongelmitta, ja pennut leikkivät keskenään täyttä päätä. Lumokin tuntui oppivan sovittamaan leikkinsä pienemmälle leikkikaverille sopiviksi, eikä Vosia taas tuntunut häiritsevän sen pienempi koko. Pari kertaa se suuttui Lumolle oikein tosissaan, jos se leikki sen mielestä liian rajusti ja Vosin vinkkelistä epäreilusti. Lumo kuitenkin uskoi, otti opikseen, ja leikit jatkuivat yhä mukavampina!

Viime viikonloppuna Vosilla oli ensi kertaa elämässään  myös hihna. En ihan jatkuvasti sitä haluaisi olla ulkoillessa enää nostelemassa ja kantamassa esimerkiksi suojateiden yli, joten hän sai kokea hihnakävelyn. Aluksihan se veti liinat kiinni heti jos hihna kiristyi yhtään, se on selvä, ja varmaan ihan refleksi. Annoin myöten ja heti kun se alkoi kulkea, niin kehuin kovasti. Muuten se saikin ja saa edelleenkin olla vapaana, koska lenkkipolkumme ovat varsin rauhallisia, eikä autoteitä kulje vieressä, mutta pihasta lähdettäessä pidän sen kiinni juurikin siksi, että joudumme ylittämään melkein heti suojatien. Ensijärkytyksen jälkeen hihnailu on sujunut hyvin, ja hihnassa Vos joutuu tosiaan olemaan vain ihan pikkuruisia pätkiä kerrallaan, sen verran, että päästään pihasta pois.

Se tulee mielellään luokse ja on alkanut hahmottaa oman nimensä melko hyvin. Se pitää siitä, kun sille luoksetullessa juttelee ja kehuu ja rapsuttelee, sen häntä heiluu ja se hyppii kasvoja kohti. Nature's: menu -herkut menivät kuin kuumille kiville, mutta esimerksi Pedigreen herkkuliuskan palan sen vaan otti suuhunsa ja lähti kävelemään, ei sitä niin kiinnostanut, että saisiko sitä ehkä lisääkin.

Sisällä se leikkii paljon omilla leluillaan, mutta tämä on kieltämättä juttu, johon pitäisi nyt itse ihan jopa vähän yrittää panostaa jonkun verran. Sillä vaikuttaisi olevan aika hyvä saalisvietti ja taistelutahtoakin löytyy, mutta pitäisi tässä kotosalla päästä vielä leikkimään sen kanssa ihan kahdestaan. Yleensä, kun ryhdyn, ovat Raisa ja Benny heti isoine ruhoineen välissä ja mukana ja mölisemässä, että kun heidän kanssaan oikeastaanhan tässä pitäisi ja tyhmä pentu.

Ei se niiden mielestä onneksi ihan täysin tyhmä ole. Raisa on pari kertaa yrittänyt sen kanssa leikkiä, ja Bennykin on alkanut pikkuhiljaa hyväksyä, ettei ole enää perheen kuopus. Se onkin alkanut yhtäkkiä vaikuttaa hirveän järkevältä ja kypsältä, kun pentu toilailee, tekee pingviiniliukuja lumessa ja lattialla, kaivaa petiä vimmatusti huvikseen ja törmäilee ovenpieliin.

Ja pissaa. Ihan sikana.

Mihin myös otsikkokin viittaa.

Ei pidätyskykyä. Se pissa vaan tulee just siihen, missä pentu sattuu sillä hetkellä olemaan. Eilen se teki ensimmäisen ihan mikroalkeellisen eleen siihen suuntaan, että pyytäisi ulos hädän sattuessa. Kyseessä oli kakkahätä, jota ennen pentu meni vähän pyöriskelemään takapihan oven edessä olevalle matolle. Yön aikana se ei välttämättä ole enää pissannut kertaakaan tai sitten kerran, jopa miun aamusiivousten ajan se on välillä selvinnyt pissaamatta! Mutta sisällä leikkiessä se vaan tapahtuu. Mitä enemmän leikkiä sitä enemmän pissaa.

Täytyy sanoa, että olen tällä hetkellä taas aivan superkiitollinen tuosta aamusiivoushommasta. Miten mukavaa, kun voi käydä joka aamu tienaamassa vähän pekonia, mutta töissä ei kuitenkaan mene niin pitkään, että pitäisi jättää koirat moneksi tunniksi keskenään (Voshan on kyllä portin takana eri huoneessa, näkee isommat, mutta on aidattu pentuturvalliseen makkariin). Lisäksi aamuherätys takaa sen, että tulee käytettyä koirat - myös tietenkin siis pentu - pisulla hyvissä ajoin.

Nyt ei ole kuvia, ne on kaikki instagramissa :B

Ensikertaan!

lauantai 3. helmikuuta 2018

Oodi Collielle

Tänä päivänä kun on niin helppoa olla kriittinen kaikesta mahdollisesta ja kriittisyyden alle voidaan kätkeä myös ihan suoraa haukkumista, nälvimistä, parjaamista ja muuta epämiellyttävää, niin on jo tovin kytenyt mielessä, että haluan tehdä tällaisen postauksen, jossa keskityn siihen kaikkeen mikä on hyvää.

Collieissa, tietenkin.

Se on hieno koira olemassaan, collie. Parhaimmillaan se on ketterä ja iloinen ja ystävällinen. Se on aktiivinen, ja sillä on lempeä katse koiransilmissään. Lempeä ja viisas.

 

Kun tuulee, tulee sen paksuun turkkiin jakauksia. Kuono on tuulta kohti, silmät melkein ummessa. Se haistelee tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, sen kuono on siihen oikein sopiva, pitkä ja vähän kapea. Se voi juosta vastatuuleen, eikä sen vauhti hidastu. Se voi juosta myötätuuleen, ja saa siitä vauhtia.


Se on epäilemättä kauneimpia asioita maailmassa, silloin kun on. Kun jokainen palanen on juuri kohdallaan, kun kaikki on tasapainossa, eikä mitään ole liikaa eikä liian vähän. Kun sen häntä laskee kauniisti selän jatkeena, ja nousee hieman kärjestään. Paimenkoukuksi. Se kertoo, että koira on levollinen ja rauhallinen, mutta valmis lähtemään milloin vain. Valmis tekemään milloin vain, kun sitä siltä pyydetään.


Jos tarvitaan, sen sisältä löytyy myrsky. Muuten niin levollinen ja tasainen, mutta jos joku nousee sille tärkeitä ihmisiä vastaan, se ei epäile hetkeäkään väliin menemistä. Se menee, vaikka tietää, ettei sillä ole suuria mahdollisuuksia. Se ei epäile itseään, mutta tietää paremmin. Se antaa silti kaikkensa, koska se haluaa. Vain koska se haluaa. Se kokee, että niin sen kuuluu tehdä. Kyllä sellaista voi koiralle opettaakin, ja jotkut puolustavat luonnostaan, ehkä enemmän itseään, kaikkea muuta siinä sivussa. Tämä ei ole hyökkäävä koira. Se myrsky löytyy siitä vain silloin, kun todella täytyy.


Se on herkkä. Joskus se on herkkä niin, että tietää kyllä kun on tehnyt vasten ihmisensä tahtoa. Joskus taas niin, että ei tahdo tehdä mitään jos pelkää, että on olemassa mahdollisuus siihen että se tekee väärin. Joskus herkkä niin, että se aistii ihmisensä mielentilat jo kaukaa. Riippuu koirasta itsestään, pyrkiikö se silloin myötäelämään vai tekemään oman päänsä mukaan. Mutta herkkyyttä siinä on. Se aistii koko ajan ympäristöään. Se tietää.

 

Joskus se voi olla pelokas, niin pelokas, ja se on surullista. Kuinka niin ylväs ja oman arvonsa tunteva koira kokeekaan joskus maailman niin pahana ja pelottavana, ettei voi luottaa itseensä eikä edes ihmiseensä. Sellaisen koiran nähdessään sitä vain ajattelee, että kun se vain tietäisi ja ymmärtäisi, millaisista koirista sekin periytyy. Koirista, jotka eivät voineet antaa pelon hallita elämäänsä, sillä se olisi ollut pois omalta ihmiseltä; kuka hakee lampaat laitumelta ukkosella, kuka ilmoittaa pimeässä vieraan pihallaliikkujan ja on valmis ajamaan tämän pois, kuka vie viestin, kuka etsii kadonneen...? Kun sille voisikin kertoa: "Et voi pelätä. Et ole pienten ötököiden sukua, et niiden, jotka mieluummin kaivautuvat maan alle pimeään ja lämpimään ja pysyvät siellä. Sinä olet sukua niille, jotka nousevat tuulta ja sadetta vastaan, mutta palkkioksi siitä saavat kuivata turkkinsa takkatulen äärellä, ihmisensä jaloissa kiinni." Pelko on viisasta, mutta luottamus sitä suurempaa.


Se on lempeä ja kiltti ja hyväntahtoinen. Ei siinä ole pahaa soluakaan, vaikka se puolensa pitääkin. Se rakastaa omiaan ja hyväksyy muut. Se ei haasta riitaa, se haluaa tasapainoa ja rauhaa. Se antaa mieluummin muiden olla omissa oloissaan, mutta sopeutuu kun täytyy. Se on sellainen, mutkaton. Katsoo joskus ihmistään kulmiensa alta, kun ei ymmärrä, miksi. Siltikin se kulkee mukana, tahtoo olla lähellä. Omat ovat sille kaikki. Muihin suhtaudutaan arvokkaan kohteliaasti. Mutta minkäänlaista huonotapaisuutta ei vaan kertakaikkiaan sallita. Käyttäytyä pitää osata, ja siitä se pitää huolen.

 

Kaikkinensahan se on aika upea. Ei se ole millään tavalla äärimmäinen, jos ei sitten äärimmäisen uskollinen. Ei se ole tulikuuma, ei räjähtelevä ruutitynnyri, ei se ole helmojaan varova hienostelija, se tuntee kyllä juurensa, eikä pelkää liata itseään jos työ ja oma ihminen sen vaativat. Se ei todistele itseään kenellekään, sen elämä tapahtuu kaiken aikaa, ja se on osa sitä. Sillä on suuri, sykkivä sydän, jonka jokainen lyönti on täynnä tätä hetkeä. Sellaisen koiran kuuluu liikkua ja elää ja haistaa tuulta, piehtaroida lumihangessa ja kahlata vedessä.

Se on ihmisen koira. Niin kuin vain voi koira olla.

 

Se on minulle juuri hyvä koira. Collie.

Joten otin niitä taas yhden lisää.

Ensikertaan!

sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi 2017, ja mitä siitä on jäänyt käpälään?

Blogi viettelikin tuossa melkein toista kuukautta ihan hiljaiseloa, koska nyt on muuten omassa elämässä tapahtunut niin paljon kaikenlaista, ettei tässä ole oikein mihinkään ylenmääräiseen enää taipunut - eikä ole oikeastaan ollut sillein hinkuakaan. Mutta nyt kun tätä vuotta on jäljellä enää muutama hassu tunti, mulla on vapaapäivä, koirat on ulkoilutettu ja makoilevat kaikki kolme (!!!) tyytyväisinä edessäni lattialla on aika käydä vähän läpi tätä vuotta.

 

Itselleni vuoden 2017 kantava teema on ollut työttömyys, työnhaku, ja kaikki siihen liittyvä. Valmistuin viime vuoden lokakuussa, ja tein silloin tietoisen päätöksen, että loppuvuoden (marras-joulukuu) en edes yrittäisi aktiivisesti etsiä töitä, vaan palautuisin opinnäytetyön ja viisivuotisen opiskelun aiheuttamasta ressistä kaikessa rauhassa, ja aloittaisin työnhakuhommat suosiolla vasta alkuvuodesta. 

Vuosi oli sanalla sanoen rankka. Se tunne, kun ei oikein jaksaisi mitään, eikä oikein tiedä, mikä kiinnostaa, mutta jotain pitäisi yrittää tehdä, pitäisi yrittää löytää se työpaikka. Lukemattomia hakemuksia paikkoihin, joihin en oikeasti halunnut, mutta joissa todennäköisimmin osaisin työskennellä. Kerta toisensa jälkeen minut jätettiin valitsematta. Tunne oli kauhean ristiriitainen; olin tavallaan joka kerta helpottunut, etten saanut paikkaa, ja samaan aikaan itseäni söi koko ajan tunne siitä, että ei tämä voi jatkua näin, ja jossain vaiheessa mun on mentävä sinne töihin ja löydettävä se juttu, mitä haluan tehdä. 

Running away from my problems like
Alkukeväästä aloitin työnhakuvalmennuksessa. Siitä oli mulle monestakin syystä valtavan suuri apu, ja vaikka sielläoloaikanani en saanut työpaikkaa, niin sain sieltä oikeasti huikean hyvät eväät työnhakuun, tein hakemuksia tasaiseen tahtiin, kun ikään kuin vastasin hakemuksien tekemisestä jollekin muulle kuin itselleni ja viikkoihini tuli taas edes jonkinlainen rytmi. Oli mukavaa mennä säännöllisesti juttelemaan ja käymään omaa tilannettaan läpi sitä edistävässä hengessä jonkun kanssa, jolle siitä hommasta maksettiin ihan palkkaa. Vaikkei kyseessä olleet mitkään terapiaistunnot, niin oli ne kyllä aika terapeuttisiakin (: 

Sittenpä loppukesästähän kävi niin, että koitti poismuutto Joensuusta asunnon lähdettyä alta, kun uutta ei vaan löytynyt. Elettiin jokseenkin mielenkiintoisia aikoja ja näin jälkeenpäin ajateltuna luulen, että Joensuusta poislähtö oli alkuvauhti kaikelle tälle. Olin ensin noin puolitoista kuukautta Joroisissa, mutta oli sanomattakin selvää, etten voinut jäädä sinne vain odottamaan, että mitä tapahtuu. Käytiin katomassa paria asuntoa Kuopiossa, mutta ei ne vain olleet sopivia. Sitten tuumittiin, että jos ottaisinkin oman asunnon Pieksämäeltä, jossa asuntoja on (toisaalta valitettavasti...) enemmän kuin niihin on asukkaita, se olisi lähellä Joroista ja voisin sieltä käsin miettiä, että mitä sitä seuraavaksi. Sopiva asunto Pieksämäeltä löytyikin suorastaan naurettavan helposti, ja syyskuun puolessavälissä muutinkin sitten omaan asuntooni Pieksämäelle. Asunto oli pieni kaksio, oikein mukava, kivalla paikalla, luhtitalon toinen kerros. Mutta en oikein uskaltanut sinne asettua. En oikeastaan purkanut muuttolaatikoistakaan kuin vain ehdottomasti tärkeimmät, eli pari keittiötarviketta, pyyhkeen, lakanat, sen semmoista. Minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan miten pian sieltä lähtisin taas etenemään, joten en varsinaisesti halunnut asettua sinne niin sanotusti taloksi. 

 

Asioita alkoi sitten kuitenkin tapahtua. Joensuuhun oltiin avaamassa uutta Musti & Mirri myymälää, ja sinne etsittiin kahta osa-aikaista vakituista työntekijää. Tietenkin laitoin hakemusta menemään. Valintaprosessi oli pitkä ja jännittävä, mutta niin vain kävi, että eräänä päivänä silloin vielä Joensuun ainoa ja myös minua haastatellut myymäläpäällikkö soitti minulle ja sanoi, että oli valinnut minut heille uudeksi työntekijäksi. Koko puhelun ajan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, ajatukset oli ihan pyörremyrskyä ja jälkeenpäin ajattelin, että toivottavasti muistin kiittää häntä! Puhelun loputtua katsoin taivaalle, ja aurinko pilkisti pilvien takaa suoraan mun ikkunasta sisään. Itkin ja lausuin ääneen kiitosrukouksia uudelleen ja uudelleen. Ei voi olla totta. Ei vaan voi olla totta. Ihan uskomatonta. Tapahtuiko tämä todella...? Hengityksen vähän tasoituttua soitin äidille ja kerroin uutiset. Sitä ilon päivää. Itku alkoi uudestaan. Ihan uskomatonta. Mulla on työpaikka. 

Ja mä palaan takaisin Joensuuhun.

Joensuun asuntotilanne ei toki tässä välissä ollut muuttunut miksikään, mutta kaupungin asuntojen haussa auttoi huomattavasti se, että mulla oli nyt työpaikka, minkä takia olin takaisin muuttamassa. Alkuun jouduin käymään töissä Pieksämäeltä käsin, mutta sitten eräänä päivänä se asuntokin löytyi. Pieksämäen asunto oli toki ollut ihan oma, mutta kuten aiemmin mainitsin en sitä oikein osannut "kodiksi" mieltää, juurikin siitä syystä, että olin jatkuvasti varautunut sieltä lähtemään. Nykyinen asuntoni Joensuussa on siis tavallaan ensimmäinen ihan oma asuntoni, missä vain minä olen asunut koirineni. Muutto takaisin Joensuuhun ja ennen kaikkea muutto yksin sujuivat hämmentävän kivuttomasti. Olen nauttinut omasta asunnostani niin paljon! Vaikka täällä on vielä paljon laiteltavaa, niin saan laitella sitä ihan itse, omalla ajalla, ja juuri sellaiseksi kuin itse koen hyväksi. Ei tarvitse välittää, jos koirat tuovat sisälle lunta tassuissaan; minun sukathan siinä vain kastuvat!

Osa-aikaisen myyjän työt Musti & Mirrissä ovat pyörähtäneet varsin mukavasti jo käyntiin, mutta koska kyseessä oli tosiaan osa-aikainen työ ajattelin, että voisin kenties yrittää etsiä rinnalle toista työtä. Tuumasta toimeen, ja parissa päivässä olin löytänyt itselleni aamusiivousduunin kakkostyöksi. Siis ajatelkaa. Kaksi työtä yhden vuoden aikana! 

 

Koirien kanssa ei olla kesän jälkeen reenailtu oikeastaan yhtään. Ja voi, miten tämä reenitauko on tuntunut hyvältä. Varsinkin, kun se on ollut aika pitkälti itsestä riippumaton ja osin myös suuremmin tiedostamaton. Tilanne on vain ollut se, että ei ole ollut reenipaikkaa, ja kun ei sitä sitten itse ole oikein jaksanut mitään reenailla, niin vähäkin harjoittelu on rajoittunut olohuoneeseen ja lenkkipoluille. Ihan normaaleja arkielämän tärkeitä asioita on kyllä harjoiteltu siitäkin edestä, lähinnä juuri esimerkiksi lenkeillä tottelemiseen ja kuuntelemiseen liittyviä asioita, ja sitten toisaalta pidetty reenimielessä ihan vain hauskaa. Ei olla tähdätty mihinkään eikä ole ollut sen kummempia tavoitteita. On tehnyt niin hyvää, ja toisaalta on saanut vähän nyt järjestellä omaa ajatusmaailmaansa uudestaan. 

Listaanpa tässä meidän tavoitteet, jotka olin tälle vuodelle asettanut: 

RAISA
  • Toko EVL1 ja tokon rotumestaruuksiin mestaruusluokkaan osallistuminen syyskuussa! Haluan olla realisti, mutta riippuen omista taidoista ja osaamisesta ja siitä, miten saadaan koiran kuuppa haltuun, niin edelleen päätavoitteena myös FI TVA (:
  • Aloitellaan peltojälkihommelit ja edetään niissä sitä mukaa, kun aikaa ja jaksamista riittää
  • Hankitaan pari kisakelposta koirafrisbeeta, ja reenaillaan koppailuja ja katsotaan, miten edetään!
  • Agilityssa Ilonasta riippuen kepit ja kontaktit kuntoon, ja nousu II-luokkaan
BENNY
  • HK1 rotumestiksistä elokuun lopussa
  • Viestissä kisamittaisen matkan onnistunut juokseminen!
  • Jos viestireenit sujuu hyvin, niin mahdollisesti VK1-koulari
BONDI
  • :D

Raisan kanssa kyllä tokomestiksissä syyskuun alussa käytiin, mutta voittajaluokassa, ja jäätiin tosiaan ilman tulosta. Peltojälkihommia ei olla kyllä tehty ollenkaan, eikä kyllä tehdäkään. Kiekkojuttuja on tehty jonkun verran, mutta ihan tuolla meidän omalla, hyväksitodetulla DuraFoam -kiekolla (: Pii pitää kiekkojutuista, ja se onkin ihan vain meidän sellainen irrottelujuttu, ja saa sellaisena pysyäkin. 

Agilityssa nousu kakkosiin sen sijaan kävi kuin kävikin toteen!! Ei Raisa toki siis ole kakkosissa kisannut, mutta sillä on nyt sinne oikeus. Tästä vielä lisää myöhemmin. 

Pffffft.
Bennyllehan sitten napsahti kuin napsahtikin se HK1 :D Se oli hieno päivä, ja tuntuu ihan uskomattomalta, että olen asettanut jonkun tavoitteen koiralleni ja itselleni, ja se on oikeasti toteutunut. Ihan käsittämätöntä. Mutta Benny nyt toisaalta onkin koira, joka yllättää mut jatkuvasti positiivisesti ja joka tuntuu vain päivä päivältä ja vuosi vuodelta paranevan joka suhteessa (: Ihan mieletön tyyppi, maailman paras heräteostos ja korvaamaton auringonsäde < 3

Viestihommathan me lopetettiin jo ihan ennen kuin aloitettiinkaan ja päätikin, ettei niissä hommissa enää jatketakaan. Sen sijaan haku vaihdetaan EK:hon, mutta siitäkin myöhemmin lisää.

Mukavaa, kun saavuit. Ihanaa, että jäit <3
Bondi, eläkeläinen, jatkaa eläkelöimistään ja vanhempieni ilahduttamista läsnäolollaan. Bondi on vuodestaan aika lailla keskimäärin puolet ja puolet minulla ja vanhemmillani. Ei se sieltä oikeastaan tule kuin silloin pois, kun vanhemmilla on vaikka jotain menoja, lääkärikäyntejä, operaatioita tai jos ovat ollet pidemmän aikaa tai vähän rankemmin sairaita. Silloin se yleensä sitten on pidemmän aikaa, parista viikosta pariin kuukauteen. Nyt se on täällä taas, ja palaa näillä näkymin viikon päästä taas Joroisiin. Sen on siellä hyvä, ja voi että miten tärkeä osa se on äitini ja isäni arkea, ja miten he todella sitä kaipaavat kun se on täällä. Mutta, täytyy myöntää, mulla menee sen kanssa myös koko ajan paremmin. Jaksan ymmärtää sitä koko ajan enemmän, se hymyilee ja nauraa mulle useammin, heiluttelee häntäänsä, kuuntelee. Luottaa muhun. Se pitää Raisasta ja Bennysta, vaikka ne välillä sitä ärsyttääkin. Mutta sallittakoon se hänelle. 

Moroooooooooooo!
Miltäs meidän tuleva vuosi, 2018, näyttäisi sitten suunnitelmien osalta? 

RAISA
 - Raisan tokot on nyt tokoiltu. Tein tämän päätöksen, mistä olikin aiemmassa postauksessani, ja se on ollut kyllä hyvä päätös. Käytiin tekemässä möllikokeissa EVL, että päästiin kerran elämässämme tekemään sekin. Se oli hyvä päätös meidän tokouralle (: Kaikkemme olemme antaneet, ja se ei riittänyt siihen, mihin tavoittelin, mutta ei se haittaa. Niin ei ollut tarkoitus. Voidaan hyvillä mielin jäädä sen lajin parista nyt pois. Paljon nämä tokovuodet on opettaneet koirankouluttamisesta, vaikka onkin klisee sanoa niin. Mutta se on totisinta totta. Jätetään se laji nyt kuitenkin muille, kiitetään, kummarretaan ja poistutaan takavasemmalle (: 
 - Haimme ja saimme kuitenkin sitten agilityryhmäpaikan. Hippii! Agilitya tehdään nyt Raisan kanssa niin kauan ja niin paljon, kuin vain Raisalla kunto riittää. Se on se juttu, mitä se rakastaa, ja mihin sen kanssa olisi ehkä kannattanut kaikki nämä vuoden käyttää. Mutta nyt se saa tehdä sitä loput harrastusvuotensa (: Kisaamista ei ole poissuljettu, mutta ensisijainen tavoite on vain tehdä ja oppia. Raisalle ennen kaikkea tehdä mitä se rakastaa, minulle oppia jotain, mistä olen jäänyt pahasti vuosien aikana jälkeen. Paluu agilityn pariin pitkän tauon jälkeen tuntuukin taas aika jännittävältä ja hauskalta ajatukselta! 

BENNY
 - Koskapa pk-liitto pykäisi kokeitansa varten kisalisenssin, ei meitä Bennyn kanssa tulla ensi vuonna pk-kokeissa näkemään. EHKÄ jos jonkinlainen suuri ihme tapahtuisi, voisimme mennä rotumestiksiin elokuun puolen välin paikkeilla, ja kertalisenssillä korkata siellä EK:n, mutta tämä ei ole mikään välttämätön tavoite. Laji siis vaihdetaan EK:hon aika pitkälti ohjaajan rajoittuneisuuden ja toisaalta myös mielenkiinnon takia; EK:ssa kiehtoo se, että siinä on vähän kaikkea, pääsee kivasti yhden lajin parissa näyttämään palveluskoiran monipuolisuutta (: Käyn vähän tavoitteita läpi osa-aluekohtaisesti tässä: 

Haku
 - Varmuutta pistoihin ja etenemiseen koiralle
 - Umpipiiloja ja niillä hyviä, varmoja ilmaisuja
 - Ohjaajalle jonkinlaista radanlukutaitoa. Tähän oli nimittäin kaatua meidän HK1:nenkin, kun minä vain hortoilin metsässä, eikä minkäänlaisesta koiraystävällisestä koiranohjaamisesta ollut tietoakaan. Onneks on hyvä koira, kompensoi huonompaa ohjaajaa. Joo.

Jälki
 - Jäljen alkeiskurssi. Bennyn kanssa ei olla tehty jälkeä, voisi sanoa, että ei ollenkaan. Tästä riippuu paljon, ja olen varautunut henkisesti siihen, että tämän rakenteluun voi mennä aikaa, mutta jos se sen vaatii, niin sitten pidetään tällä kaudella meidän pääpaino siellä jäljessä, ja hakua viedään pienemmin askelin eteenpäin. Siellä sillä on kuitenkin jo oikein hyvä pohjaosaaminen (: 
 - Tavoitteena saada reenikauden loppuun vähintään koetasoinen EK1 jälki

Pudotettu esine
 - Tätä onkin jo alettu vähän harjoitella. Harjoitukset jatkuu lyhyellä matkalla ja suurella motivaatiolla esinettä kohtaan, ja lisäksi pitää harjoitella seuraamista myös haastavissa maastoissa. Jahka lumet joskus kaikkoaa metsistä (en halua ajatella sitä vielä...), niin siirretään harjoittelu metsään

Tarkkuusetsintä
 - Tähänkin on jo alkeet eli esineen ilmaisun opettelu aloitettu. Bennylla tuntuu tulevan aika luonnostaan esineen ylle jähmettyminen, niin kuin Raisallekin, joten sitä vahvistan.
 - Erilaisten esineiden ilmaisua ensin paljon sisällä, ja hyvin pian siirrytään ulos, ja taas jälleen jahka maat sulaa, niin aletaan tehdä ihan tallattua, hajustettua aluetta

Esineruutu
 - No tässä sitä onkin työsarkaa :D Teoriassa ihan jees, mutta nyt pitäisi varmaan tehdä muutaman kerran sellainen ruutu, jossa on ainakin kymmenen esinettä siellä täällä niin, että koira ruutuun lähtiessään pakolta löytää sieltä jotain. Toisinsanottuna motivaatioharjoittelua. Sitten, kun on saatu motivaatiota ylöspäin, niin aletaan tehdä vähän tarkempia nuuskutteluharjoituksia, eli yksi esine johonkin janan tai kapean kaistaleen päähän. Tai jos tulee parempia idiksiä matkan varrella, niin sitten niitä! 

Tottis
 - Vireharjoituksiin pitää palata, eli vireen nostatusta ennen suoritusta tosi hyvällä palkalla. Näitä ei olla tehty nyt aaaaaaaaaaaikoihin, ja sen huomaa. 
 - Jääviin varmuutta
 - Esteihin suuri varmuus ja into, mutta sitä ennen koiro hierojalle ja jumit auki!! Sen jälkeen lähdetään tekemään esteitä taas jonkin aikaa ihan niin, että esteen takana näkyvä sapuskapalkka ja kun sen käy syömässä, niin käydään ihan tsemppaamassa koira myös takaisin päin ja sieltä taas palkkaa. Jonkin aikaa siis ilman noutoja, ihan vain suuri into esteitä ja niiden suorittamista kohtaan. 

Kylläpä se siitä (:

Joulu meni meiltä valitettavasti liian nopeasti ohi, ja siihen liittyikin mulla aivan valtava tunnelataus. Tätä vuotta on nelisen tuntia jäljellä, ja ensimmäistä kertaa vietä uutta vuotta koirien kanssa ihan keskenään täällä omassa kämpässä, eeppistä sankarimusiikkia kuunnellen (kohta alan katsoa thaimaalaisia draamasarjoja - älkää kysykö, tai jos kysytte, niin älkää sanoko, ettei teitä varoitettu) ja herkkuja ahmien. Huomenaamuna on aamusiivous, mutta menen vähän myöhemmin kuin normaalisti, koska siivouskohde aukeaa myöhemmin uudenvuodenpäivän takia - onneksi sentään. 

Ja kuulkaa, tiedättekö. Mulla on tästä kaikesta ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ihan oikeasti jotenkin sellainen tosi hyvä ja jotenkin rauhallisen jännittynyt tunne (: Mua on johdatettu tännekin asti, kannettu silloin kun en oo jaksanut kävellä. Joka päivä rukoilen että muistaisin luottaa, ja luottaa myös silloin, kun kaikki ei aina mene hyvin. On helppo luottaa silloin, kun kaikki näyttää valoisammalta. Toisaalta tämä valoisuus myös tuntuu ruokkivan itseään - välillä on vaikeaa, ja tuntuu, ettei voi tehdä muuta kuin itkeä ja huutaa, koska on niin paha olla. Ja sitten, kohta huomaa, että kävelee taas omilla jaloillaan, hymyilee, nauraa sille tosiasialle, että pystyy ajattelemaan ja tekemään asioita, jotka vielä ei niin kauan sitten tuntuivat ylitsepääsemättömän raskailta. 

Se paksu, raskas verho, joka on pitkään tuntunut olevan kaiken edessä tuntuu alkavan pikkuhiljaa rakoilla, ja päästää valoa lävitseen. Se tuntuu murtuvan ympäriltä, ja yrittävän pitää itseään kasassa vielä joillain onnettomilla rippeillä itsestään. Mutta se ei voi enää piilottaa valoa. 

Toivon teille kaikille, lukijat, paljon hyviä ja ihania asioita vuoteen 2018, että jaksatte tehdä asioita, joista pidätte, mutta myös niitä asioita, jotka tuntuvat raskailta. Toivon teille viisautta ja rohkeutta kulkea oikeaan suuntaan, ja nöyryyttä myöntää, mikäli suunta olikin väärä, ja kykyä palata takaisin tai alkaa etsiä uutta polkua. 


Ensivuoteen (: 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Uuteen aamuun

Välillä se ruukaa tuo elämä olemaan vähän rankkaa.

Eikähän siinä sinällään mitään! Suurimmalla osalla ihmisistä elämä on välillä enemmän tai vähemmän rankkaa. On ihan mahtavaa, jos on esimerkiksi mahdollisuus nollata rankka työviikko lähtemällä mukavalle reissulle, löhöämällä sohvassa tai vaikka käymällä sillä kuuluisalla pitkällä metsäretkellä koiran kanssa.

...Mutta entäs sitten, kun sitä keinoa nollata ei löydy?

Mulla on todettu sellainen vaiva, kuin jännitysniska (tension neck). Fysioterapeutin toimesta, ei lääkärin, mutta lääkärin puolella onkin sitten oikeastaan käyty sulkemassa pois kaikki muu mahdollinen. Jännitysniska on siitä viheliäinen vaiva, että sen oireet voivat olla hyvin vaihtelevat potilaasta riippuen, ja sillä on lisäksi taipumusta saada aikaan sitten muita oireita. Kaikille eivät myöskään sovi samat hoidot.

Itselläni oirelista on vuosi vuodelta pidempi, eli olen tästä vaivasta kärsinyt jo pidemmän aikaa tietämättä mikä se on. Oireet voivat olla aika pelottaviakin, mikä taas saa aikaan henkistä pahoinvointia, ahdistusta ja jopa paniikkihäiriöitä. Itseltäni löytyvät muun muassa seuraavat oireet, joista kärsin päivittäin, melkeinpä niin, että vähintään yksi oire on päällä joka hetki päivässä:

- Niska-hartiaseudun jäykkyys
- Ei jatkuva, mutta silti krooninen kipu vasemmassa lavassa
- Käsien voimattomuus ja pistelyn tunne
- Sormien tunnottomuus tai tuntoheikkous, ja siitä johtuva tick-oireen kaltainen nykiminen ja siitä edelleen johtuvat kivut sormissa, ranteissa ja kämmenen alueella
- Jatkuva toispuoleisuuden tunne, varsinkin yläkropassa ja kasvoissa, nykyään myös jaloissa
- Kasvojen tunnottomuutta, itselläni yleensä huulien alueella ja ajoittain korvissa
- Hengitysvaikeuksia, sohvalla istuessakin saattaa tulla tunne, että hengittäminen on vaikeaa ja raskasta. Tämä on äärimmäisen kurja vaiva ulkoilun ja lenkkeilyn kannalta, kun happi ei vaan riitä.
- Hampaiden narskuttelu (tästä on vaikeaa sanoa, onko oire vai syy), ja siitä johtuvat leukaperien ja kaulan lihasten kireys ja siitä edelleen johtuvat ajoittaiset puhumisvaikeudet (joo, tiedän, tätä ei ehkä minusta uskoisi, mutta välillä joudun oikeasti keskittymään tiettyjen sanojen sanomiseen tai keksin jonkun muun sanan mitä käyttää, etten joudu käyttämään ns. työlästä sanaa)
- Paineen tunne silmissä tai silmien takana, mikä aiheuttaa silmien pyörittelyä, mikä taas aiheuttaa kipua (plus näyttää villiltä, kun yhtäkkiä mulla heittää vaan silmät päässä ympäri)
- Ajoittainen näön sumeneminen tai vaikeus tarkentaa katsetta
- Ajoittainen huimaus
- "Keinuva" tunne, ihan aina kävellessä tuntuu, että jalat ei mene ihan just sinne, mihin haluaisin niiden menevän. Tämä jälleen tekee esimerkiksi lenkkeilystä ihan himoraskasta...
- Sydämentykytykset ja muljahdukset
- Päänsäryt ja paineentunne päässä ja kasvoissa
- Kasvojen ja silmien kuumotus
- Huonovointisuus
- VÄ - SY - MYS

Itselläni pahin oireista ei ole lainkaan kipu. Voi kun olisikin. Kivun kanssa voisin kuvitella eläväni. Pahimpia oireita on nimenomaan nämä, mitkä vaikuttaa jaksamiseen ja liikkumiseen. Kädet väsyy HETI. Jopa näppäimistöllä kirjoittaminen on raskasta, ja tämän lauseen kirjoittamisen jälkeen joudun lepuuttamaan käsiäni hetken, että jaksan taas kirjoittaa. Nämä oireet ovat myös kaikkien muiden omassa elämässä vallalla olevien asioiden lisäksi myös aiheuttaneet paljon hyvin klassisia masennusoireita. Yhtäkkinen voimattomuus vaikkapa käsissä voi todella säikäyttää, koska kyllähän se VOI olla oire myös jostain vakavammasta. Lenkkeilystä en ole oikeasti toden teolla nauttinut enää vuosiin. Se on raskasta. Olen ajatellut pitkään, että johtuu vain siitä, että minulla on yksinkertaisesti huono kunto, mutta näin ei kuitenkaan ole. Minun on vaikea hengittää oikein ja pään ja kropan kannatteleminen on raskasta. Jalat eivät tunnu olevan siellä, missä niiden pitäisi olla, ja ne tuntuvat hatarilta ja vänkyröiltä. Haluaisin nauttia liikunnasta ja ulkoilusta, mutta en ole saanut siitä juuri mielihyvää enää pitkiin aikoihin. Katson silmät pyöreinä ihmisiä, jotka käyvät huvikseen juoksulenkillä. Itselleni pelkkä kävelylenkki on jo todella uuvuttava kokemus. Tähän liittyen on sitten tullut lisäoireina:

- Univaikeuksia, jotka onneksi ovat nyt hieman helpottaneet.
- Lisäksi minulle tehtiin viime keväänä FirstBeat -mittaus, josta kävi ilmi, että vaikka nukkuisin yöllä, niin kroppani ei ollenkaan palaudu unen aikana, enkä nukkuessanikaan rentoudu, syke ja verenkierto eivät ole levossa siinä määrin, mitä nukkuvalla ihmisellä pitäisi olla.
- Levottomuus, ahdistuneisuus, ne masennusoireet, huonomuistisuus, jo ennen olemassaolleet keskittymisvaikeudet ovat pahentuneet entisestään, todella hankalaa oppia ja omaksua uusia asioita...

Tällaista pientä kivaa.

Kaikki nämä ongelmat on vaan vuosien myötä karttuneet, ja tosiaan moni asia elämässä on myös vaikuttanut siihen, että yksi ongelma on johtanut toiseen, ja nyt vyyhti alkaa olla jo sellainen, että sen avaamisessa alkavat olla omat haasteensa.

Pelkkä säännöllinen liikunta ei auta, koska - kuten sanoin - väsyn ja hengästyn ennen kuin olen ehtinyt edes kunnolla aloittaa. Hyvin kevyt venyttely ja pienenpieni jumppa useamman kerran päivässä tuo hetkellistä apua, mutta sen pitää olla säännöllinen osa jokaista päivää. Ergonomia on se, missä itselläni prakaa pahasti, koska en omista esimerkiksi lainkaan tietokonepöytää, tuolista nyt puhumattakaan. Ei ole varaa. Olen käynyt hierojalla ja fysioterapeutilla, mutta todennut, että niistäkin on vain apua yhtenä kokonaisuutena hoitoa ja vain silloin, kun se on säännöllistä.

Miksi minun on tarve kertoa tämä asia?

Ensinnäkään ei minulla ole mitään varsinaista syytä olla kertomatta. Parempihan se vain on, mitä useampi ihminen tietää. Ehkä silloin ihmisten on helpompi myöskin ymmärtää.

Toisekseen, tämä kaikki on vaikuttanut myös koiraharrastamiseen ja koirien kanssa ihan normaalin arjen elämiseen.

Voitte ehkä vain kuvitella, millaista on omistaa koiria, kun lenkkeily ei ole erityisen mukavaa. Sitä vaan pakottaa itsensä lähtemään, päivästä toiseen, kerrasta toiseen päivän aikana. Tänään tein sellaisen aivan ihanan oivalluksen, että ulkoilu on tosi mukavaa, jos kävelen ihan oikein rauhallisesti ja tasaisesti. En edes yritä repiä itsestäni himosuoritusta, koska en siihen pysty, ja se vain entisestään pahentaa oloa, kun henkinen pahoinvointi menee kroppaan ja kiristää sitä entisestään. Happi ei taas kulje, veri ei kierrä...

Olen yrittänyt hammasta purren painaa pitkiä metsälenkkejä sun muita vaikka väkisin. Ihan oikeasti. Jälkeenpäin muistan kuitenkin ajateelleni vain, että olisinpa jo takaisin kotona, vieläkö pitää kiertää tuota kautta...

Tässä on myös yksi syy, miksi haluan lenkkeillä paikoissa, joissa koirat voivat olla aina irti ja toisaalta miksi pystyn pitämään koiriani irti käytännössä missä vain. En todellakaan halua vaatia niiltä etanavauhdissa hiippailemista. Olen nykyään myös alkanut hihnapätkillä pysähdellä aina, kun koirat haluavat haistella. Ihanaa, lepotauko! Olen alkanut suhtautua lenkkeilyyn enemmän vain ulkoiluna. Mennään vain ulos, ei ehkä mennä kauas ja kävellään ihan niin hitaasti kuin mikä tuntuu hyvältä. Ei ole pakko hengästyä.

Harrastuksessa tämä on taas vaikuttanut enemmän siihen henkiseen puoleen.

On tosi vaikea keskittyä tekemään suunnitelmia ja vielä vaikeampaa pysyä niissä. On todella vaikeaa yrittää kuunnella ja sisäistää reenikaverin antamia ohjeita sille, miten he toivovat minun reeneissä heitä avustettavan. Arvatkaa, millaista on harrastaa hakua? No ihan kamalaa :D Siinä tulee sekä suunnitteluaspekti, toteusaspekti, muiden ihmisten reenien muistaminen ja toimiminen oikealla, ohjatulla tavalla JA vielä se liikunta, välillä melko raskaskin. Tässä valossa arvostan esimerkiksi Bennyn HK1:stä ehkä enemmän kuin mitään koiraharrastuksessa aikaisemmin itse saavuttamaani. Se oli aivan todellinen koetus, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja ymmärrätte nyt ehkä kun sanon, että siitäkin syystä pidän myös Bennya oikeasti hyvänä koirana. Se on ihan oikeasti kompensoinut rikkinäistä ohjaajaa huikeasti, ollen kuuliainen ja tottelevainen, mutta toisaalta tehden hommansa silloinkin, kun itse olen ehkä toiminut maksimissaankin puoliteholla.

Kuva (c) Risto P. Lisitsin
Puhumattakaan nyt vaikka siitä tokosta, jossa ei edes olla sitten saavutettu niitä onnistumisia, vaikka jokaiseen reeniin lähteminen ja siellä oleminen on ollut jo itselleni pieni saavutus.

Tänäaamuna aurinkoisessa, lumisessa pikkumetsässä koirien kanssa hiippaillessani mietin tätä asiaa. Ehkä minusta ei koskaan pitänytkään tulla sellaista varsinaista koiraurheilijaa. Minähän lähdin esimerkiksi tokon pariin ihan siksi, että silloin vuonna kivi ja kirves paikallisen koiraseuran rivitottiksessa opeteltiin lähinnä tokojuttuja, vaikka kyseessä oli arkitapakoulutus. Siitähän päädyin sitten agilityn pariin, ja voi, siitä tykkäsinkin ja harrastin monta vuotta. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että voisin lähteä kisaamaan, harrastin vain.

Jotenkin siinä kulkiessani, koirat vapaana, mietin, että ehkä koiraurheilu ei olekaan sitä, mitä mä olen alun alkaenkaan tahtonut tehdä koirieni kanssa. Kyllä, mulle on aina alusta asti ollut kauhean tärkeää kouluttaa omat koirani hyvin. Minun pitää pystyä luottamaan niihin arjessa ja elämässä siinä missä niiden minuun. Mutta ehkäpä koiraurheilu ei koskaan oikeasti ollutkaan mua varten...? Ehkä kyse ei koskaan ollutkaan "oikeasta lajista" vaan siitä, että ehkä minussa ei vain ole sitä sellaista sisäistä halua ja paloa koiraurheiluun.

Koiraharrastukseen, kyllä! Tää on kaikessa kauheudessaankin mahtava harrastus ja ihana elämäntapa, koirat!

Ja sitten se voimaannuttava vaikutus.

Vaikka se ulkoilu ja lenkkeily on mulle tosi rankkaa, raskas ajatus, välillä sohvasta nouseminen sen takia, että koirat pitää ruokkia on tosi raskasta... Niin sit on tää:


Kun ne koirat on siinä sun kanssa. Ne ei tee mitään, ne vaan nukkuu. Tunnet ne lämpöisinä sun jalkaa tai kylkeä vasten. Näet ja tunnet miten ne hengittää rauhallisesti nukkuessaan kevyttä koiranunta. Siinä hetkessä tajuat, miten paljon sun elämästä puuttuisi, jos ne ei olisi siinä. Miten yksin sitä olisikaan, kenelle sitä juttelisi päivällä, ketä sitä silittelisi, kun tuntuu, että verenpaineet nousee tai päässä alkaa surista...? Kun aamulla mietit, että vielä kymmenen minuuttia, ja silloin, sen kymmenen minuutin aikana, se koira on lämpimänä ja rauhallisena, rauhoittavana, sun vieressä, keskityt sen sydämenlyönteihin tai pidät kättä sen kyljellä niin, että tunnet kuinka rauhallisesti ja tasaisesti se hengittää. Sun oma hengitys tasaantuu, rauhoittuu, syke rauhoittuu, tuli taas uusi aamu, tästä päivästäkin selviää, ja jonain aamuna herää ja tajuaa, että sitä selvisi pitkään ja on tullut tähän päivään niin, että se jakso tuntuu kuin unelta. Silti se tapahtui, ja siitä selvisi.

Rakastan mun koiria eniten, kun ne on läsnä. Rakastan, kun olen oikeasti onnistunut kouluttamaan niistä niin mukavan arkitottelevaisia, että harkitsen tällä hetkellä vakavasti, että millaisena mun koiraharrastukseni ja nimenomaan se koiraurheilupuoli tulee jatkumaan. On siellä sen verran syvällä, että ei sitä voi ehkä ihan kokonaan luopua kaikesta, mutta luulen, että ihan kokonaisvaltaisesti kaikki tavoitteet huitaistaan nyt määrittelemättömäksi ajaksi savuna ilmaan ja aletaan mahdollisesti jossain vaiheessa rakennella ihan uusia - tai sitten ei. Tällä hetkellä rakastan ihan vain sitä, että ne koirat on tuossa. Rakastan, että saan itse määritellä tarkalleen ne kriteerit, joilla haluan niille jonkun asian opettaa ja sitten todeta, että onpa ne taitavia!

Ja että oikeasti osaan taas nauttia ihan vain siitä, että mitä se koiranomistajana oleminen oikeasti on ja miksi mä silloin kauan sitten halusin koiran, ja millainen oli se tunne, kun sellaisen viimein sain < 3

Ensikertaan!

EDIT: Käytiin iltalenkillä. Maassa oli lunta, ilmassa pikkupakkanen, järvi oli rannasta jo vähän jäätynyt, taivaalla näkyi tähtiä. Koirat oli vapaana, kuljettiin valaisemattomalla tiellä. Kuuntelin musiikkia. Henki kulki. Hymyilin, naurahdinkin. Oli hyvä olla (:

perjantai 20. lokakuuta 2017

Terapiapostaus

Tällainen hilpeä aihe tänne tänään lukijoideni ratoksi. Tällä kertaa aihe sai pontta ihan niinkin simppelistä asiasta, kuin että tirautin tuossa pienet odottamattomat iltaitkut ja jäin pohtimaan, että mikä ihme tämän kaiken taustalla on.

Mun "urani" koirankouluttajanahan alkoi kun olin noin kahdentoista. Silloinen koirani oli todella arka ja pelkäsi about kaikkea. Sinnikkäästi vaan mentiin sen kanssa reenistä toiseen, mutta on sanomattakin selvää, että murkkuikäinen aloitteleva koiraharrastaja, ja superarka koira ei vaan ole hyvä yhdistelmä. Viikosta toiseen, reenikerrasta toiseen minussa kasvoi suuri turhautuminen. Miksi kaikkien muiden koirat osaa? Miksei mun koirani osaa? Miksei mun koira ole koskaan se reenin paras koira? Miksei mun koirani koskaan pääse kisaamaan, vaikka muut samassa ryhmässä ollet on jo menneet? Miksen mä osaa mitään? Miksi aina mun koira...?

Misty osasi kyllä nököttää. Taustalla Ruiskupetteri.
Tämän turhautumisen kanssa käsi kädessä kulki valitettavasti koko ajan myös koiran rotu. Oma koirayksilöni sattui olemaan todella arka tapaus, ja sen kanssa harrastaminen oli todella haasteellista, enkä mä ollut omassa murkkuikäisessä mielessäni todellakaan kuvitellut koiraharrastamista tällaiseksi. Senhän piti olla "hauskaa yhdessä tekemistä koiran kanssa". No miksi mä sitten lähdin joka reenistä joko itkien tai valtavan, turhautuneen raivon vallassa?

Mutta uudestaan oli mentävä. Ehkä se vielä tästä.

Sitten aloin jossain vaiheessa ymmärtää, että myös harrastuskoiralta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia, että harrastaminen on mielekästä. Etsin kasvattajia, jotka itse harrastivat ja joiden kasvateilla oli tuloksia. Siitähän ne paineet sitten nousikin. No NYT on kuulkaa hyvä peli käsissä, TÄSTÄ sitä tulee sitten vaikka hitto mitä!

Ja sitten kun ei tullutkaan... Miksei nyt onnistu? Miksi tästä ei tule mitään?? Olenhan mä kaiken maailman koirakouluissa käynyt, miksei tämä koira nyt opi? Turhautuminen. Koiraan purkaminen. Se oli se ainoa tapa, jonka olin oppinut. Eihän minun koulutustavoissani voi olla mitään väärää, koska näinhän kaikki muutkin teki ja niiden koirat oppi ja menestyi...?

Niistä varmaan tulee hyviä harrastuskoiria, jos ne nukkuu
pennusta asti vetolelujen vieressä...?
Jo tuolloin aloin myös pikkuhiljaa kuulla sitä kovin tuttua tarinaa. Colliet on paskoja, varsinkin pitkäkarvaiset. Niistä ei ole mihinkään. Rotu on pilalla. Luonteet on pilalla. Ei ne ole olleet mitään työkoiria enää aikoihin. Kompastuvat vaan karvoihinsa näyttelykehässä.

Ihan. Koko. Ajan. Kaikkialla.

Samaan aikaan oma usko siihen, että näissä koirissa ja tässä rodussa oli jotain enemmän kasvoi ja kasvoi, ja koin tarpeelliseksi puolustella rotua kaikkialla ja kaikin mahdollisin keinoin. En edes niinkään aktiivisesti sulkenut silmiäni ongelmilta, vaan osittain en edes tiennyt niitä olevan.

Tänä päivänä(kin) collieiden rodunomaisesta luonteesta käydään hurjaa taistoa. Siitä, millainen on "rodunomainen collie". Minun rodunomainen collieni on ihan muuta, kuin jonkun toisen. Kauneus on katsojan silmässä, ja itselleni ns. kaunis koira on vain piste i:n päälle, kun paketti muuten toimii.

Tuleva Kaiken Maailmanmestari, vielä pilaamattomana.
Mikä sitten sai aikaan tämäniltaisen itkun?

Olen tässä katsellut jonkun aikaa erilaisia koiravideoita. Ensin katsoin paljon paimennusvideoita. Yritin kerta toisensa jälkeen etsiä videoita hakusanoilla "rough collie herding" tai "scottish collie herding", mutta kaikki löytämäni videot (oikeastaan yhtä lukuunottamatta) olivat vaan sitä ihan samaa. Jotain onnettomia taipumustestejä, missä koirat juoksee ympyrää täyttä laukkaa ja yleensä räköttävät lampaille. Kaikki muut videot olivat sellaisia kuin "Border Collies herding sheep" tai "Working sheepdogs (border collies) herding". Niinpä tuhannennen kerran tehtyäni tämän saman haun ja saatuani aivan samat tulokset, päädyin katsomaan bordercollieiden paimennusvideoita. Olihan ne ihan huikeita. Jos rotua on satoja vuosia systemaattisesti jalostettu johonkin työhön, niin on se kumma, jos ne eivät olisi siinä hommassa aivan huippukärkeä.

Katselin muitakin hienoja harrastusvideoita ja muun muassa lukuisia koiratanssivideoita (se laji kun on alkanut vähän kiinnostaa), ja kyllähän siellä oli aika lukuisa bc:iden joukko. Päätin olla välittämättä, päätin keskittyä katsomaan vaan suorituksia ja niiden tekniikkaa, ja unohtaa koirien rodun. Erään ilmiömäisen bordercollietanssivideon jälkeen se sitten iski. Ihan yhtäkkiä, tuosta noin vain. Huomasin, että pala nousi kurkkuun ja silmät alkoi täyttyä kyynelistä. Alkuun olin ehkä liikuttunut suorituksen hienoudesta, mutta...

Mietin niitä kaikkia koiria ja kaikkia videoita mitä olin nähnyt. Toinen toistaan hienompia ja upeampia (ja omaan silmääni myös kauniita) bortsuja toistensa perään. Huomasin miettiväni moneen kertaan, että olenkohan mä oikean rodun parissa ollenkaan. Ehkä pitäisi vain tehdä niin kuin kaikki muutkin ja vaihtaa tuollaiseen. Niiden kanssa harrastaminen on helpompaa, koirahan oppii ja tarjoaa jo melkein itsestään kaikkea sellaista upeaa ja näyttävää. Ne loikkii ja pomppii ja kääntyilee ja vaanii ja reagoi sekunin sadasosassa kaikkeen. Niistä koirista näkee, että ne oikeasti rakastavat, kun saavat käyttää omaa kroppaansa, ne ovat äärimmäisen ketteriä ja moni asia on niille suht helppo opettaa, koska halu tehdä työtä, miellyttää ja käyttää omaa kroppaa ja päätä tulee niin luonnostaan. Lisäksi ei tarvitisi enää ikinäkoskaanmilloinkaan kinastella kenenkään kanssa siitä, että mikä on rodun alkuperäinen ja nykyinen käyttötarkoitus, ja onko se työkoira vai ei. Mikä autuus. Kukaan ei ikinä enää katsoisi sua kieroon tai aliarvioisi sua vain siksi, että sulla on tietynrotuinen koira. Kaikki vaan sujuisi. Viimeinkin mun koirani olisi se, joka OSAA. Se koira, jota kaikki muut ihmiset reeneissä katsoo suuren ihastuksen vallassa, että no siinäpä on sitten upea koira!

Sitten katsoin sohvannurkassa kerällä nukkuvaa Raisaa. Siellä se pötkötti, pää tyynyn taakse piilotettuna, niin kuin se aina nukkuu, jos tarjolla on tyyny. Se rakastaa tyynyjä, mitä suurempi tyynykasa, sen suurempi autuus. Siitä on ihana mönkiä tyynyjen keskelle ja nukkua siellä. Siinä omaa pientä mustaa katsellessani se itku sitten voimistui. Miksi se on mulle niin kauhean tärkeää, että voisin joskus kokea omistavani sen "huippukoiran"? Ehkä siksi, että silloin hurjassa nuoruudessani koiraharrastus oli mulle vain kasa suuria pettymyksiä, mutta jatkoin sitä silti, koska koirat, mutta en koskaan kokenut tulevani mitenkään merkittävän paljon paremmaksi. Vuodet kului ja minä olin edelleen aivan paska, ja kaikkien muiden koirat menestyi paremmin, nopeammin ja hienommin ja tärkeämmissä asioissa.

Raisan piti olla mulle se "huippukoira". Sen piti olla se suuri ja upea koira, jonka kanssa me voitettaisiin ihan kaikki ihan kaikessa, ja näytettäisiin koko maailmalle, miten upea rotu tää voikaan olla ja miten se pystyy ihan siihen samaan mihin ihan kaikki muutkin!! Raisa täyttää ensi keväänä kahdeksan, eikä ole saavuttanut mitään suurta ja ihmeellistä.

Siitä ei tullut kenenkään silmissä huippukoiraa. Itse asiassa olen jopa saanut kuulla, että keskityn ihan liikaa Raisaan ja Raisan kanssa tekemiseen, kun mulla olisi Benny, tuo hieno ja upea koira, minkä kanssa harrastaa.

Jokin on muuttunut.
Mutta kun Raisan piti olla Se Koira. 

Sen piti olla mun jalostustyöni kantakoira.

Ei ollut.

Sen piti olla mun eka pk-kisakoira.

Ei ollut.

Siitä piti tulla tottelevaisuusvalio.

Ei tule.

Se olisi itse rakastanut agilitya.

Minä en jaksanut.



Eilen käytiin Raisan kanssa kahdestaan pyöräilemässä. Se oli koko matkan pyörän vieressä irti. Ohitettiin ihmisiä ja toisia koiria. Se osaa itse vaihtaa pyörän toiselle puolelle, jos ohitettava tulee vastaan samalta puolelta missä se juoksee. Se pysyy koko ajan mun vauhdissa, mun vieressä. Se rakastaa, kun otetaan spurttisuoria, ja huutaa vaan ja laukkaa ihan täysiä pyörän vieressä.

Loppulenkistä, kun ajettiin hitaampaa, sanoin sille, että "Sie olet maailman kiltein ja fiksuin koira." Se katsoi mua suurilla pallosilmillään, korvat linkussa ja heilutti juostessaan häntäänsä.

Nuo ihan samat asiat nyt itkin sen mustaan turkkiin.

Ihan sama, vaikka kukaan ei koskaan saisi tietää, miten se tietää mun jokaisen ajatuksen ja toiveen ja pyynnön, ja haluaa toteuttaa sen niin hyvin kuin pystyy, tai ihan sama, ettei se tule koskaan olemaan tämän rodun kannalta ja sen historiassa mikään suuri ja merkittävä koira.

Siinä sen nuollessa mun märkiä poskiani totesin silti, että se on mun maailman paras koirani. Se vaan on. Siitä olisi tullut ihan mitä vaan ja enemmänkin, jos mä olisin osannut sen kanssa. Jos mulla olisi ollut riittävästi tietoa ja osaamista ja hermoja. Mutta kun mulla ei ollut. Niin sitä ei saa kukaan koskaan tietää.

Se olisi ollut kaikkien mielestä paras. Me oltaisiin oltu kaikkien mielestä parhaita, ja voitettu ihan kaikki ihan kaikessa.

Miksi se on mulle niin tärkeää?

En todella tiedä. Varmaan vain siksi, että mulle on jäänyt pinttynyt tunne siitä, että mä en koskaan osaa, teen aina pelkkiä virheitä ja olen itse ainoa syy sille, miksei mun koirat koskaan saa suurta menestystä ja osoita omalta osaltaan, että mistä nämä colliekoirat on parhaimmillaan tehty.

Ja jos mä en pysty osoittamaan omien, maailman hienoimpien koirieni kanssa, että collieissa on ihan mahtavia koirayksilöitä ja että tän rodun työominaisuuksia pitäisi toden teolla vaalia, niin kuka sen sitten tekee? Joku muu? No kuka...? Ketkä ostaa ne "vain harrastavaan kotiin" -pentueiden pennut, ja lähtee tekemään sitä työtä?

(c) Ilona Karjalainen
Ensikertaan.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kurkkaus paimennuksen maailmaan

Savo-Karjalan alaosasto järjesti kokonaisen paimennusviikonlopun Tuija Kuparisen tilalla Rantasalmella. Kerrankin jokin tapahtuma järjestettiin aivan lähellä allekirjoittanutta, koska Joroisista tuohon Tuijan tilalle, Joroisten ja Rantasalmen välimaastoon, ei ajellut kuin sellaisen 20 minuuttia, hyvällä kelillä tutta tietä vartin. Lisäksi tämä eventti oli niin valtavan edullinen, että jos olisin tämän missannut, niin en varmasti olisi ihan heti jos koskaan päässyt kokeilemaan paimennushommia. Tuijan päivissä ollaan käyty kyllä pari kertaa ennenkin, kerran nuoren Bondin ja kerran nuoren Raisan kanssa, mutta ne tapahtumat olivat tosiaan (ainakin omalta osaltani) yksipäiväisiä. Nyt päästiin tutustumaan näihin hommiin koko viikonlopuksi.

Ihan aluksi sanottakoon, että en lähtenyt päivään sillä ajatuksella, että suunnittelisin paimennuksesta meille uutta lajia. Ensinnäkin meillä on näitä lajeja jo riesaksi asti (ihan kaikella rakkaudella!), ja toisekseen paimennus harrastuksena ON aikaavievää ja hiivatin kallista, tekipä sitä sitten viikoittain tai ei. Viikonloppu oli kyllä mahtava. Sen lisäksi, että oli hienoa nähdä monta, suhteellisen eritasoista collieta paimennuksen parissa, niin se herätti itsessä lukuisan määrän kaikenlaisia ajatuksia. Niistä sitten lopuksi. Nyt tähän alkuun kerron vähän, miten viikonloppu omalta osaltani sujui. Matkassa oli Pii. Multa-Into Pii. Pii niillä perustein, että se on mun koiristani eniten nähnyt lampaita ja ajattelin, että se voisi olla jonkinlainen häviävä etu siinä määrin, että ei olisi tarvinnut aloittaa ihan siitä, että katso, tämä on lammas, se on eläin. Mitä esim. Bennyn kanssa ois varmaan tapahtunut. No mutta sitä emme nyt tiedä tietysti. Asiaan.

Raisan kanssa päästiin lampaille peräti kuusi kertaa viikonlopun aikana. Ekalla kerralla oltiin pienessä aitauksessa, ja koirat oli piuhassa. Raisa yllätti suunnattomasti siinä, että se ensinnäkin räkytti lampaille. Se nyt yleensäkin kyllä räkyttää, tämä ei ole yllätys, mutta että lampaille. Por que, koirani? Toinen yllätys oli se, että myös Raisa lukeutui samaan kastiin kuin about joka ikinen koira jonka olen ikinä nähnyt paimentamassa, joka ei ole työlinjainen bortsu tai kelpie, nimittäin lampaanpaskansyöjiin. Siis minun koirani, joka ei ole koskaan elämässään ollut minkään tason koprofagi veteli nyt lampaanpapanoita ihan urakalla. Niin sitä vaan oppii uutta koirastaan.

Se ei yllätä ketään, että Raisa tietenkin laitsalla kelliessään kellahteli tuon tuosta myös lampaanjätöksiin. Välillä ehkä ihan tahallaan. Se ruoja.

No. Raisahan ei itse paimennuksesta tajunnut tuon taivaallista. Hän on suuri ja hurja agilitysporttikoira ja ehkä joidenkin suurien ja hurjien palveluskoirien sukua. Hän näkee objektin, niin hänen reaktionsa on ensin huutaa sille häntä sojossa ja kaikki varpaat kohtisuoraan maata kohti raivokkaasti, ja jos tästä ei ole jostain syystä apua, niin sitten keksitään jotain muuta. Lisäksi Raisan vahva tokotausta kyllä haittasi hommaa suuresti. Se odotti vain koko ajan, että minä pyydän sitä tekemään jotain, ja jos en pyytänyt, niin ei varmaan sitten tarvitse tehdä mitään. Kuljettiin lampaiden perässä, Raisa kauniisti vasemman jalkani vieressä. Sitten kun vähän yritin huitoa sitä lampaille päin, se kävi siellä huutaen kääntymässä, ja tuli bumerangina takaisin tai viimeistään siinä vaiheessa (vähän myöhemmin), kun erehdyin kehumaan sitä. Tuija sanoikin, että älä katso sitä, äläkä sano sille mitään muuta kuin sen mahdollisen poislähetyskäskyn. Raisa-ressu oli kyllä ekan päivän jälkeen varmaan aivot nutturalla.

Lisäksi lampaat reagoivat jokseenkin voimakkaasti Raisan haukkumiseen, ja Tuija sanoikin, että lammaskoiran ei pitäisi haukkua, vaan ajaa laumaa rauhassa ja hiljaa, mutta varsinkaan aloittelevaa koiraa ei saisi kuitenkaan haukkumisesta kieltääkään, ettei se yhdistä kieltoa itse paimentamiseen. Mitäs siinä sitten tekee? No, pitäisi vain yrittää saada koira sellaiseen mielentilaan, ettei se hauku. Helppoa. Tätä on onneksi Raisan kanssa yritetty tokossa esim. vain ehkä seitsemän vuotta ilman havaittavaa tulosta korkean vireen ja hiljaisuuden välillä. No onhan se nyt viime aikoina jo vähän väläytellyt, myönnän.

"Hah, kun näille sanoo HAU, niin niihin tulee liikettä.
Siispä HAUHAUHAU."
Tokana päivänä meininki oli jokseenkin sama. Vähän yritettiin nyt harjoitella jo kuljettamisen alkeita, eikä vain katsoa, kiinnostuuko koira lampaista. Eka kiekka oltiin nytkin piuhassa, toka kiekka irti ja kolmannella kiekalla päästiin myös toisena päivänä isolle laitumelle ison lauman kanssa. Mulla itselläni meinasi vähän käpy palaa Raisan räksyttämiseen, ja tokalla kierroksella kun se huomasi, että aina kun hän haukkuu lampaissa tapahtuu jotain, niin sehän vimmastui sitten haukkumaan ihan urakalla. Silloin pyysin sen vaan pois lampaiden luota, otin sen viereen ja vähän pidin kuonosta, että nyt loppuu se joutavanpäiväinen louskutus. Koska Raisa on aika kiltti tyttö, se ei enää niin louskuttanut, mutta päästi turhautuessaan korkeita, kimeitä haukahduksia. Tuija sanoi, että haukkuminen johtuu hyvin pitkälti epävarmuudesta; kun koira ei tiedä, mitä sen pitäisi tehdä, niin haukkuu. Roduissa on eroja, ja esimerksi porokoiran kuuluu käyttää paljon ääntä paimentaessaan. Poro on niin erilainen eläin kuin lammas ja niiden paimentaminenkin erilaista. Samoin olen ymmärtänyt, että esimerkiksi shelttien herkkähaukkuisuus on peruja siitä, että shelttejä on kuulemma - ja oikaiskaa toki, jos olen saanut väärää tietoa - käytetty myös ajamaan pihapiirissä pyöriviä elikoita kuten poneja ja vuohia pois kasvimailta. Hyvä äänenkäyttö on ollut oiva apukeino pikkupaimenelle! Päivässämme ollut sheltti oli kyllä varsin hiljainen tapaus, kunnes sai vähän tuulta siipiensä alle ja sitten sitä ääntäkin alkoi kuulua :D

Tässä olen laittanut Raisan kiertämään lauman taakse, ja ainakaan
tuossa hetkessä se ei hauku. Sitäkin tapahtui siis kyllä!
Raisan vahvuus ja heikkous tässä hommassa oli tuo tottelevaisuus ja tokotausta. Olen tokon takia opettanut sille kiertokäskyt molempiin suuntiin ja se osaa teoriassa myös pysähtyä liikkeestä käskettäessä ja teoriassahan se osaa mennä myös liikkeestä maahan. Tilanne taisi kuitenkin olla sille niin uusi, niin kuin itsellenikin, että sille tuotti suuria vaikeuksia noudattaa näitä käskyjä. Ja kyllähän siinä meinasi välillä se epätoivokin nousta taas pintaan, kun kaikkien muiden koirat oli niiiiiiiiiiiin hienoja ja osasi ja oivalsi ja tajusi, mutta taaskaan se mun koirani ei ollut mitenkään erityisen kummoinen, kunhan juoksi ja räkytti. No, oli se siinä määrin toki ainakin lampaista kiinnostunut. Ei ne ihan ilmaa sille olleet.

Ohessa pari taidonnäytettä näistä lauman takana odottamisista.



Meidän paras kierros oli ehdottomasti se ihan viimeisin. Päästiin tosiaan taas sinne isolle laitsalle ja Tuija sanoi, että kuljeta laumaa laitumen kauemmassa päässä metsän laidassa ensin toiseen päähän laidunta ja sitten toiseen. Selkeät ohjeet olivatkin ihan hyvä, ja tässä vaiheessa itselleni oli jo muodostunut käsitys, että koiran pitäisi olla lauman takana, kun minä kuljen sen edessä. Nyt kuitenkin olin myös päättänyt, että olkoon missä mielentilassa hän tahansa, niin käskyjä on kuunneltava. Jos se osaa pysähtyä käskystä, niin se hiivatti pysähtyy vaikka siinä olisi viisisataa lammasta välissä :D Samaten jos se osaa kiertää käskystä vasemmalta ja oikealta, niin se silloin kiertää, eikä lähde vaan huutamaan lambeille päin näköä, kun se nyt tuntuu tässä tilateessa hänestä järkevältä ratkaisulta. Että liikkukaas nyt johonkin suuntaan siitä, hopihop.

Joten en antanut Raisan tehdä yhtään vain sinne päin vaan vaadin, että jos se tekee, niin tekee sitten kunnolla. Tällä tavalla saatiinkin jo pari pätkää ihan tosi mukavaa kuljetusta, ja mikä parasta, homma saatiin purkkiin tilanteessa, jossa oltiin jo vähän niin kuin pysähdytty, mutta lauma meinasi levitä, ja Raisa lähti aivan omatoimisesti keräämään sitä kasaan, haukkumatta. Se oli hienoa, siihen lopetettiin, kehuin suuresti koironi ja Tuija sitten sanoikin, että lopetin just oikeassa kohdassa, pätkä oli sopivan pitkä ja jäi rauhalliseen onnistumiseen. Sitä Tuija korosti paljon reenissä, rauhallisuutta. Sitä, että paimenkoiran pitäisi olla rauhallinen ja tasainen, vaikka se onkin nopea niin liikkeissään kuin reaktioissaankin, ja ihannetilanteessa sen läsnäoloa hädin tuskin huomaa eikä lampaiden tarvitse ressata, kun koira osaa pitää juuri sopivan välimatkan itse niin, että lampaat pysyvät liikkeessä, mutta eivät joudu hötkyilemään ja säntäilemään.

Ison porukan parissa työskentely oli ehdottomasti meidän vahvuus, ehkä siksi,
että suuremmassa tilassa jotenkin itsekin reipastuin. Kuka tietää. 
Tosiaan, ei tapahtunt omalla kohdallani ns. paimennuskärpäsen puraisua, ehkä siksi, että koirani ei tähän hommaan tällä kertaa mitään suuria luontaisia lahjoja osoittanut, mutta viikonloppu oli silti todella mukava ja antoisa, ja herätti kyllä paljon ajatuksia! Seuraavassa niistä nyt joitain.

Itse tulin vähän siihen tulokseen, että mikäli koiransa kanssa tekee paimennusta, kannattaa siihen panostaa oikeasti täysillä. Olimme Tuijan kanssa samoilla linjoilla siitä, että ainoa laji, josta ei ole varsinaisesti haittaa paimennuksen suhteen, on agility, tavallaan ne jopa tukevat toisiaan. Ehkä joku vepe voisi olla myös sellainen laji, mutta muu tottelevaisuus kuin hyvä perustottelevaisuus ja koiran hallinta ovat helposti ristiriidassa paimennuksen kanssa. Nämä kaksi saa varmasti osaavissa käsissä ujutettua yhteen, mutta itselle jäi mielikuva, että esimerkiksi toko ja paimennus vaativat koiralta niin kovin erilaista toimintaa, että niiden molempien tavoitteellinen harrastaminen ja pitkälle vieminen voivat olla toiselta pois. Toki tämä riippuu varmasti myös osin koirasta ja ohjaajasta, mene tiedä.

Paimennus oli todella mielenkiintoista, mutta ei missään nimessä helppoa. Kukaan ei voi sanoa sinulle, että kun kävelet näin, niin koira menee näin ja kun sanot näin, niin koira tekee näin. Kaiken joutuu opettelemaan vähän alusta asti itse. Lisäksi pitää ottaa aina ja koko ajan huomioon lampaat. Lampaat eivät ole vain koiran harjoitusvälineitä, vaan paimenkoirat ovat tulleet kuvioon mukaan vasta lampaiden jälkeen. Ensin oli lampaat, sitten lammaskoirat. Tämän pitäisi tavallaan päteä myös paimennuksessa. Koira pitää opettaa paimentamaan lampaita, että se voi paimentaa lampaita. Taipumusten testaaminen on sinällään ihan ookoo juttu, mutta toisaalta, yhden päivän ja yhden hetken kestävät paimennustaipparit eivät välttämättä vielä kerro alkuunkaan riittävästi. Oikeastaan ainoa vaihtoehto on alkaa kouluttaa koiraa siihen työhön ja katsoa, onko siitä siihen. Niin kuin niin monessa muussakin. Kuitenkin agilitypuomin voit vetää vaikka viisikymmentä kertaa uudelleen ja uudelleen, ja puomi ei siitä välitä. Lampaat kuitenkin kärsivät aina jonkin verran osaamattomasta koirasta (vaikka se siis olisi ihan oikea työkoira in training). Kuinka paljon, se riippuu koirasta, koiranohjaajasta ja lampurista.

Minusta on tavallaan hienoa, että paimennuksen harrastaminen on levinnyt myös muihin paimenkoirarotuihin. Silti, kun katsoo netistä videoita paimennuksesta tai näkee bordercollieita työssään on helppoa ymmärtää, miksi rotu on maailman suosituin paimenkoira. Jos rotua on vuosisatojen ajan jalostettu nimenomaan siihen tarkoitukseen, niin kyllä se vaan näkyy. Bortsut ovat myös kaikista omimmillaan minusta nimenomaan paimentaessaan, siinä niiden olemus on kaikista tarkoituksenmukaisimmillaan. Ei agilityssa, tai tokossa, missä ne ovat muihin koiriin nähden lähes ylivoimaisia, eikä missään muussakaan "pikkusievässä" puuhastelussa. Toisaalta asialla on myös kääntöpuoli; meillä on rutostipaljon hienoja rotuja kaikkiin niihin muihin harrastuksiin, mitä koiran kanssa voi tehdä, ja yksi aivan ylivoimainen rotu paimennustarkoitukseen. Olisipa hieno utopia, jossa asia olisikin näin. Olen myös kuullut joidenkin lampureiden suusta, että paimennukseen syttymättömät tai muilta osin sopimattomat bortsut "Voi sitten myydä vaikka johonkin agilitykoiriksi." Bortsuissahan on alkanut kuulemma kehittyä nykyään myös ns. harrastuslinja oikeiden työlinjojen rinnalle. Koiria, jotka eivät ole työkäytössä, mutta joiden jalostusta ohjaavat ensisijaisesti harrastusrintamalla tehdyt tulokset. En tiedä, onko tämäkään ultimaattinen totuus, mutta näin minulle on kerrottu. Lähdekritiikki.

Lisäksi pystyn arvostamaan sitä, että nykyään myös collieissa yksi rodunomainen koe on paimennuskoe. Samaan aikaan kuitenkin näen hyvän paimenkoiran ja nykystandardeilla hyvän palveluskoiran (collieiden toinen rodunomainen koe) olevan keskenään jonkinlaisessa ristiriidassa. En ehkä osaa vielä ihan täysin pukea näitä tuumiani sanoiksi, mutta ehkä jonain päivänä.

Tämä tuo minut taas takaisin lempiaiheeni pariin, eli että millainen koira on hyvä collie. Mutta siitä en lähde tällä kertaa tässä enempää kirjoittelemaan.

Joka tapauksessa, jännä viikonloppu oli! Pii saa kuitenkin palata taas ajan ollessa sopiva hooceeagilitysporttikoiraksi, joka hän mielestään ennen kaikkea on (:

Ensikertaan!