perjantai 20. lokakuuta 2017

Terapiapostaus

Tällainen hilpeä aihe tänne tänään lukijoideni ratoksi. Tällä kertaa aihe sai pontta ihan niinkin simppelistä asiasta, kuin että tirautin tuossa pienet odottamattomat iltaitkut ja jäin pohtimaan, että mikä ihme tämän kaiken taustalla on.

Mun "urani" koirankouluttajanahan alkoi kun olin noin kahdentoista. Silloinen koirani oli todella arka ja pelkäsi about kaikkea. Sinnikkäästi vaan mentiin sen kanssa reenistä toiseen, mutta on sanomattakin selvää, että murkkuikäinen aloitteleva koiraharrastaja, ja superarka koira ei vaan ole hyvä yhdistelmä. Viikosta toiseen, reenikerrasta toiseen minussa kasvoi suuri turhautuminen. Miksi kaikkien muiden koirat osaa? Miksei mun koirani osaa? Miksei mun koira ole koskaan se reenin paras koira? Miksei mun koirani koskaan pääse kisaamaan, vaikka muut samassa ryhmässä ollet on jo menneet? Miksen mä osaa mitään? Miksi aina mun koira...?

Misty osasi kyllä nököttää. Taustalla Ruiskupetteri.
Tämän turhautumisen kanssa käsi kädessä kulki valitettavasti koko ajan myös koiran rotu. Oma koirayksilöni sattui olemaan todella arka tapaus, ja sen kanssa harrastaminen oli todella haasteellista, enkä mä ollut omassa murkkuikäisessä mielessäni todellakaan kuvitellut koiraharrastamista tällaiseksi. Senhän piti olla "hauskaa yhdessä tekemistä koiran kanssa". No miksi mä sitten lähdin joka reenistä joko itkien tai valtavan, turhautuneen raivon vallassa?

Mutta uudestaan oli mentävä. Ehkä se vielä tästä.

Sitten aloin jossain vaiheessa ymmärtää, että myös harrastuskoiralta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia, että harrastaminen on mielekästä. Etsin kasvattajia, jotka itse harrastivat ja joiden kasvateilla oli tuloksia. Siitähän ne paineet sitten nousikin. No NYT on kuulkaa hyvä peli käsissä, TÄSTÄ sitä tulee sitten vaikka hitto mitä!

Ja sitten kun ei tullutkaan... Miksei nyt onnistu? Miksi tästä ei tule mitään?? Olenhan mä kaiken maailman koirakouluissa käynyt, miksei tämä koira nyt opi? Turhautuminen. Koiraan purkaminen. Se oli se ainoa tapa, jonka olin oppinut. Eihän minun koulutustavoissani voi olla mitään väärää, koska näinhän kaikki muutkin teki ja niiden koirat oppi ja menestyi...?

Niistä varmaan tulee hyviä harrastuskoiria, jos ne nukkuu
pennusta asti vetolelujen vieressä...?
Jo tuolloin aloin myös pikkuhiljaa kuulla sitä kovin tuttua tarinaa. Colliet on paskoja, varsinkin pitkäkarvaiset. Niistä ei ole mihinkään. Rotu on pilalla. Luonteet on pilalla. Ei ne ole olleet mitään työkoiria enää aikoihin. Kompastuvat vaan karvoihinsa näyttelykehässä.

Ihan. Koko. Ajan. Kaikkialla.

Samaan aikaan oma usko siihen, että näissä koirissa ja tässä rodussa oli jotain enemmän kasvoi ja kasvoi, ja koin tarpeelliseksi puolustella rotua kaikkialla ja kaikin mahdollisin keinoin. En edes niinkään aktiivisesti sulkenut silmiäni ongelmilta, vaan osittain en edes tiennyt niitä olevan.

Tänä päivänä(kin) collieiden rodunomaisesta luonteesta käydään hurjaa taistoa. Siitä, millainen on "rodunomainen collie". Minun rodunomainen collieni on ihan muuta, kuin jonkun toisen. Kauneus on katsojan silmässä, ja itselleni ns. kaunis koira on vain piste i:n päälle, kun paketti muuten toimii.

Tuleva Kaiken Maailmanmestari, vielä pilaamattomana.
Mikä sitten sai aikaan tämäniltaisen itkun?

Olen tässä katsellut jonkun aikaa erilaisia koiravideoita. Ensin katsoin paljon paimennusvideoita. Yritin kerta toisensa jälkeen etsiä videoita hakusanoilla "rough collie herding" tai "scottish collie herding", mutta kaikki löytämäni videot (oikeastaan yhtä lukuunottamatta) olivat vaan sitä ihan samaa. Jotain onnettomia taipumustestejä, missä koirat juoksee ympyrää täyttä laukkaa ja yleensä räköttävät lampaille. Kaikki muut videot olivat sellaisia kuin "Border Collies herding sheep" tai "Working sheepdogs (border collies) herding". Niinpä tuhannennen kerran tehtyäni tämän saman haun ja saatuani aivan samat tulokset, päädyin katsomaan bordercollieiden paimennusvideoita. Olihan ne ihan huikeita. Jos rotua on satoja vuosia systemaattisesti jalostettu johonkin työhön, niin on se kumma, jos ne eivät olisi siinä hommassa aivan huippukärkeä.

Katselin muitakin hienoja harrastusvideoita ja muun muassa lukuisia koiratanssivideoita (se laji kun on alkanut vähän kiinnostaa), ja kyllähän siellä oli aika lukuisa bc:iden joukko. Päätin olla välittämättä, päätin keskittyä katsomaan vaan suorituksia ja niiden tekniikkaa, ja unohtaa koirien rodun. Erään ilmiömäisen bordercollietanssivideon jälkeen se sitten iski. Ihan yhtäkkiä, tuosta noin vain. Huomasin, että pala nousi kurkkuun ja silmät alkoi täyttyä kyynelistä. Alkuun olin ehkä liikuttunut suorituksen hienoudesta, mutta...

Mietin niitä kaikkia koiria ja kaikkia videoita mitä olin nähnyt. Toinen toistaan hienompia ja upeampia (ja omaan silmääni myös kauniita) bortsuja toistensa perään. Huomasin miettiväni moneen kertaan, että olenkohan mä oikean rodun parissa ollenkaan. Ehkä pitäisi vain tehdä niin kuin kaikki muutkin ja vaihtaa tuollaiseen. Niiden kanssa harrastaminen on helpompaa, koirahan oppii ja tarjoaa jo melkein itsestään kaikkea sellaista upeaa ja näyttävää. Ne loikkii ja pomppii ja kääntyilee ja vaanii ja reagoi sekunin sadasosassa kaikkeen. Niistä koirista näkee, että ne oikeasti rakastavat, kun saavat käyttää omaa kroppaansa, ne ovat äärimmäisen ketteriä ja moni asia on niille suht helppo opettaa, koska halu tehdä työtä, miellyttää ja käyttää omaa kroppaa ja päätä tulee niin luonnostaan. Lisäksi ei tarvitisi enää ikinäkoskaanmilloinkaan kinastella kenenkään kanssa siitä, että mikä on rodun alkuperäinen ja nykyinen käyttötarkoitus, ja onko se työkoira vai ei. Mikä autuus. Kukaan ei ikinä enää katsoisi sua kieroon tai aliarvioisi sua vain siksi, että sulla on tietynrotuinen koira. Kaikki vaan sujuisi. Viimeinkin mun koirani olisi se, joka OSAA. Se koira, jota kaikki muut ihmiset reeneissä katsoo suuren ihastuksen vallassa, että no siinäpä on sitten upea koira!

Sitten katsoin sohvannurkassa kerällä nukkuvaa Raisaa. Siellä se pötkötti, pää tyynyn taakse piilotettuna, niin kuin se aina nukkuu, jos tarjolla on tyyny. Se rakastaa tyynyjä, mitä suurempi tyynykasa, sen suurempi autuus. Siitä on ihana mönkiä tyynyjen keskelle ja nukkua siellä. Siinä omaa pientä mustaa katsellessani se itku sitten voimistui. Miksi se on mulle niin kauhean tärkeää, että voisin joskus kokea omistavani sen "huippukoiran"? Ehkä siksi, että silloin hurjassa nuoruudessani koiraharrastus oli mulle vain kasa suuria pettymyksiä, mutta jatkoin sitä silti, koska koirat, mutta en koskaan kokenut tulevani mitenkään merkittävän paljon paremmaksi. Vuodet kului ja minä olin edelleen aivan paska, ja kaikkien muiden koirat menestyi paremmin, nopeammin ja hienommin ja tärkeämmissä asioissa.

Raisan piti olla mulle se "huippukoira". Sen piti olla se suuri ja upea koira, jonka kanssa me voitettaisiin ihan kaikki ihan kaikessa, ja näytettäisiin koko maailmalle, miten upea rotu tää voikaan olla ja miten se pystyy ihan siihen samaan mihin ihan kaikki muutkin!! Raisa täyttää ensi keväänä kahdeksan, eikä ole saavuttanut mitään suurta ja ihmeellistä.

Siitä ei tullut kenenkään silmissä huippukoiraa. Itse asiassa olen jopa saanut kuulla, että keskityn ihan liikaa Raisaan ja Raisan kanssa tekemiseen, kun mulla olisi Benny, tuo hieno ja upea koira, minkä kanssa harrastaa.

Jokin on muuttunut.
Mutta kun Raisan piti olla Se Koira. 

Sen piti olla mun jalostustyöni kantakoira.

Ei ollut.

Sen piti olla mun eka pk-kisakoira.

Ei ollut.

Siitä piti tulla tottelevaisuusvalio.

Ei tule.

Se olisi itse rakastanut agilitya.

Minä en jaksanut.



Eilen käytiin Raisan kanssa kahdestaan pyöräilemässä. Se oli koko matkan pyörän vieressä irti. Ohitettiin ihmisiä ja toisia koiria. Se osaa itse vaihtaa pyörän toiselle puolelle, jos ohitettava tulee vastaan samalta puolelta missä se juoksee. Se pysyy koko ajan mun vauhdissa, mun vieressä. Se rakastaa, kun otetaan spurttisuoria, ja huutaa vaan ja laukkaa ihan täysiä pyörän vieressä.

Loppulenkistä, kun ajettiin hitaampaa, sanoin sille, että "Sie olet maailman kiltein ja fiksuin koira." Se katsoi mua suurilla pallosilmillään, korvat linkussa ja heilutti juostessaan häntäänsä.

Nuo ihan samat asiat nyt itkin sen mustaan turkkiin.

Ihan sama, vaikka kukaan ei koskaan saisi tietää, miten se tietää mun jokaisen ajatuksen ja toiveen ja pyynnön, ja haluaa toteuttaa sen niin hyvin kuin pystyy, tai ihan sama, ettei se tule koskaan olemaan tämän rodun kannalta ja sen historiassa mikään suuri ja merkittävä koira.

Siinä sen nuollessa mun märkiä poskiani totesin silti, että se on mun maailman paras koirani. Se vaan on. Siitä olisi tullut ihan mitä vaan ja enemmänkin, jos mä olisin osannut sen kanssa. Jos mulla olisi ollut riittävästi tietoa ja osaamista ja hermoja. Mutta kun mulla ei ollut. Niin sitä ei saa kukaan koskaan tietää.

Se olisi ollut kaikkien mielestä paras. Me oltaisiin oltu kaikkien mielestä parhaita, ja voitettu ihan kaikki ihan kaikessa.

Miksi se on mulle niin tärkeää?

En todella tiedä. Varmaan vain siksi, että mulle on jäänyt pinttynyt tunne siitä, että mä en koskaan osaa, teen aina pelkkiä virheitä ja olen itse ainoa syy sille, miksei mun koirat koskaan saa suurta menestystä ja osoita omalta osaltaan, että mistä nämä colliekoirat on parhaimmillaan tehty.

Ja jos mä en pysty osoittamaan omien, maailman hienoimpien koirieni kanssa, että collieissa on ihan mahtavia koirayksilöitä ja että tän rodun työominaisuuksia pitäisi toden teolla vaalia, niin kuka sen sitten tekee? Joku muu? No kuka...? Ketkä ostaa ne "vain harrastavaan kotiin" -pentueiden pennut, ja lähtee tekemään sitä työtä?

(c) Ilona Karjalainen
Ensikertaan.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kurkkaus paimennuksen maailmaan

Savo-Karjalan alaosasto järjesti kokonaisen paimennusviikonlopun Tuija Kuparisen tilalla Rantasalmella. Kerrankin jokin tapahtuma järjestettiin aivan lähellä allekirjoittanutta, koska Joroisista tuohon Tuijan tilalle, Joroisten ja Rantasalmen välimaastoon, ei ajellut kuin sellaisen 20 minuuttia, hyvällä kelillä tutta tietä vartin. Lisäksi tämä eventti oli niin valtavan edullinen, että jos olisin tämän missannut, niin en varmasti olisi ihan heti jos koskaan päässyt kokeilemaan paimennushommia. Tuijan päivissä ollaan käyty kyllä pari kertaa ennenkin, kerran nuoren Bondin ja kerran nuoren Raisan kanssa, mutta ne tapahtumat olivat tosiaan (ainakin omalta osaltani) yksipäiväisiä. Nyt päästiin tutustumaan näihin hommiin koko viikonlopuksi.

Ihan aluksi sanottakoon, että en lähtenyt päivään sillä ajatuksella, että suunnittelisin paimennuksesta meille uutta lajia. Ensinnäkin meillä on näitä lajeja jo riesaksi asti (ihan kaikella rakkaudella!), ja toisekseen paimennus harrastuksena ON aikaavievää ja hiivatin kallista, tekipä sitä sitten viikoittain tai ei. Viikonloppu oli kyllä mahtava. Sen lisäksi, että oli hienoa nähdä monta, suhteellisen eritasoista collieta paimennuksen parissa, niin se herätti itsessä lukuisan määrän kaikenlaisia ajatuksia. Niistä sitten lopuksi. Nyt tähän alkuun kerron vähän, miten viikonloppu omalta osaltani sujui. Matkassa oli Pii. Multa-Into Pii. Pii niillä perustein, että se on mun koiristani eniten nähnyt lampaita ja ajattelin, että se voisi olla jonkinlainen häviävä etu siinä määrin, että ei olisi tarvinnut aloittaa ihan siitä, että katso, tämä on lammas, se on eläin. Mitä esim. Bennyn kanssa ois varmaan tapahtunut. No mutta sitä emme nyt tiedä tietysti. Asiaan.

Raisan kanssa päästiin lampaille peräti kuusi kertaa viikonlopun aikana. Ekalla kerralla oltiin pienessä aitauksessa, ja koirat oli piuhassa. Raisa yllätti suunnattomasti siinä, että se ensinnäkin räkytti lampaille. Se nyt yleensäkin kyllä räkyttää, tämä ei ole yllätys, mutta että lampaille. Por que, koirani? Toinen yllätys oli se, että myös Raisa lukeutui samaan kastiin kuin about joka ikinen koira jonka olen ikinä nähnyt paimentamassa, joka ei ole työlinjainen bortsu tai kelpie, nimittäin lampaanpaskansyöjiin. Siis minun koirani, joka ei ole koskaan elämässään ollut minkään tason koprofagi veteli nyt lampaanpapanoita ihan urakalla. Niin sitä vaan oppii uutta koirastaan.

Se ei yllätä ketään, että Raisa tietenkin laitsalla kelliessään kellahteli tuon tuosta myös lampaanjätöksiin. Välillä ehkä ihan tahallaan. Se ruoja.

No. Raisahan ei itse paimennuksesta tajunnut tuon taivaallista. Hän on suuri ja hurja agilitysporttikoira ja ehkä joidenkin suurien ja hurjien palveluskoirien sukua. Hän näkee objektin, niin hänen reaktionsa on ensin huutaa sille häntä sojossa ja kaikki varpaat kohtisuoraan maata kohti raivokkaasti, ja jos tästä ei ole jostain syystä apua, niin sitten keksitään jotain muuta. Lisäksi Raisan vahva tokotausta kyllä haittasi hommaa suuresti. Se odotti vain koko ajan, että minä pyydän sitä tekemään jotain, ja jos en pyytänyt, niin ei varmaan sitten tarvitse tehdä mitään. Kuljettiin lampaiden perässä, Raisa kauniisti vasemman jalkani vieressä. Sitten kun vähän yritin huitoa sitä lampaille päin, se kävi siellä huutaen kääntymässä, ja tuli bumerangina takaisin tai viimeistään siinä vaiheessa (vähän myöhemmin), kun erehdyin kehumaan sitä. Tuija sanoikin, että älä katso sitä, äläkä sano sille mitään muuta kuin sen mahdollisen poislähetyskäskyn. Raisa-ressu oli kyllä ekan päivän jälkeen varmaan aivot nutturalla.

Lisäksi lampaat reagoivat jokseenkin voimakkaasti Raisan haukkumiseen, ja Tuija sanoikin, että lammaskoiran ei pitäisi haukkua, vaan ajaa laumaa rauhassa ja hiljaa, mutta varsinkaan aloittelevaa koiraa ei saisi kuitenkaan haukkumisesta kieltääkään, ettei se yhdistä kieltoa itse paimentamiseen. Mitäs siinä sitten tekee? No, pitäisi vain yrittää saada koira sellaiseen mielentilaan, ettei se hauku. Helppoa. Tätä on onneksi Raisan kanssa yritetty tokossa esim. vain ehkä seitsemän vuotta ilman havaittavaa tulosta korkean vireen ja hiljaisuuden välillä. No onhan se nyt viime aikoina jo vähän väläytellyt, myönnän.

"Hah, kun näille sanoo HAU, niin niihin tulee liikettä.
Siispä HAUHAUHAU."
Tokana päivänä meininki oli jokseenkin sama. Vähän yritettiin nyt harjoitella jo kuljettamisen alkeita, eikä vain katsoa, kiinnostuuko koira lampaista. Eka kiekka oltiin nytkin piuhassa, toka kiekka irti ja kolmannella kiekalla päästiin myös toisena päivänä isolle laitumelle ison lauman kanssa. Mulla itselläni meinasi vähän käpy palaa Raisan räksyttämiseen, ja tokalla kierroksella kun se huomasi, että aina kun hän haukkuu lampaissa tapahtuu jotain, niin sehän vimmastui sitten haukkumaan ihan urakalla. Silloin pyysin sen vaan pois lampaiden luota, otin sen viereen ja vähän pidin kuonosta, että nyt loppuu se joutavanpäiväinen louskutus. Koska Raisa on aika kiltti tyttö, se ei enää niin louskuttanut, mutta päästi turhautuessaan korkeita, kimeitä haukahduksia. Tuija sanoi, että haukkuminen johtuu hyvin pitkälti epävarmuudesta; kun koira ei tiedä, mitä sen pitäisi tehdä, niin haukkuu. Roduissa on eroja, ja esimerksi porokoiran kuuluu käyttää paljon ääntä paimentaessaan. Poro on niin erilainen eläin kuin lammas ja niiden paimentaminenkin erilaista. Samoin olen ymmärtänyt, että esimerkiksi shelttien herkkähaukkuisuus on peruja siitä, että shelttejä on kuulemma - ja oikaiskaa toki, jos olen saanut väärää tietoa - käytetty myös ajamaan pihapiirissä pyöriviä elikoita kuten poneja ja vuohia pois kasvimailta. Hyvä äänenkäyttö on ollut oiva apukeino pikkupaimenelle! Päivässämme ollut sheltti oli kyllä varsin hiljainen tapaus, kunnes sai vähän tuulta siipiensä alle ja sitten sitä ääntäkin alkoi kuulua :D

Tässä olen laittanut Raisan kiertämään lauman taakse, ja ainakaan
tuossa hetkessä se ei hauku. Sitäkin tapahtui siis kyllä!
Raisan vahvuus ja heikkous tässä hommassa oli tuo tottelevaisuus ja tokotausta. Olen tokon takia opettanut sille kiertokäskyt molempiin suuntiin ja se osaa teoriassa myös pysähtyä liikkeestä käskettäessä ja teoriassahan se osaa mennä myös liikkeestä maahan. Tilanne taisi kuitenkin olla sille niin uusi, niin kuin itsellenikin, että sille tuotti suuria vaikeuksia noudattaa näitä käskyjä. Ja kyllähän siinä meinasi välillä se epätoivokin nousta taas pintaan, kun kaikkien muiden koirat oli niiiiiiiiiiiin hienoja ja osasi ja oivalsi ja tajusi, mutta taaskaan se mun koirani ei ollut mitenkään erityisen kummoinen, kunhan juoksi ja räkytti. No, oli se siinä määrin toki ainakin lampaista kiinnostunut. Ei ne ihan ilmaa sille olleet.

Ohessa pari taidonnäytettä näistä lauman takana odottamisista.



Meidän paras kierros oli ehdottomasti se ihan viimeisin. Päästiin tosiaan taas sinne isolle laitsalle ja Tuija sanoi, että kuljeta laumaa laitumen kauemmassa päässä metsän laidassa ensin toiseen päähän laidunta ja sitten toiseen. Selkeät ohjeet olivatkin ihan hyvä, ja tässä vaiheessa itselleni oli jo muodostunut käsitys, että koiran pitäisi olla lauman takana, kun minä kuljen sen edessä. Nyt kuitenkin olin myös päättänyt, että olkoon missä mielentilassa hän tahansa, niin käskyjä on kuunneltava. Jos se osaa pysähtyä käskystä, niin se hiivatti pysähtyy vaikka siinä olisi viisisataa lammasta välissä :D Samaten jos se osaa kiertää käskystä vasemmalta ja oikealta, niin se silloin kiertää, eikä lähde vaan huutamaan lambeille päin näköä, kun se nyt tuntuu tässä tilateessa hänestä järkevältä ratkaisulta. Että liikkukaas nyt johonkin suuntaan siitä, hopihop.

Joten en antanut Raisan tehdä yhtään vain sinne päin vaan vaadin, että jos se tekee, niin tekee sitten kunnolla. Tällä tavalla saatiinkin jo pari pätkää ihan tosi mukavaa kuljetusta, ja mikä parasta, homma saatiin purkkiin tilanteessa, jossa oltiin jo vähän niin kuin pysähdytty, mutta lauma meinasi levitä, ja Raisa lähti aivan omatoimisesti keräämään sitä kasaan, haukkumatta. Se oli hienoa, siihen lopetettiin, kehuin suuresti koironi ja Tuija sitten sanoikin, että lopetin just oikeassa kohdassa, pätkä oli sopivan pitkä ja jäi rauhalliseen onnistumiseen. Sitä Tuija korosti paljon reenissä, rauhallisuutta. Sitä, että paimenkoiran pitäisi olla rauhallinen ja tasainen, vaikka se onkin nopea niin liikkeissään kuin reaktioissaankin, ja ihannetilanteessa sen läsnäoloa hädin tuskin huomaa eikä lampaiden tarvitse ressata, kun koira osaa pitää juuri sopivan välimatkan itse niin, että lampaat pysyvät liikkeessä, mutta eivät joudu hötkyilemään ja säntäilemään.

Ison porukan parissa työskentely oli ehdottomasti meidän vahvuus, ehkä siksi,
että suuremmassa tilassa jotenkin itsekin reipastuin. Kuka tietää. 
Tosiaan, ei tapahtunt omalla kohdallani ns. paimennuskärpäsen puraisua, ehkä siksi, että koirani ei tähän hommaan tällä kertaa mitään suuria luontaisia lahjoja osoittanut, mutta viikonloppu oli silti todella mukava ja antoisa, ja herätti kyllä paljon ajatuksia! Seuraavassa niistä nyt joitain.

Itse tulin vähän siihen tulokseen, että mikäli koiransa kanssa tekee paimennusta, kannattaa siihen panostaa oikeasti täysillä. Olimme Tuijan kanssa samoilla linjoilla siitä, että ainoa laji, josta ei ole varsinaisesti haittaa paimennuksen suhteen, on agility, tavallaan ne jopa tukevat toisiaan. Ehkä joku vepe voisi olla myös sellainen laji, mutta muu tottelevaisuus kuin hyvä perustottelevaisuus ja koiran hallinta ovat helposti ristiriidassa paimennuksen kanssa. Nämä kaksi saa varmasti osaavissa käsissä ujutettua yhteen, mutta itselle jäi mielikuva, että esimerkiksi toko ja paimennus vaativat koiralta niin kovin erilaista toimintaa, että niiden molempien tavoitteellinen harrastaminen ja pitkälle vieminen voivat olla toiselta pois. Toki tämä riippuu varmasti myös osin koirasta ja ohjaajasta, mene tiedä.

Paimennus oli todella mielenkiintoista, mutta ei missään nimessä helppoa. Kukaan ei voi sanoa sinulle, että kun kävelet näin, niin koira menee näin ja kun sanot näin, niin koira tekee näin. Kaiken joutuu opettelemaan vähän alusta asti itse. Lisäksi pitää ottaa aina ja koko ajan huomioon lampaat. Lampaat eivät ole vain koiran harjoitusvälineitä, vaan paimenkoirat ovat tulleet kuvioon mukaan vasta lampaiden jälkeen. Ensin oli lampaat, sitten lammaskoirat. Tämän pitäisi tavallaan päteä myös paimennuksessa. Koira pitää opettaa paimentamaan lampaita, että se voi paimentaa lampaita. Taipumusten testaaminen on sinällään ihan ookoo juttu, mutta toisaalta, yhden päivän ja yhden hetken kestävät paimennustaipparit eivät välttämättä vielä kerro alkuunkaan riittävästi. Oikeastaan ainoa vaihtoehto on alkaa kouluttaa koiraa siihen työhön ja katsoa, onko siitä siihen. Niin kuin niin monessa muussakin. Kuitenkin agilitypuomin voit vetää vaikka viisikymmentä kertaa uudelleen ja uudelleen, ja puomi ei siitä välitä. Lampaat kuitenkin kärsivät aina jonkin verran osaamattomasta koirasta (vaikka se siis olisi ihan oikea työkoira in training). Kuinka paljon, se riippuu koirasta, koiranohjaajasta ja lampurista.

Minusta on tavallaan hienoa, että paimennuksen harrastaminen on levinnyt myös muihin paimenkoirarotuihin. Silti, kun katsoo netistä videoita paimennuksesta tai näkee bordercollieita työssään on helppoa ymmärtää, miksi rotu on maailman suosituin paimenkoira. Jos rotua on vuosisatojen ajan jalostettu nimenomaan siihen tarkoitukseen, niin kyllä se vaan näkyy. Bortsut ovat myös kaikista omimmillaan minusta nimenomaan paimentaessaan, siinä niiden olemus on kaikista tarkoituksenmukaisimmillaan. Ei agilityssa, tai tokossa, missä ne ovat muihin koiriin nähden lähes ylivoimaisia, eikä missään muussakaan "pikkusievässä" puuhastelussa. Toisaalta asialla on myös kääntöpuoli; meillä on rutostipaljon hienoja rotuja kaikkiin niihin muihin harrastuksiin, mitä koiran kanssa voi tehdä, ja yksi aivan ylivoimainen rotu paimennustarkoitukseen. Olisipa hieno utopia, jossa asia olisikin näin. Olen myös kuullut joidenkin lampureiden suusta, että paimennukseen syttymättömät tai muilta osin sopimattomat bortsut "Voi sitten myydä vaikka johonkin agilitykoiriksi." Bortsuissahan on alkanut kuulemma kehittyä nykyään myös ns. harrastuslinja oikeiden työlinjojen rinnalle. Koiria, jotka eivät ole työkäytössä, mutta joiden jalostusta ohjaavat ensisijaisesti harrastusrintamalla tehdyt tulokset. En tiedä, onko tämäkään ultimaattinen totuus, mutta näin minulle on kerrottu. Lähdekritiikki.

Lisäksi pystyn arvostamaan sitä, että nykyään myös collieissa yksi rodunomainen koe on paimennuskoe. Samaan aikaan kuitenkin näen hyvän paimenkoiran ja nykystandardeilla hyvän palveluskoiran (collieiden toinen rodunomainen koe) olevan keskenään jonkinlaisessa ristiriidassa. En ehkä osaa vielä ihan täysin pukea näitä tuumiani sanoiksi, mutta ehkä jonain päivänä.

Tämä tuo minut taas takaisin lempiaiheeni pariin, eli että millainen koira on hyvä collie. Mutta siitä en lähde tällä kertaa tässä enempää kirjoittelemaan.

Joka tapauksessa, jännä viikonloppu oli! Pii saa kuitenkin palata taas ajan ollessa sopiva hooceeagilitysporttikoiraksi, joka hän mielestään ennen kaikkea on (:

Ensikertaan!

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tokotuskastuminen ja hoocee agilitysporttikoira

Lupasin kirjoitella Raisan tokomestiksistä (phuuh...), mutta koska Pii ehti käymään tässä välissä myös jo yhdet agikisatkin, niin saattekin nyt erittäin Pii-painotteisen postauksen. Piipiipiiii.

Juuh elikkäs aloitetaan tokomestiksissä. Collieiden sellaiset kisailtiin tänävuonna Oulun Virpiniemessä syyskuun ekana viikonloppuna, ja jälkeenpäin ajateltunahan kyseessä oli suuri hulluus, mitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi kun koiraa ilmoitin, mutta se tuntui hyvältä ajatukselta, kun Joensuusta oli lähdössä muitakin (osallistujamäärä tosin sitten vähän pieneni kuitenkin tältä suunnalta) ja samana viikonloppuna olisi myös pk-ringin koulutus samassa paikassa, ja oli mahdollisuus jäädä sinne kuunteluoppilaaksi. Tokomestisaamu aukeni usvaisena. Voittajaluokka oli luokkajärjestyksessä kolmantena ja siinä kisaili neljä koirakkoa. Pii oli viimeinen suorittaja.

Kentän laidalle tultaessa Raisa oli hyväntuulisen, reippaan ja energisen oloinen. Se kieriskeli nurmella, ja Katja ja Anni sanoikin, että varo vaan, se sitten kieriskelee tuolla paikkamakuussa. Minä siihen että ja pyh, ei se ole ennenkään siellä kieriskellyt, vaikka on kellinyt ennen suoritusta. Paikkamakuupiilossa ollessa yleisö yhtäkkiä kohahti. Yritin viittilöidä kentän laidan katsojilta, oliko se mun koirani, tekikö se jotain siellä. Yksi heistä nyökkäsi, ja näytti kädellään eräänlaista pyörivää liikettä. No voi v*ttu.

Seuraava kuvasarja on minusta parhauden parhautta. Tokokuvat on ottanut Annina Eskola, kiitos paljon!! Mikäli haluat, että poistan koirasi kuvan blogistani, niin ota minuun yhteyttä, teen sen pikimiten! Muussa tapauksessa, tästä lähtee:

Hän kauniisti.

Hän kauniisti.

Hän kauniisti.

"You've got mud on your face, you big disgrace!"
No, tulipahan sekin koettua. Eikä se kyllä oikeastaan edes harmittanut. Hän kelli, hän nousi ja jatkoi paikkamakuuta. Tuomari harmitteli, että no tavallaanhan se ei kyllä noussut, mutta kun kävi selällään, niin pakko antaa nolla. Ei mitään, täysin ymmärrettävää. Ainakin hän nautti olostaan!

Ekana yksittäisliikkeenä oli seuraaminen. Siinä oli hyvää ja huonoa. Huonoa oli se, että seuraamisen paikka vaan seilaa. Sitä on nyt lähdetty työstämään, mutta katsotaan saadaanko tehtyä sille enää tässä vaiheessa mitään niin konkreettista, että se olisi tokon kannalta pelastettavissa. Välillä tosi hienoja pätkiä, mutta välillä taas menee toooosi kaukana. Pakitus oli hieno, ja tuomari antoikin tästä ihan erityismaininnan, että koko kokeen tasolla katsottuna poikkeuksellisen hieno pakitus. Jeeeee! Muuta hyvää oli se, että oli koko seuraamisen aivan hiljaa, vaikka verrattain ihan hyvässä vireessä kuitenkin. 8,5 pisteen arvoiseksi tuomari sen arvioi. Seems legit.

Tästä lähtee!

Välillä oli meno tosi hyvännäköistä.

Mutta sitten välillä näytti tältä, eikä siis pelkästään käännöksissä.
Sitten seuraavana taisi olla jäävät. Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että en muista, mikä meni pieleen, mutta olisiko toinen jäävä ollut väärä tai tarvinnut kaksi käskyä tms.? Joka tapauksessa siitä 5,5 pistettä, kuvan seisominen sujui hyvin kokonaisuutena.


Seuraava liike oli ehkä luoksetulo, mutta siitä ei ole tässä nyt kuvia. Meni kuitenkin hienosti, jäi nätisti, tuli ja pysähtyi kauniisti (tässäkin on vähän ollut valumista), ja molemmat pätkät laukalla. Hieno koiro!! Veikkaan, että pistevähennykset tuli jostain perusasennon vinoudesta tms. Joka tapauksessa 8,5 pistettä tästäkin.

Sittenpä olikin ruutu, ja voiiiiiiii tämä oli oikein kiva!! Sen kanssa on nyt taas vähän tapeltu, kun Raisa jostain syystä on ryhtynyt hakeutumaan itsestäni katsotuna oikeanpuoleiselle etukartiolle, ja toki kun se menee siinä maahan, niin tulee ulos ruudusta. Nyt se oli kyllä aivan rajalla, pienet kynnet ruutunauhan päällä, mutta meni hienosti, pysähtyi hienosti ja meni maahankin oikein kelvollisesti. Tuli myös seuraamaan mukaan oiiiiiikein kauniisti. Tästäpä tuomari antaa pamautti meille 10 pistettä! 





Sitten lie ollut ohjattu nouto. Se meni hienosti myöskin, ja saatiinkin siitä 9 pistettä. Yksi piste lähti varmaan taas jostain luovutusasennon vinoudesta tai olisiko se sitten tullut viimeiset metrit ravilla, en muista. Hienosti teki tämän kuitenkin, oikein hienosti!

Seuraavana oli lempilapseni eli tunnari. Me ei olla, tiedättekö, sitä oikeastaan reenattu. Tahkosin sitä silloin viime talvena ja keväänä ja päätin, että nyt me niinku saadaan tää kertakaikkiaan kuntoon. Ja kyllä se on sen jälkeen aina sen omansa tuonut. Luulen, että tässä kokeessa tuli pieni epävarmuus, kun otti väärän kapulan suuhun, tiputti sen, ja vaihtoi sen sitten siihen omaansa. Mutta luulen myös, että koska pääsin sen kunnolla nyt koetilanteessa kehumaan nimenomaan siitä oman tuomisesta, niin tuo hätäisesti väärän kapulan ottaminenkin kenties jää pois. Kaunis suoritus, vieraan kapulan maistelusta pistevähennys, mutta kuitenkin pisteitä 6,5.

"Oma."

"Jee, tän mie osaan!"

[Nuuskuttelu intensifies.]

"Ääää voi ei oisko se tää eiku ei ookaan muuten..."

"Tää se on!"

"Kato, mutsi, löysin! Oon hieno!"
Kaukot. Nolla. Liikkuu edelleen paikaltaan liikaa, ja nyt sitten muutettiinkin reenitaktiikkaa tässä kokonaan. Ja lisäksi teki kaksi vikaa vaihtoa just väärinpäin. Nojoo, semmosta se on. 

Metallinouto. Argh. Eikö tän liikkeen voisi vain poistaa, onhan näitä kaikenmaailman noutoja jo vaikka ja kuinka :D Varsinkin kun metallia ei tarvitse noutaa enää EVL:ssä, niin miksi oi miksi se pitää olla voittajassa? Olisi saanut poistua sääntöuudistuksen myötä tämä liike. No, siellä se kuitenkin on, joten tuskaillaan sitten sen kanssa. Lähti hyvin, hyppäsi hyvin, tietenkin, ja meni kapulalle. Mutta sitten taas se sama. Hyi, onks pakko, tää on metallinen ja mua ällöttää kun se kolisee mun hampaisiin. Annoin vain yhden "Tuo!" -käskyn ja odotin. Seisoskeli kapulalla aikansa, tuumi, että lähtee takaisin päin ilman sitä. Annoin toisen käskyn, jolloin kyllä kääntyi, otti pitkin hampain kapulan suuhunsa ja palautti kyllä, mutta hypyn kiertäen. Eli nolla. Mutta hyvä, että ei tarvinnut kuin sen kaksi käskyä että otti kapulan! Kyllä me nyt vielä selätetään tämä metallikapulan kanssa hyppääminenkin. 

Hyppy. Tämänhän Pii osaa.

"Yhh... Onko pakko jos ei haluu?"

No mutta onhan hän sentään kaunis < 3

"Okei, mutsi, jos on ihan pakko."
Kokonaisvaikutus oli 9, mitä en kyllä ihmettele, sillä Raisa teki periaatteessa tosi siistiä työtä, oli tosiaan hiljainen, vaikka liikkeiden välissä kehuin (=nostatin) ihan reilusti, ja näin ollen myös vire pysyi hyvänä ja koira oli pirteän oloinen. Pahimpiahan ne on nuo nollat. Niistä pitäisi kerta kaikkiaan nyt yrittää päästä eroon. Paikkiksesta nyt ei yleensä ole mitään nollia tullutkaan, ja olenkin pyrkinyt paikkiksessa siihen ajatukseen, että se olisi aina kympin arvoinen. Joten parempi kai nolla kuin ei kymppiä siitä :D Muissa liikkeissä tarkoitus on pyrkiä siihen, että vireessä kuin vireessä ja paikassa kuin paikassa pystyisi koira suorittamaan aina liikkeen vähintään sen kasin arvoisesti. Se tarkoittaa sitä, että mielentila pysyy hyvänä ja liike on teknisesti varma. Raisalla on kyllä tekniikoissa hiomista, mutta se on osin oma vikani. Alemmat luokat läpäistiin heikommillakin suorituksilla ja toisaalta runsas reenaaminen ja myös keskeneräisen koiran kanssa kisaaminen on vaikuttanut siihen, että tekniikaan on tullut puutteita. Toko on äärimmäisen haastava laji, ja koska Raisa tosiaan on ensi vuonna jo sen 8 vuotta, alan pikkuhiljaa hyväksyä sen asian, että siitä ei ehkä koskaan tokovaliota tule. Ikä sinällään ei ole este vaan se, että ei olla tehty alusta asti nimenomaan niitä perusasioita oikein, joten isoissa asioissa (kuten vaikka tuo seuraaminen) korjattavaa on niiiiiiiiiiiiin paljon, että mulla ei yksinkertaisesti riitä aika ja energia, kun on tuo toinenkin reenattava tuossa. Nyt on tavoite saada se VOI1, koska sen eteen on tehty töitä niin törkeän paljon. Jos sen jälkeen tuntuu, että rahkeet riittää lähteä EVL:ään, niin lähdetään, mutta TVA:n pidän nyt vähän sellaisena haamutavoitteena. Se on siellä, mutta koska olen realisti, en nyt sitä kohti enää yhtä aktiivisesti pyri. 

Yhteispisteitä 187/320, eli ei tulosta.

Kyllähän tuo vähän naista taas söi, ei sille mitään voi. Vapaaehtoista on tämä, mutta ei tässä oikein enää meinaa jaksaa itseään saati koiraansa tsempata tässä hommassa eteenpäin. Paikallaan poljetaan, suurta, mullistavaa parannusta ei tapahdu, ja silloinkin kun tuntuu, että yksi asia menee hyvin (vaikka se vire), niin sitten tulee niitä liikenollia. Mutta. En ole vielä(kään) valmis luovuttamaan. Vielä yritetään. 

Mutta sitten on näitä muitakin lajeja. Kuten esim. agility. Raisahan teki agilitya nuorena ja mehän mentiin sen kanssa PoKSillakin agilityn alkeiskurssille. Se ois ollut hyvä. Se on hyvä. Ei saa katkeroitua, mutta voi, kun olisimmekin pysyneet agilityn parissa. Olisi siellä varmaan tullut omat ongelmansa myös. Mutta ainakin voisin sanoa, että koiralla on oikeasti hauskaa tehdessään (: Mun eikä kenenkään mun tarvitse yrittää vakuuttaa koiralle, että tää on oikeasti kivaa. Plus se saisi haukkua tehdessään (ja haukkuukin) niin paljon kuin ikinä jaksaa. No nyt näin kuitenkin. 

Raisa ilmoitettiin PoKSin agikisoihin Iipun toimesta yhdelle päivälle, kahdelle agiradalle (mun budjetti ei venynyt enempään :B). Raisa oli taas lempipuuhassaan ja agiahan se tekeekin asenteella "Maailman suurin ja kovin sporttikoira ikinä". On kuitenkin kuuliainen pikku paimenkoira, ja haluaa tehdä kuitenkin kimpassa ohjaajansa kanssa. Ekalta radalta tuli vitonen, eikä edes kepeiltä, vaan hyppäsi renkaan sivusta. Tokalla radalla olikin sitten jännät paikat, koska Raisaltahan tosiaan puuttuisi vain se yksi nollarata vikaan 1-luokan LUVAan. Tulisiko nyt tänään...? 

Video kertokoon tämän tarinan teille: 




Henkilön Sarianna Saarenheimo (@vattutee) jakama julkaisu

Niinhän siinä kävi, että aliaikanolla, Agi1-SERT ja viimeinen 1-luokan LUVA koiron plakkarissa!! Tää on aivan uskomatonta varsinkin, kun Iipu alkoi Raisan kanssa tehdä agilitya aikanaan vähän siksi, että oli yllättäen tapaturmaisesti menettänyt vanhemmat koiransa, jotka olivat myös hänen silloisia agilitykisakoiriaan (Halti oli vielä niin nuori), ja minä tarjosin, että jos saat Raisalle opetettua kepit ja kontaktit kisakuntoon, niin saat sen kanssa kyllä kisata ja mie maksan. Laskin, että Raisalle on tullut luokkanousu tasan kymmenellä startilla. Ei huono!! Ja joka ikisen LUVAnsa se on saanut niin, että on ollut ainoana radalla nollan tehnyt ja samalla siis myös voittanut ko. radan :D Voi Pii rakkain < 3

Tässä lajissa tuo koiro on niin hienoimillaan!

Ehkä Raisa saakin keskittyä eläkepäivänsä agiliitelyyn, tiedä häntä (:

Mutta näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä postaus.

Ensikertaan, fellers!

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

HK1 TK1 Irokon See The Light

Öhö. Kannatti herätä.


Suattaapi nimittäin olla, että se olisi meikäläisen ihkaensimmäinen pk-koe takana, ja koiro sieltä kivasti itselleen nappasi HK1-koularin!!

Nyt pari viikkoa tapahtuneesta alan jo pikkuhiljaa tottua ajatukseen. Että mun koirallani on pk-tulos. Viimein! Se päivä on koittanut!! Ja tän koen olevan vasta alkua. Kasvattaja Johanna sanoi tosi ihanasti, että "Tämän päivän jälkeen Benny on edelleen se sama koira, mutta sä olet jollain tasolla eri ihminen." Olisin kokenut tämän lauseen vielä hyvin eri tavalla pari viikkoa sitten, mutta pakko se on myöntää. Maailmaa näkyy tietyiltä osin vähän erilaisena tämän kokemuksen seurauksena.

Joskus olin sitä mieltä pk-lajeista ja pk-harrastajista, että molemmat ovat enemmän tai vähemmän kamalia, ja mua ei siihen porukkaan saa kuin kirveellä. Kerran sitten Tiia kysyi, että lähtisinkö Bondi mukanani hänen ja Terin kanssa kokeilemaan jäljestystä paikallisten pk-harrastajien reeneihin. Olin siinä vaiheessa jo ajattellut, että jos nyt ikinä minuun sellainen hulluus iskisi, että lähtisin reenaamaan pk-lajeja, niin laji olisi ainakin haku eikä mikään muu, mutta kun nyt kerran mukaan pääsi ja pyydettiin, niin me sitten nuoren Lassieliaan kanssa lähdettiin. Vuosi taisi olla 2009.

Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Pitkä tie ja useampia koiria on tultu tuosta eteenpäin, ja se lajikin sitten vaihtui hauksi siinä matkan varrella, ja nyt 8 vuotta ja lukemattoman monta metsässä kyhjötettyä ja juostua reeniä, epätoivon ja itkupotkuraivarin ja luovuttamisen hetkeä myöhemmin koitti viimein tuo päivä. Varsinkin viimeisen vuoden olen ollut haun suhteen niin tajuttoman paljon pois mukavuusalueelta, ettei se ole tosikaan, ja jälkeenpäin ajateltuna on suorastaan pieni ihme, että siitä selvittiin - tai lähinnä, että itse selvisin. Koirahan on ihan ookoo!

Sanoin Annille muistaakseni koetta edeltävänä iltana, että mua jotenkin hirvittää siksi, että koko ajan kun mä ajattelen itseäni siellä kokeessa, niin näen itseni itkemässä. Mielikuvissani itkin tietysti epäonnistumista, sitä, ettei saatu koularia ja kaikki muut sai, ja me oltiin ainoat, jotka ei onnistuttu, ja kaikki se tehty työ olisi valunut hukkaan, enkä minä enää jaksaisi yrittää uudestaan...

Ja, no, itkinhän minä siellä kyllä sitten, aika paljonkin, mutta ihan muista syistä. Varmaan mulle lähetettiin tarkoituksella joku etiäinen, että oppisin jotain tärkeää elämästä (:

Me oltiin kolmesta alokasluokan koirasta toisena suorittamassa. Mua jännitti aivan hurjana. Se oli outoa, koska mä en ole jännittänyt kokeita about sataan vuoteen nimeksikään. Edellistä koiraa odotellessa menin jo muusta seurueesta kauemmas, steppasin edestakaisin, mietin, milloin pitäisi ottaa koira autosta, sydän hakkasi ja rintaa kylmäsi ja oli inhottava olla. Sitten tuli ilmoitus, että voidaan mennä.

Huhhuh, tästä lähtee.

Kaivelin unenpöpperöisen Benjaminin Pikku-Kallen kontista, ja lähdettiin kävelemään kohti rataa, johon onneksi oli sen verra kävelymatkaa, että Benny ehti heräillä, pissailla ja vähän lämmitellä itseään (liian vähän, I know, mutta työstän tätä). Hakuradalle kuljettiin pätkä metsää pitkin, merkattua reittiä. Saavuttiin tuomarin tykö, ja ilmoittauduttiin. Tuomari selitti kupletin juonen ja esitteli radan ja merkit, ja sanoi sen sykettä nostattavan lauseen "Ajanotto alkaa kun annat koiralle lähtökäskyn." Selvä homma.

Otin Bennyn viereen ja laitoin sen haistelemaan ensin oikean, ja sitten vasemman puolen. Se tuntui ottavan paremmin hajua vasemmalta puolelta, joten laitoin sen ensin etsimään oikean (Johannan ohje, muuten se ei enää välttämättä suostuisi tarkistamaan sitä toista etukulmaa, jos ei saanut sieltä hajua). No, oikea etukulma tarkastettiin hyvin nopeasti, ja koirasta kyllä näki, että se ei sieltä hajua saanut, vaikka kävi tarkastamassa, olisi lähtenyt etenemään pitkälle rataa eteenpäin. Kutsuin pois, kehuin ja laitoin seuraavaan etukulmaan. Ihan hyvin upposi - mutta sitten lähtikin huitelemaan radan ulkopuolelle, josta tuomari heti sanoikin. Kutsuin koiraa takaisinpäin, jolloin se tulikin mun luokse. Meinasin hätääntyä. Voieivoieivoiei... Kaikki oli sanoneet, että alokasluokassa on melkein poikkeuksetta maalimies toisessa etukulmassa. Koska olin varma, ettei se ollut oikealla, otin noin viisi askelta eteenpäin, ja lähetin koiran uudestaan vasemmalle. Liikuin hyvin verkkaiseen.

Pian alkoikin kuulua tomera ja hyvä haukku, joten sinne lähdettiin näytölle! Jes, eka ukko löydetty! Koira haltuun, takaisin keskilinjalle, ja ei kun uudelleen pistottamaan. Jälleen Johannan ohjeiden mukaan etenin radalla aika reippaasti, mutta olen tunnetusti uskomattoman surkea liikkumaan metsässä (olen oikeasti kerran eksynyt HAKUREENEISSÄ merkatulla radalla, ettäjotta...), ja pistottelin koiraa kyllä huolimattomasti, enkä lukenut rataa yhtään. Kauhukseni tajusin pian, että noin parinkymmenen metrin päässä näkyy jo satasen kyltti, eli hakualue oli lopussa, ja toinen ukko löytämättä! Taas meinasi iskeä paniikki.

No, ei mitään, koira vaan haltuun ja näyttämään, mistä hajuja tulee. Oikelta puolelta ei taas hajua tullut, joten pistotin vasemmalle. Lähti hyvin, etsi - mutta ei ilmaissut. Ei hiivatti... Onneksi kuitenkin sen verran uskoin oman koira lukutaitoihini, että luotin viimeisen maalimiehen olevan vasemmalla. Otin sen muutaman askeleen eteenpäin (oltiin ihan takalinjalla), ja lähetin koiran uudelleen vasempaan reunaan, vähän takaviistoon. Lähti taas hyvin, ja juoksi suurelle kivelle, jonka luona alkoikin sitten juosta häntä kippurassa ympäri, ympäri, ympäri... Epätoivoisesti liikuttelin suutani äänettömässä "Hauku, hauku, hauku nyt..." -pyynnössä, ja viimein alkoi myös haukku! Pikkuisen pätkivä sellainen, mutta perille asti päästiin kuitenkin. Maalimies oli suljetun roskiksen sisällä. Toinen maalimies ja aikakin oli riittänyt. Jes!

Tuomarilta tuli ihan aiheellista palautetta vähän huolimattomasta ohjauksesta ja sen semmoisesta, mutta toisaalta olin tästä palautteesta myös ihan aidosti kiitollinen, ja sanoinkin tuomarille, että jännitti aivan kamalasti, ja että tämä kokemus kyllä nyt myös selkeytti paljon sitä, että millainen koetilanne on, ja mitä se koiralta ja ennen kaikkea ohjaajalta vaatii. Henkilöetsinnästä 158 pistettä.

Olin superhelpottunut, sillä henkilöetsintä oli jännittänyt ylivoimaisesti eniten.

Seuraavana olisi kuitenkin vuorossa esineruutu, ja siinä meidän viimeisin reeni metsäolosuhteissa oli mennyt aivan käsittämättömän surkeasti... Olin yrittänyt epätoivoisesti paikkoa tätä asiaa ihan omalla kotipihalla, ja siinä se jo saatiin hivenen paremmalle mallille. Silti jännitti kyllä, ja mietin, että no, syteen tai saveen. Mentiin paikan päälle ja ilmoittauduttiin, ja tuomari selitti taas miten homma toimii. Kysyin pari varmistavaa kysymystä selittäen, että ensimmäinen kokeeni. Tuomari selvitti oikein mielellään, mikä oli mukavaa.

Aloitettiin suoritus. Vein koiran etulinjalle. Tuulta ei juuri ollut, joten ajattelin, että lähdetään vain etenemään linjalla systemaattisesti. Etsintäkäskyn saatuaan Benny lähti kyllä heti, mikä oli hyvä merkki. Se kulki reippaasti ravaten jonkun matkaa - mutta yllättäen pysähtyi. Taas meinasi iskeä epätoivo. Pliis, älä tee tätä nyt, jooko... Olin kuitenkin ilmeisesti juuri sen verran puun oksan takana, että Benny ei mua sieltä nähnyt, ja jatkoikin etsimistään varsin reippaasti ja määrätietoisesti. Vähäksi aikaa se hävisi näkyvistä. Mietin, kutsunko sitä. Päätin odottaa. Kohta se laukkasikin kohouman takaa - ja sillä oli selvästi jotain suussaan! Odotin siinä, hymyilin kuin Naantalin aurinko, ja Benny luovutti pienen leluhiiren kauniisti istuen mun eteeni.

Kuunneltiin tuomarin arvostelu, ja Bennyn etsintä oli hänen mielestään ollut aivan moitteetonta - täydet 30 pistettä! Siinä vaiheessa tuli itku. Onneksi oli paikalla Anni, joka tosin taisi vähän itkeä tirauttaa myös, ja tuomari ja paikalla ollut katsoja sanoivat, että ei saa nyt, kun heitäkin alkaa itkettää. Sen jälkeen ei jännittänyt enää ollenkaan. Olin tosi luottavainen tottiksen suhteen, sillä siinä kyllä Bennyn tason tiedän, tiedän sen puutteet ja epävarmuudet, sitä on reenattu periaatteessa "kokeenomaisena" paljon. Pahin oli takana, loppupäivästä sain vain nauttia täysillä, koska olin tottiksen suhteen luottavainen, ja meillä oli maastosta jo kasassa 188 pistettä.

Oltiin tottiksessa viimeisten kolmen koirakon voimin niin, että tarkoitus oli pyöritellä meidän vuorotellen. Järjestyksessä eka koirakko oli menossa tottikseen, toinen paikkamakuun ja minä ja Benny odottelemaan vuoroamme. Niinpä vein Bennyn autoon - ja sain hakea sen sieltä saman tien pois, sillä ensimmäisenä suorittamassa ollut koirakko keskeyttikin homman jo heti ekaan seuraamiseen. Hieman paniikissa laitoin koiralle rensselit niskaan, virittelin, ja seuruuttelin kentälle. Tottis alkoi. Laukauksiin Benny ei reagoinut mitenkään, kauniisti jatkoi hommia. Seuruu oli hyvin Bennya itseään - ei mikään huikea ja näyttävä spektaakkeli, mutta sateesta huolimatta tasaisen varma ja hyvä. Olin siihen tavattoman tyytyväinen!

"Äiti silmään menee vettä koko ajan."
Liikkeestä istuminen oli vähän kökkö. Tai siis muuten jees, mutta koira meni maahan, ja koska allekirjoittaneella on vähän enemmän tuota toko- kuin pk-koetaustaa, niin tämän huomatessani käännyin ja annoin koiralle uuden käskyn ja reilun vartaloavun. Tästä tuomari sanoikin, että kannattaa vaan jättää se väärään asentoon, paremmat pisteet siitä saa niin. Oppia ikä kaikki!

Liikkeestä maahanmenossa ei ekalla meinannut lähteä seuraamaan, kun olin niin pontevasti antanut istumiskäskyn aiemmin, mutta toisella kehoituksella lähti oikein mukavasti seuruuseen, meni hienosti maahan ja tuli valtavan hienosti luo! Tämäkin on kyllä Bennylle aika varma liike, ja se suoriutuikin siitä erinomaisen hyvin.

Sitten oli vuorossa noudot. Ekana tasamaanouto, jossa tässäKIN on menty vähän ylä-alamäkeä Bennyn kanssa aina. No, tällä kertaa ei ongelmia. Palauttaahan se saisi reippaammin (nyt ravasi), mutta olen kyllä aivan todella tyytyväinen, että se lähti reippaasti, nosti kapulan ja ylipäätään toi sen mulle. Ja vielä aika selvästi itseensä tyytyväisenä, jos nyt ei sitten laukalla kuitenkaan. Hyppynoudossa mokasin vähän itse. Jäin nimittäin vähän sillä tavalla linjaan hyppyyn nähden, että koira näki mut heittämäni kapulan luota aivan suoraan, ja koska sillä on vähän tahmonut tuo kapulan kanssa hyppääminen - erittäin todennäköisesti siksi, että koirapoloni on aivan umpijumissa, ressukka... - katsoi se, että tästähän pääsee suoraan mutsin luo, joten suoraan tästä tulen. Vähän oma mokani. Estenouto oli myös aika jees, lähti hyvin, mutta näin, että arpoi vähän kapulalla, kuitenkin otti sen - ja kiipesi takaisin käytännössä melkein ilman minkäänlaista vauhtia. Huh!! Kaunis palautus, reipas poika.

Näin hän menee...
...ja näin hän tulee.
Sitten oli vielä meidän bravuuri ja samalla tulikoe, eli eteenlähetys. Koiralle ennakoiva merkki, josta se jo skarppasi silminnähden. Seuruu oli aavistuksen väljä minusta, mutta tuomari ei sitä moittinut. Eteenlähetys oli nopea ja varma, ja maahan se meni muuten yhdestä käskystä ja hyvin!! Ai vitjaaaaaa.... Olin aivan sydämet silmissä, kun menin pyytämään sitä perusasentoon. Hieno koiro!!

Paikkamakuussa ei mitään moitetta, se on Bennylla vahva ja varma, ja kaikenlaisella ja -moisella häiriöllä ja häiriöttömyydellä on sitä harjoiteltu. Se ei jännittänyt, mutta aina se tietysti on inhaa, kun ei näe omaa koiraansa. Pitäisi sentään olla asennettu kisaajille pieni peili, josta näkevät koiran. 

Mentiin kuuntelemaan sitten palaute, ja siellä oli joku erittäin hyvä, joku hyvä, joku tyydyttävä... Eteenlähetys oli erinomainen < 3 Samoin taisi olla myös paikkamakuu. Siitä huolimatta leuka loksahti kun loppupisteiksi ilmoitettiin 81 pistettä, koska siinä vaiheessa tajusin, että loppupistemäärä oli lyhyellä matikalla 269 pistettä, eli sieltähän se koulari oli tullut! Ei voi olla totta!! Ja itku pääsi taas. Ihanaa, miten ihmiset tuli onnittelemaan ja kehumaan kun näkivät, miten iso juttu tää oli mulle. Ihan huikea tunne, ja sillä kyllä porskutettiin pitkälle - ja oikeastaan porskutetaan välillä edelleen.

No kävi sitten niin, että kummasti tuo reeni-into palasi mukaan kuvioihin :D Mutta ihan itseni takia päätin, että laji me vaihdetaan EK:hon. Siinä hakurata on aina sen 100 x 100 m, joten sitä sentään voin yrittää opetella lukemaan ja handlaamaan parhaani mukaan (; Pudotetun esineen etsinnän opettelu on jo aloitettu, samoin tarkkuusetsinnän alkuopettelu. Jäljestäminen jäänee ensivuoteen, riippuen vähän säistä, ja toki meidän haussa, esineruudussa ja tottiksessakin on vielä petraamista! 

Benny sai kiitokseksi kaukorapsutuksia.
Mutta hyvä tästä tulee, niin uskon < 3

Raisan kanssa käytiin sitten viikon päästä tuosta tokomestiksissä, mutta se postaus myöhemmin, menee muuten ihan överiksi!

Ensikertaan!

tiistai 8. elokuuta 2017

Olemassaolon siedettävä keveys

Lähdin Joensuusta.

Näin kävi.

Tuli eteen tilanne, että entisestä asunnosta piti muuttaa pois, ja yrityksistä huolimatta uutta asuntoa ei Joensuusta löytynyt. Olen tosiaan lisäksi ollut Joensuussa viime lokakuusta asti työttömänä, joskin vasta joulu-tammikuun vaihteesta aloitin aktiivisen työnhaun. Ajattelin, että ehkä tämä nyt on mulle jonkinlainen merkki. Olen kyllä aina ajatellut, että lähtökohtaisesti en ole jäämässä Joensuuhun loppuelämäkseni, mutta lähdön päivä tuli vain niin kovin äkkiä. Ja ylättäen.

Eniten jään tietenkin kaipaamaan ihmisiä, Maailman Parasta Joensuun Collieporukkaa, jollaista ei ole toista. Tuo porukka on se, joka sai minut viihtymään Joensuussa näinkin pitkään, ja jonka takia tarrauduin sinne kiinni tämän kuluneen vajaan vuoden ajaksi, kun siellä ei ollut minulle enää mitään muuta. Kuitenkin, nämä ystävät suhtautuivat asiaan juuri niin, kuin tosiystävät tekee. Sanoivat, että tulevat niin ikävöimään, mutta että ymmärtävät miksi lähden, ja toivottivat onnea tulevaan. Kiitos heille siitä < 3

Silti, jännä juttu tapahtui. Ajelin tuossa eräänä lauantai-iltana myöhään Joroisiin - jossa siis pidetään koirien kanssa väliaikaisesti majaa kunnes uusi suunta ja sijainti löytyy - Kiteeltä, ja tein tulomatkan Joensuun kautta, koska tie on tuttu ja olin jo hieman väsynyt päivän jälkeen. Sain siinä sitten (mielestäni) loistotuuman mennä hakemaan muutossa Joensuuhun jäänyt pyöräni Iipun pyörävarastosta, kun kerrankin olin yksin autolla liikenteessä. No, pyörä ei kyytiin mahtunut, mutta siinä myöhäisiltaisessa Joensuussa yksin autolla ajaessani minuun tuli erikoinen tunne. Ehkä ensimmäistä kertaa muuttoni jälkeen jotenkin tiedostin, että en enää asu siellä, minulla ei ole siellä paikkaa jota kutsua kodiksi. Ja siitä huolimatta siellä ajellessani, kaupungissa jossa minulla ei ole kotia, mutta tiesin kuitenkin tarkalleen mihin minun piti ajaa, mitä reittejä mennä, mistä pääsisin kulkemaan mihinkin... Minuun tuli outo tunne siitä, kuin olisin kotona.

Joensuussa tuli kuitenkin vietettyä elämästäni melkein tarkalleen kuusi vuotta. Tuli asuttua siellä ja täällä, ja vietettyä paljon aikaa siellä missä en itse ollut asunut. Tuli kasvettua, aloin ehkä siellä kasvaa viimein pikkuhiljaa aikuiseksi. Kun muutin Joensuuhun muistan, että halusin edelleen joka viikonloppu käydä vanhempieni luona. Toisin kuin monille muille, minulle kotoa muutto oli valtavan vaikea, pelottava ja ahdistava asia. Olen aina miettinyt, miksi. Ehkä siksi, että lapsena sairastelin niin paljon, se oli pelottavaa, ja olin tavallaan jatkuvasti riippuvainen vanhemmistani.

Ensimmäinen vuosi olikin vaikea. Sisimmässään sitä tunsi, ettei enää oikein kuulunut Joroisiinkaan, vanhempien koti ei ollut minun kotini, vaikka on se toki koti edelleen yhtä kaikki. Mutta kuitenkaan en tuntenut kodikseni myöskään Joensuuta, ja ajatus, että minun pitäisi viihtyä siellä, asettua sinne, tuntui pelottavalta. Kaikille tuollaiset siirtymät eivät ole yhtä vaikeita. En tiedä, onko jotain tekemistä sillä onko enemmän tunne- vai järki-ihminen.

Pikkuhiljaa Joroisvierailujen välit kuitenkin pitenivät, ja viimeisimpien vuosien aikana en ole välttämättä käynyt Joroisissa edes kuukausittain, vaikka matka on tosiaan verrattain lyhyt. Yhteyttä on kyllä kotiin päin pidetty säännöllisesti, mutta en ole enää kokenut tarvetta lähteä Joroisiin. On ollut niin paljon tekemistä, niin paljon ystäviä, rentoutuminen on ollut sitä, että saa olla omassa asunnossa, omassa huoneessa, tekemättä mitään, tarvitsematta lähteä mihinkään.

Mutta tavallaan koen, että lähtö Joensuusta oli kuitenkin ehkä minulle loppujen lopuksi hyvästä. Se on tietyllä tavalla tuonut etäisyyttä moneen asiaan, ja jopa irroittanut joistain, sinne sitovista asioista, jotka eivät ehkä ole olleet niin mukavia. Tietyllä tavalla on tullut vapaus, ihan uudenlainen rentous. Ei pidä tuudittautua siihen liian pitkäksi aikaa, mutta aion nauttia siitä nyt kun vielä pystyn.

Ihan todella olen sen tarpeessa, siis todella.

Mitäs koirapuolelle sitten?

No, koirat nyt tietenkin nauttivat Joroistelusta. Talo on valtavan iso meidän asuntoihin verrattuna, näin kesällä ovi koiratarhaan on tavallisesti koko päivän auki. Välillä mennään hippaloimaan ihan tuohon pihaan, mikä on sekin aiempaan verrattuna valtava ja kaunis. Lenkkireitit on tuttuja ja turvallisia, Raisa on usein koko lenkin piuhatta, ihan ovelta lähdöstä asti. Mitään kummosia reenailuja ei olla pidetty. Yksi päivä käytiin vesisateessa Riikan ja Ada-collien kanssa reenailemassa. Benny oli ultimaattisen superhuippu. Mä en aina välillä jaksa uskoa, että ko. koiran ongelmana on joskus ollut nimenomaan se, ettei mulla ole ollut lainkaan työkaluja siihen, miten saisin sen kiinnostumaan tekemisestä siinä määrin, että siitä olisi oikeasti hauskaa tehdä mun kanssani, eikä se tekisi sitä pelkästä velvollisuudentunnosta. Nykyään jos mulla on vähän kökkö fiilis reenaamisen suhteen, niin otan Bennyn tekemään seuruuta, jääviä, paikkaoloa... Mitä nyt vaan. Tekniikkaa tuskin ryhdyn sen kanssa koskaan hiomaan tuon kummemmaksi. Mä olen aivan haltioissani siitä, että sen mielestä tuntuu olevan aina ihan mahtavaa tehdä mun kanssani. JA, saanen huomauttaa, koko koirankuvatus on koulutettu pelkällä lauma- ja ruokapalkalla. Eilen se vähän väläytteli, että sen kanssa voisi varmaan saada jopa aika kivoja tuloksia aikaan kaukopalkalla. Mutta katsellaan, täytyy yrittää muistaa, että palkkaamista ei saa lopettaa, eikä toisaalta saa hinkata suotta samoja asioita. Seuraaminen on mun mielestä jo koekuosissa (vähän edistää, vähän poikittaa, mutta mun mittapuulla niin vähän, että mua ei esim. kinosta pätkääkään), mutta tottakai haemme siihen lisää varmuutta.

Koekuosista tulikin mieleen. Meidän olisi tarkoitus lähteä tämän kuun lopulla collieiden pk-mestiksiin. Hui! Pelkkä ajatuskin jännittää, koska mä en ole koskaan käynyt koiran kanssa pk-kokeissa BH:ta lukuunottamatta. Onneksi on tullut katsottua ja talkoiltua useampiakin, mut silti. Superhui!! Eniten pelottaa se, että koska tiedän Bennyn pystyvän kyllä parhaimmillaan helpostikin saamaan tuloksen, niin entäs jos se ei saakaan sitä tulosta? Olen tosiaan ollut viime aikoina niin perusteellisesti pois mukavuusalueeltani haun kanssa, että tuntuisi ihan kamalalta, että tää reenaaminen ei riittäisikään. Mutta mun on nyt vaan otettava tätä härkää tukevasti sarvista ja tuijotettava syvälle silmiin. Koska sitten toisaalta tiedän, että kynnys lähteä pk-kokeisiin on mulla niin törkeän korkea, että jos en sitä nyt tee, niin en tiedä, teenkö koskaan. Ja olisi ihanaa aloittaa mestiksistä, missä olisi niin paljon muita collieita paikalla. Se ehkä helpottaisi jännitystä, vaikka en mä mikään superjännittäjä olekaan.

Mutta luulen, että nyt pidetään Bennyn kanssa pääasiassa reenitaukoa ennen niitä kokeita. Ei se tässä ajassa enää muuksi muutu, mutta sekä sen esineruutu että haku olivat aivan huikeat pitkän talvitauon jäljiltä. Tottiksien osalta on tarkoitus tehdä vielä muutama reeni, lähinnä varmuutta esteiden kanssa, koska kyllä se ne kuitenkin osaa teoriassa (:

Tässä pari kuvaa.

Tämän seuraamisen eteen on tehty töitä, ja
oon siitä aivan hullun ylpeä < 3
Sit tää metrisen yli nouto, oikeesti.
Mennen...
...tullen...
...ja palautus!
Olen tästä noudosta ihan yliylpeä, koska siis about vuosi sitten tämä samainen luffe oli sitä mieltä, että kapula on kamala ja hän ei muuten sitä kanna. Siitä saa tukkapöllyn ja se nipistää ja sen alle litistyy. Ja nyt ollaan tässä. Ja - anteeksi nyt kun hehkutan ja omakehuhaisee ja mitä vielä - mutta ihan ite opetin, ihan ite!!

Haussa Bennylla on sellainen tyyli, josta itse tykkään. Se ottaa rauhassa mun vieressä hajun maalimiehestä, ja kun se saa hajun, se jännittyy, pyytää katsekontaktilla minulta luvan lähteä ukolle, ja sitten sinne painaa hän. Ongelmanahan tässä on se, että jos vaikka haluan koiran tarkistavan molemmat etukulmat,  niin se ei sitä tee, jos etukulmassa ei ole ukkoa. Yksi syy, miksi haku ei oikein mun laji ole, tottelevaisuutta metsässä, hyh. Sitä saa tehdä kyllä muuallakin ihan tarpeeksi. Tässä kuitenkin Ilonan ottama erinomaisen havainnollistava kuvasarja aiheesta!

Kuljetus lähetyspaikalle.
Hetki rauhoitutaan ja keskitytään. 
Otetaan hajuja.
Haju saatu!
Vielä tarkistus...
Ja lupa.
Ja sitten koirapoikaa viedään!

Parhaimmillaanhan tää siis menee näin, ja sujuu kuin tanssi. Bennylle hirmu luontainen laji tämä haku, siksi on niin sääli, ettei se ole sitä minulle. Tätähän olen jo lukuisat kerrat valitellut. Mutta koska tehtyä työtä ei pidä heittää hukkaan, ja koira on tässä hommassa niin elementissään, niin tehdään nyt mikä tehdään ja katellaan sitten lisää (: 

Raisan kanssa tokoilu on viime aikoina maistunut lähinnä puulta, eikä oo tosiaan ollut enää toviin kivaa. Haluaisin kuitenkin kovasti lähteä sinne tokomestiksiin, ihan vaikka vain kannatuksen vuoksi, koska mun mielestä on ihanaa, että meidän rodussa järjestetään näitä eri lajien mestiksiä. Plus että onhan sinne kai jotain tuttujakin menossa. 

Raisan kanssa kuitenkin sotasuunnitelma myös seuraava; ei reenailla nyt oikeastaan liikkeitä, tai jos reenataan, niin tehdään se niiiiiiiiiin superhelpoksi, että koira voi vain onnistua. Takaan, että reeneissä on aina vain ja ainoastaan mukavaa, ja Raisa alkaisi taas ajatella olevansa tokossa paras kaikista, eikä uskoisi kykenevänsä virheisiin edes silloin kun se niitä tekee. Eilen tehtiinkin iltaruoalla kaukoja, ensin korokkeella istu-seiso-istu -vaihtoja, ja sitten kertaalleen kaikki läpi ilman koroketta. Ja meni ihan älyttömän hyviiiiiiiiiiiin!! Mielentila mukaanlukien! Aww yissss!! 

Mutta just tällaisia reenejä tehdään ennen mestiksiä, ja muutama ruutuun lähetys pitkältä matkalta niin, että ruudussa on lätkä, ja pelkästä lätkälle menosta ja pystähtymisestä tulee sitten palkka. Ehkä jopa naksu-palkka. Mutta en todellakaan lähde tokomestiksiin hakemaan meille 1-tulosta, tuskin edes tulosta (: Lähdetään sinne, koska on hienoa mennä rotumestaruuksiin ja nähdä muita samanhenkisiä ihmisiä ja kavereitaan, ja tehdä roadtrip Ouluun, jossa en hiljan olekaan käynyt!

Mut semmosia. Tulikin nyt sairaan pitkä postaus. Jos luit tänne asti, ja siis niinku kaiken skippailematta, niin onnittelen sinua, olet totisesti ansainnut olalle taputuksen. 

Tajunnanvirtaa. Taas. 

Ensikertaan!

sunnuntai 16. heinäkuuta 2017

Summertime - I wish living was easy...

Nyt on vähän viime aikoina ahistanut.

Vähän jotenkin kaikki.

Tai en oikein sitten kuitenkaan tiedä, että mikä.

Omassa elämässä vähän asiat junnaa jotenkin niin paikallaan. On junnannut niin pitkään, sitähän se kai tarkoittaa, kun joku junnaa. Että se sama tila vaan jatkuu ja jatkuu.

Jotenkin kun sellaiset tietyt peruspalikat elämässä on tällä hetkellä - tai olleet jo pitkään - jollain tavalla niin huteria, niin se vaikuttaa väkisinkin myös tähän koiraharrastamiseen.

Järjestö- ja seuratoiminnan pyörittämiseen ei tunnu riittävän oikein intoa eikä energiaa. Kun siihen on kuitenkin tullut lähdettyä mukaan, niin luvatut ja sovitut hommat pitää hoitaa. Se vie energiaa pois niiden peruspalikoiden kasaamisesta, ja tuntuu, että niitäkin palikoita saa olla koko ajan nostamassa huojuvasta tornista takaisin paikoilleen, eikä ne vaan siellä pysy. Ei pääse yhtään rakentamaan uutta, kun täytyy koko ajan keskittää kaikki energiansa siihen, että ne nykyisetkin palikat pysyy siellä.

Oon koko ajan enemmän tai vähemmän vihainen. Tai en koko aikaa. Jos saan vain olla ihan rauhassa, kotona, ulkoilla koirien kanssa, piirrellä ja katsella elokuvia ja kuunnella ja soittaa ja tehdä musiikkia, niin silloin olen ihan hyväntuulinen.

Jos tarvitsee yhtään alkaa hoitaa mitään asioita, tai ottaa vastuuta mistään, niin ärsyynnyn heti. Hoidan asioita huonosti, se aiheuttaa jo valmiiksi stresaantuneiden ihmisten kesken välien kiristymistä ja suukopua. Mulla on tällä hetkellä ihan nollatoleranssi kaikelle typerälle bullshitille, vaikkei se oikeastaan vaikuttaisi mun elämääni millään tavalla. Tekisi mieli joksikin aikaa irroittautua jotenkin kaikesta, olla puhumatta kenellekään, ottamatta yhteyttä kehenkään... Ja juuri nyt tässä hetkessä tuntuu, että oon kiireisempi kuin koskaan.

Toisaalta, olen nauttinut suunnattomasti koirien kanssa vietetystä ajasta. Reenit on menneet välillä hyvin ja välillä huonosti, mutta suurimmat hyvänolontunteet koirien kanssa tulee arjessa, niistä arkisista asioista, mitä tapahtuu joka päivä. Olen päivittäin niin kiitollinen näistä ihanista elukoista ja ylpeä siitä, miten hyvin olenkaan ne osannut kouluttaa arkitottelvaisiksi. Ihmettelen, miten älykkäitä ja oppivaisia ne ovatkaan, ja miten ne ovat oppineet lukemaan minua ja toisaalta miten itse koko ajan koen osaavani lukea niitä paremmin. Tuntuu, että siinä missä harrastuksissa ei välttämättä ehkä tällä hetkellä suju niin hehkeästi eikä sieltä oikein ole tullut sellaisia kunnon kiksejä pitkiin aikoihin, niin arki sen sijaan tuntuu sujuvan sitäkin paremmin, ja oikeasti nautin monista arkisista asioista, jotka liittyvät koiriin. Turkin harjaus ja kynsien leikkuu, lenkkeily, pyöräily, rantavedessä lutraaminen... Kaikki sellaiset asiat.

On ehkä sellainen koiraharrastusähky. Kaiken mahdollisen reenaamisen ja seura- ja järjestötoiminnan yhteensovittaminen muun elämän kanssa ei olekaan ihan pala kakkua. Ainakaan mulle.

Se on vaan tosi kurjaa, että sitä vaan tahtomattaan ruukaa vahingoittamaan myös muita ihmisiä, kun yrittää hosua niitä omia palikoitaan paikoilleen. Eikä sitä tee tahallaan, mutta siinä hetkessä kun se tapahtuu, sitä ei joko tajua tai ei välitä. Se morkkis iskee vasta jälkeenpäin, kun vahinko on jo tapahtunut. Tai siltä se tuntuu.

No, elämä jatkuu.

Ensikertaan.

lauantai 17. kesäkuuta 2017

Alkaa näyttää kesältä

Se ois vissiin taas kesäkuisen päivityksen aika. Näyttää tulevan aika tasaisesti kerran kuukaudessa näitä päivityksiä, vaikka itsestä päivitysväli tuntuu ikuisuudelta.

Ei oikein tapahdu mitään erikoista.

Tai siis joo. Tapahtuuhan sitä kaikenlaista.

On ohiteltu lenkillä rähiseviä koiria niin, että koirat on olleet irti, eikä niillä ole ollut pienintäkään intoa mennä rähisijän luo. On sihtailtu toisia koiria avoimesta auton peräkontista käsin, ja saatu osaksemme ihailuja ja kehuja siitä, miten ne pysyvätkään häkittömässä peräkontissa vapaina, vaikka näkevät toisia koiria ja tuttuja ihmisiä. Benny on tehnyt itselleen ja minulle kunniaa ollen hakureeneissä erinomaisen omatoiminen ja osoittanut, että olen ihan itse osannut opettaa sille joitain asioita oikein. Raisa paranee yhä frisbeen koppailussa, ja mä alan pikkuhiljaa oppia heittämään sille parempia heittoja. Se jaksaa ja jaksaa ja jaksaa niin, että mun pitää itse olla tosi kartalla siitä, milloin on tehty riittävästi. Se toisaalta myös lopettaa heti, kun sanon sille. Meillä on ollut hoitokoiria ja koiramäärä kotona on ollut välillä tuplaantunut. Kämppikset ei ole välttämättä edes huomanneet asiaa, koirat on käyttäytyneet kauniisti, olleet niin helppoja ja vaivattomia. On tasapainoteltu kivien päällä ja kiipeilty kapeilla kaiteilla. Benny ja Bondikin on opetelleen peruuttamaan, ihan vain huvikseen, ja Raisa taas on opetellut loikkimaan mun jalkani lisäksi myös mun käsivarsieni yli. On vaan oltu pihalla sen kummemmin tekemättä mitään. On väistetty ohikulkijoita välillä Oikeaan Reunaan ja välillä Vasempaan Reunaan. On annettu Kissoille Huutia, ja tultu kiltisti pyynnöstä takaisin. On käyty huvikseen raunioilla ja suoritettu siellä tuosta noin vain kaikenlaisia telineitä ja hässäköitä. On lenkkeilty auringon noustessa, ja käyty nukkumaan ennen auringonlaskua.

Mutta, tiedättehän, ei sellaiset asiat kiinnosta ketään.

Ne on meille vaan tosi tärkeitä. Niitä tärkeimpiä.

Ensikertaan.