"Ei heikkohermoisille"

Tämä kyseinen kirjoitus ei siis sisällä mitään, mitä ei heikkohermoisempikin lukija voisi käsitellä. Se tuntui vain sopivalta otsikolta tämän päivän kirjoitusta ajatellen.

Koiraharrastus ja erityisesti koiraurheilu on imenyt minusta mehut. Tottakai tällä hetkellä myös oman mielenterveyden heikko tila vaikuttaa näihin asioihin, mutta tämäkään asia ei ole millään tavalla uusi. Nykypäivän suoritusyhteiskunnassa kaikesta tehdään jonkinlainen suoritus. Se ei rajoitu vain esimerkiksi töihin tai harrastuksiin, vaan suorituksen saa helposti vaikkapa syömisestä/ruokailun suunnittelusta, omasta unirytmistä, siivoamisesta, pyykinpesusta... Ihan mistä vaan. Elämä on niin saamarin hetkistä ja tulostavoitteellista, että kaikki mahdollinen pitää tiukasti aikatauluttaa.

On tietysti myös tavallaan hienoa että on ihmisiä, joille tällainen suunnittelu ja aikataulutus on mahdollista, ja heille kokemuksena jopa voimaannuttava.

Ei ole kuitenkaan puhettakaan, että esimerkiksi palkkatyön osuus päivän valveillaolotunneista olisi pienempi (tietenkään työstä maksettavien korvausten pienenemättä), jolloin ihmisille jäisi myös enemmän aikaa ja energiaa elää elämäänsä, ja toisaalta olla myös siellä töissä.

Myös koiraurheilun suoritus- ja tuloskeskeisyys on näkyy nykypäivän koiranpidossa.

Perus kotikoiranomistajalla ei pääsääntöisesti ole minkäänlaista hajua edes koiran perustottelevaisuudesta, koska 1) koiranomistajan päätä sekoitetaan niin tehokkaasti kaikenmaailman delfiinimetodiikalla ja energioilla ja laumanjohtajuussekamelskoilla, että siinä menee vähemmästäkin sekaisin ja 2) ei nykyään enää järjestetä missään maksutonta, systemaattista perustottelevaisuuskoulutusta. Sitä ns. vanhan ajan rivitottista, jossa kirjaimellisesti seisottiin rivissä koirat perusasennossa (kuinka moni ei-koiraihminen tietää, mikä on "perusasento"?), ja opetettiin koirat tottelemaan annettuja käskyjä. Niin yksinkertaista se oli.

Tällaista koirankoulutusta tarvittaisiin tänäkin päivänä. Tällaiselle koirankoulutukselle pitäisi olla se suurin rako. Tule puoleksi tunniksi tai tunniksi kerran viikossa kentälle oppimaan, minkälaisia asioita siellä arjessa on hyvä harjoitella, harjoittele kotona, ja tule ensi viikolla uudestaan. Jos on ongelma, jää kurssin jälkeen keskustelemaan kahden kesken kiireettömästi kouluttajan kanssa. Hän auttaa ja neuvoo.

Tiedostan katsovani asiaa myös ihan kevyesti ruusunpunertavien linssien läpi, mutta on siinä pieni totuudenpoikanen mukana.

Sanopa jossain koirakoulussa tänäpäivänä, että nykäise sitä vaan vähän hihnasta, jos se tuolla tavalla poukkoilee. Koiranpieksäjän maine on taattu sinulle, seuralle jossa koulutat ja kaikille ympärilläsi.

Siinä samassa menetetään niin paljon potentiaalia järkevään arkitottelevaisuuteen, monessa asiassa kun toimii ihan terve järki, rajat ja rakkaus.

Toki koiraurheilijoille kai täytyy sitten mahdollistaa myös oikeus urheilla koiriensa kanssa niin halutessaan. On kuitenkin kauhean sääli, että nykypäivän koiraharrastuksen pääpaino on sekin hyvin pitkälle suorituskeskeisyydessä, tai sitten siellä toisessa ääripäässä "Ei sillä ole niin väliä oppiiko se tässä mitään kunhan on yhdessä hauskaa ja ihanaa ja yksisarvisia ja sateenkaaria ja lalalalalalalaaa!"

Entäs se ihan tavallinen, järkevä, arkipäivän koiranpito? Se, jossa koira osaa kulkea mutkattomasti omistajansa mukana, kohdata maailman rauhallisen uteliaasti, olla osana jokapäiväistä elämää? Onko tämä nyt sitä ruusunpunaa...?

Kuka tietää.

Mutta sitä minä haluaisin enemmän kuin mitään muuta.

<3

"Minä joskus löydänhän aivan toisen elämän? Minä toivon paljon enemmän!"

Koiraharrastus ei ole taas viime aikoina näyttänyt parhaita puoliaan.

Toko, jonka luulin saaneen taas sen pitkään kaivatun nousukauden, iskikin taas märällä, sanoisin että vielä oikein sellaisella kylmännihkeällä ja likaisella, tunkkaisen hajuisella rätillä vasten kasvoja niin, että se haju ei ihan heti lähde hinkkaamallakaan pois.

Viime kuukausien aikana, kun olen taas uskaltanut varovaisesti tokon pariin palata, olen oikeasti tehnyt oivalluksia ja mielestäni löytänyt uusia, toimivia tekniikoita ja myös saanut omaa asennettani muuttumaan reenamisen suhteen huikeasti.

Tänään oli kertakaikkisen huono reeni joten tein sen päätöksen, että nyt minä en kertakaikkiaan enää jaksa sen lajin kanssa.

Toko, sellaisena kuin se nykyään on, vaatii oikeasti työtä. Jos siinä lajissa haluaa edetä, ei todella riitä, että sitä tekee "kakkoslajina" tai "vähän sinnepäin". Jossain vaiheessa vaan tulee vastaan se, että lajiin pitää ihan oikeasti antaa kaikki liikenevä vapaa-aikansa.

Tämähän ei ole ongelma, jos laji on sydämen asia, ja sen tekee mielellään ja toko on ykköslaji, ja kaikista muista harrastuksista - niin koira- kuin kaikista muistakin harrastuksista - ollaan valmiita luopumaan.

Mä en ole. Ei ole niin tärkeä asia minulle kuitenkaan.

Sen sijaan olen nyt aivan täydellisen ja loputtoman väsynyt siihen, että VUOSIEN vääntämisen jälkeen olen edelleen pisteessä, jossa kehitystä ei ole tullut, ja jossa tiedän kyllä teoriatasolla, että kun teen tietyllä tavalla, niin se homma oikeasti TOIMII.

Mutta minä en vaan valitettavasti itse ole se ihminen, joka jaksaa nähdä sen vaivan.

En jaksa myöskään enää kouluttaa tokoa. Enkä sen puoleen jaksa enää myöskään edes yrittää neuvoa muille mitään. Tää laji on nyt oikeasti vienyt miulta monin verroin enemmän kuin mitä se on antanut, enkä muista, milloin se olisi viimeksi tuonut miulle sellaisena kuin on ihan aitoa, hyvää, onnellisuuden ja onnistumisen tunnetta.

Tai ehkä se oli juuri tuolloin. 2016. Collieiden rotumestaruus Laukaassa, josta Benny sai TK1-koularin. Meidän tokoilujen piti päättyä jo silloin, mutta jotenkin päätin kuitenkin vielä lähteä yrittämään.

No, nyt on yritetty.

Meidän tokoilut loppuu mestiksiin.

Näyttämisen, osaamisen ja paremmuuden tarve

Koiraurheilumaailma on välillä aika ahdistava. Ei sitä ehkä ymmärräkään kuin vasta sitten, kun on joko tosi syvällä tai kun ottaa tai joutuu ottamaan etäisyyttä. Ei tarvitse katsoa asiaa kovinkaan syvällisesti, niin imeydyt mukaan maailmaan, jossa kukaan ei välttämättä sano mitään, mutta ilmassa on tunne. 

Tunne siitä, että sinua tarkkaillaan. Arvostellaan. Sinua ja koiriasi. Millaisia ne ovat. Mitä ja miten teet niiden kanssa. Mitä ne ovat.

Helposti tulee olo, että mikään ei riitä. Kaikki hokevat sitä samaa mantraa, "Tehdään, koska tämä on meistä hauskaa" ja "Kyllä harrastuksen pitää ensisijaisesti olla mukava".

Yhä useammalle koiraurheilu ei ole enää harrastus. Se on elämäntapa. Jopa palkkatyö.

Se nostaa asioita ihan uudenlaiselle tasolle, väistämättä.

Jotkut ehkä edelleen pystyvät ajattelemaan ja tekemään asioita sillä ajatuksella, että mitä muista, minä, minun koirani ja meidän tavoitteemme ovat vain meitä itseämme varten.

Osa ei.

Koira voisi olla parempi. Tehokkaampi. Voimakkaampi, nopeampi, pelottomampi, uhkarohkeampi. Mpi sitä. Mpi tätä.

Kyllä se on koko ajan läsnä. Koiraurheilussa. Tai koiraharrastuksessa, missä se raja nyt sitten meneekään. Aina on pieni pelko siitä, mitä muut ajattelevat. Tunne, että pitäisi olla paljon parempi kuin kaikki muut, että sillä olisi mitään väliä.

Parempi missä?

No ihan kaikessa. 

En tiedä. Täytyy pysyä piilossa. Lähdemme nyt metsään.

Merkitsevä katse

Benny aina välillä katsoo minua pitkään. Vähän niin kuin se odottaisi jotain, että teen tai sanon jotain, mihin se voisi jollain tavalla reagoida. Tai ehkä vähän niin kuin se kysyisi jotain.

Niistin nenäni. Minulla on kova nuha. Vähän tavallista voimakkaammin niistin. Benny katsoi taas. Katsooko se, että kaikki on kunnossa?

Aiemmin se jostain syystä taas katsoi.

Mietin, että on tuo kyllä erikoinen tapa, tuo merkitsevä tuijottelu, ja että ehkäpä kaipaan sitä sitten ja muistan sitä, kun tuota koiraa ei joskus enää ole. Näin ajattelee ihminen, joka on jo joutunut luopumaan monesta koirasta ja tietää, mitä se tarkoittaa. Miten niitä tiettyjä asioita jää sitten kaipaamaan, tai muistelee, että sekin teki aina sillä tavalla.

Siinä jotenkin siinä hetkessä sitten vain toisiamme tuijottelimme, ja jotenkin pysähdyin siihen hetkeen ihan täysin. Päätin, että haluan vain nyt painaa mieleen tuon hetken ja tuon katseen, joka tuntui jotenkin kauhean tärkeältä. Ei sellaiselta, että jotain olisi hätänä. Se on sellainen erilainen. Enemmän sellainen, että no tapahtuuko nyt jotain? Pitääkö tehdä tai reagoida jotenkin johonkin?

Noin kahdeksi ja puoleksi sekuniksi aika pysähtyi.

Ja lähti sitten taas liikkumaan normaalisti.

Se oli hyvä hetki. Siihen pysähtymisestä tuli hyvä mieli.

Kuva (c) Ilona Karjalainen

Koiraurheilun ilo...?

Mun pitäisi tänään lähteä mukaan pelastuskoiraharjoituksiin.

Mun pää vaikuttaisi kuitenkin olevan asiasta eri mieltä.

Voisinpa sanoa olevani yllättynyt. Ei tässä ole mitään uutta. Tähänhän meidän pk-harrastuskin kosahti. En vaan pysty lähtemään, en jaksa. Lähteminen on aivan liian työlästä. Olen mieluummin kotona, enkä tee mitään. Se on paljon helpompaa ja mukavampaa.

Mä olen alkanut miettiä, että lieköhän nämä miun pääongelmat on isoilta osin tulleet koiraurheilun myötä. Ei niinkään ehkä koiraharrastuksen, olen tosi iloinen, että olen oikeasti harrastunut koiraihminen, ja pystyn sen vuoksi koko ajan tarjoamaan koirilleni parempilaatuista elämää (toivottavasti).

Tämä koiraurheilu on nimenomaan se, mitä olen alkanut epäillä ongelmaksi. En saa enää kiksejä - en ole saanut pitkään aikaan - omien koirieni kanssa tekemisestä, koska tavallaan toivoisin, että olisi myös joskus se ulkopuolinen, mutta jotain jostain tajuava ihminen joka sanoisi, että vitsit, olipa hieno! Mutta ei ole.

Oletan, että se johtuu siitä, ettei se oikeastaan ole niin hienoa, miltä se miusta tuntuu.

En minä sitä aio enää piilotella, että se on miulle myös tärkeää. Se, että itse yrittää reilusti kehua muita harjoituksissa, mutta välillä tuntuu, että omat harjoitukset ei kiinnosta ketään. Tai ehkä niistä ei vaan sitten oikeasti ole mitään positiivista sanottavaa. En tiedä.

Eikä se ole ainoa syy.

En ole moneen vuoteen kokenut mitään koiraurheilun muotoa mielekkäänä. Voi tottakai olla, että asia on myös niin päin, että masennuksen takia mikään ei tunnu hyvältä, eikä sitä hyvää fiilistä tule oikein mistään.

En toisaalta myös koskaan kuvitellut koiran kouluttamisen ja koiraurheilun olevan näin järkyttävän monisyistä, työlästä ja sanalla sanoen raastavaa. Yllätyksenähän on tullut se, ettei riitä, että koira on koulutettu ja hyväkäytöksinen. Se ei kiinnosta ketään sellaista ihmistä, joiden kiinnostuksesta olisi mitään hyötyä (ts. ihmisiä, jotka etsivät potentiaalisia jalostuskoiria tai jotka miettivät, minkä rotuisen koiran ottaisivat).

Tilanne on sinällään ristiriitainen, että samaan aikaan toivoisin, että ihmiset, jotka arvostavat koirassa niitä ominaisuuksia, jotka tekevät siitä koiran, olisivat kiinnostuneita nimenomaan siitä minun koirastani ja minun rodustani. Minua ei yhtään kiinnosta, että heteronormatiiviseen ydinperheeseen, jossa haisee aina pieru, pesuaine ja tuoksukynttilä, lapsille on koulun jälkeen voikkaleipää ja illalla syödään yhdessä spagettia ja makaronilaatikkoa halutaan ottaa koira, koska "Oishan se kyllä kiva." Voi vittu. Se koira on aina pieni ja karvanaamainen, koska ne on niin hauskan näköisiä ja pieni koirahan on helppo. Pennun kanssa mennään pentukouluun, jossa ei keskitytä itse oppimiseen ja opettamiseen yhtään vaan oletetaan, että kun käydään pennun kanssa "harjoittelemassa" pentukoulussa kerran viikossa kaksikymmentä minuuttia, niin se siellä oppii kaiken tarpeellisen. Sitten ihmetellään, kun samainen pentu tulee vuoden ikäisenä ohituskurssille, kun se räyhää flexissä kaikille vastaantulijoille, eikä ota omistajaansa mitään kontaktia, vaan viipottaa häntä pystyssä flexin mitan verran tienpenkareita. Koirahan toki pidetään, koska se on hankittu, ja onhan sillä hauskoja tapoja, kuten kiertää outoa kahdeksikkoa aina lenkiltä tullessa, ja kun se on kiertänyt niitä kahdeksikkoja seitsemän, niin se saa aina pienen herkkupalan. Koska se haluaa. Ja muuten se pahoittaa mielensä. Voi vitunvittu. Sama koira on sitten neljä-viisivuotiaana vähintään lievästi ylipainoinen, räksyttää edelleen, eikä anna leikata kynsiään kunnolla, jos ollenkaan. Se ei tykkää myöskään kampaamisesta, joten se viedään neljä kertaa vuodessa trimmaajalle, joka sitten ammattilaisen ottein rivakasti pesee, föönää ja puunaa kyseisen koiran kuosiin, jolla se menee seuraavat kolme kuukautta. Voi kun siitä tuli siisti! Miten sujui? Meinasihan se aluksi vähän olla eri mieltä, sanoo trimmaaja, mutta hyvin sitten pärjättiin. Trimmaaja on taikaihminen, tai koira osaa jotenkin taianomaisesti käyttäytyä aina trimmaajalla. Koira paukuttaa elää yhden- tai kahdentoista vuoden ikään. Pikkukoira, joten todennäköisesti on sokea, ja polvetkin ehkä vähän klenkkaa. Lenkkeilee. On kuulemma kuulo mennyt. Oliko sitä koskaan? Koira on entistä ylipainoisempi. Meidän pikku pullukka. Iho hilseilee. Henki haisee. Pitäisikö varata taas hammaskivenpoisto? Koira on jäykkä ja kävelee tökösti. Se on niin vanha. Oletteko käyttäneet hierojalla? Ai onko koirillekin sellaisia?? Voi vitunvitunvittu.

Luulet ehkä, hyvä lukija, että tämä lähti nyt sivuraiteille. Vaan eipä lähtenytkään.

Tästä päästään nimittäin siihen, että niin paljon kun vihaankin tuota mielikuvaa, minua inhottaa myös se toinen ääripää. Koiraharrastuksen ja koiramaailman monimutkaisuus. Se, että koiraa ei voi vain omistaa pitäen siitä hyvää huolta huolehtien sen tarpeista. Pitää olla speedcrossit ja revolutionracet/urheilutrikoot. Magneettinarupallot on jo sou lääst siisön. Viimeisin uusin hienoin palkkalelu on nyt jo jotain ihan muuta. Tehdään somepäivitys, kun käytiin koiran kanssa taas ihanalla pitkällä lenkillä upeissa maisemissa. Koira on sporttinen ja kirkassilmäinen ja näyttää siltä, että voisi loikata kuuhun minä hetkenä hyvänsä, jos sitä käskettäisiin. On kauhean oleellista, opetatko etujalka- vai takajalkakaukot. Ai millä tekniikalla teit kepit? Paras on se, kuka tekee eniten eri harjoituksia ja reenejä viikossa, oli ne sitten lajireenejä, kuntoreenejä tai fysiikkareenejä - ja tietenkin somettaa jokaisesta. On kuitenkin tosi tärkeää, että koko maailma tietää, miten taitavia nämä koirat on, ovat varsin poikkeavan hyviä juuri siinä mitä tekevät, tai ainakin vähintään yhtä hyviä kuin parhaat. Voi vittu. Yksi guru sanoi sitä, toinen sanoi tätä. Minun gurunipa on oikeassa, ja sinun gurusihan on auttamatta väärässä. Eikös se hakannut koiransakin joskus? Ja sillähän on nykyään ketteriä paimenia, sekin aloitti aikoinaan molosseilla. Paimenista puheenollen, tai ollaanpa puhumatta. Millä tekniikalla? Millä palkkaat? Millä palkkaustieheydellä? Mitä metodia käytät? Ymmärtääkö koira? Eikö se ymmärrä? ONKO VÄLIÄ?? Kenen laji on paras? Nuo vaan ajattelee omaa lajiaan, eikä yhtään tätä toista lajia. Nuohan ei pidä meidän koiria minään. Ei niillä valionarvotitteleillä ole tosikarkeloissa mitään merkitystä, kyllä ne on ne arvokisamitalit mitkä kertoo totuuden. Voi vitunvittu. Tiesitkö, että tuohan muuten on pennuttanut tuon koiransa, vaikka se koira on ihan paska? Sillähän on hermot kuin helikopteri ja pitää vähintään yhtä kovaa mekkalaa. Minneköhän meinasi ne pennut saada myytyä (ja ostajia varmaan riittää, kysymys on, kuinka moni lähtee kiertoon, ei suinkaan luonteen vaan esimerkiksi harrastuksia hidastavan terveysongelman takia). Ihan kiva tuo sinun koirasi. Sitten tulee seuraava koira. Se on taas se lentoon lähdössä oleva koira. Mikään ei sen keskittymistä herpaannuta, vaan se pinkaisee juuri maata kiertävälle radalle. Ai että miten vietikäs. Ai että miten ihanan säpäkkä. Sitten tulee joku ja sanoo, että tuohan tulee näpeille, jos ei ole hallinnassa. Voi vitunvitunvittu. 

Niin en nyt oikein tiedä, että mitä tässä jaksaa tehdä. Vituttaa koko paska.

Kevätsiivous

En ole päivittänyt blogia aikoihin.

Raisan kuoleman jälkeen kaikki asiat, joista olen aiemmin päivittänyt, on tuntuneet jotenkin todella merkityksettömiltä.

Olen pitkään miettinyt, että mitä edes kirjoittaisin. Koska vaikka välillä - usein - tulee mieleen asioita, joista ehkä tekisi mieli kirjoittaa, mietin aina uudelleen: Mitä väliä? Mitä merkitystä sillä on?

Päätin piilottaa kaikki vanhat blogitekstini, Elämäni koirat -haastetta, ja Oodi Collielle -tekstiä lukuunottamatta. Jotenkin se tuntui hyvältä ajatukselta. Että jotenkin voisin ehkä aloittaa bloginkin tavallaan uudestaan.

Jostain syystä en halua käydä Raisan poismenoa blogissa läpi. Se on niin valtavan herkkä aihe. Voin puhua siitä ihmisille, mutta en halua kirjoittaa. Olen tehnyt siitä laulun, mutta en halua kirjoittaa. En tänne.

Olen kirjoittanut tänne usein reeneistä, avautunut minua ärsyttävistä asioista ja sen semmoista. Niiden tarinoiden sekaan se tarina ei vain sovi eikä kuulu.

Onhan vielä pojat.

Bondi edelleen Joroisissa, voi paremmin kuin koskaan, elää onnellista elämää vanhuskoirana. Tahti ei merkittävästi ole hidastunut, on niin hyväntuulinen ja pirteä ja ponteva. Ihana ukkikoira.

Benny on ottanut meillä johtokoiran paikan. Siitä on ihan yhtäkkiä tullut niin viisas ja järkevä aikuinen koira. Onko se ollut sitä jo pitkään? Enkö vain ollut huomannut? Se on edelleen täynnä auringonpaistetta ja rakkautta kaikkea elollista kohtaan, mutta se on oppinut myös vakavoitumaan. Painaa päätä rintaan, kun ahdistun. Tulee viereen, kun itken.

Vos on jo yli vuoden ikäinen. Pieni ja hirmuinen. Se osaa valtavan hyvin kolme asiaa, purra, kiroilla ja lipsuttaa. Lipsillipsillipsin. Siitä on kiva pomppia ja loikkia ja juosta tosi kovaa esim. Lennua karkuun. Se on kauhean söpö ja hirrrrrveä. Se ei vielä ymmärrä, mitä on suru.

En oikein tiedä, mitä kirjoittaisin. Tuli niin surumielinen teksti kuitenkin. Tämän jälkeen on vaikea löytää taas sitä sävyä, josta kumpuaa ehdottomuus ja jyrkkyys ja raivo ja turhautuminen erilaisiin asioihin. Sitä tarkoitusta varten tämä blogi on minua parhaiten palvellut; kun kiukuttaa, mutta en aina jaksa kiukuta ihmisille. Ehkä pitäisi vaan perustaa suoraan oma kiukkublogi...?

Kukapa tietää.

Joka tapauksessa, täällä olemme vielä me, ketkä olemme.

Ehkä jossain vaiheessa taas aktivoidun blogin suhteen.

Metka, Benjamin, Vos, Lumo, Halti, Lennu, Ralla.
Kuva: Ilona Karjalainen

Oodi Collielle

Tänä päivänä kun on niin helppoa olla kriittinen kaikesta mahdollisesta ja kriittisyyden alle voidaan kätkeä myös ihan suoraa haukkumista, nälvimistä, parjaamista ja muuta epämiellyttävää, niin on jo tovin kytenyt mielessä, että haluan tehdä tällaisen postauksen, jossa keskityn siihen kaikkeen mikä on hyvää.

Collieissa, tietenkin.

Se on hieno koira olemassaan, collie. Parhaimmillaan se on ketterä ja iloinen ja ystävällinen. Se on aktiivinen, ja sillä on lempeä katse koiransilmissään. Lempeä ja viisas.

 

Kun tuulee, tulee sen paksuun turkkiin jakauksia. Kuono on tuulta kohti, silmät melkein ummessa. Se haistelee tuulen mukanaan tuomia tuoksuja, sen kuono on siihen oikein sopiva, pitkä ja vähän kapea. Se voi juosta vastatuuleen, eikä sen vauhti hidastu. Se voi juosta myötätuuleen, ja saa siitä vauhtia.

Se on epäilemättä kauneimpia asioita maailmassa, silloin kun on. Kun jokainen palanen on juuri kohdallaan, kun kaikki on tasapainossa, eikä mitään ole liikaa eikä liian vähän. Kun sen häntä laskee kauniisti selän jatkeena, ja nousee hieman kärjestään. Paimenkoukuksi. Se kertoo, että koira on levollinen ja rauhallinen, mutta valmis lähtemään milloin vain. Valmis tekemään milloin vain, kun sitä siltä pyydetään.

Jos tarvitaan, sen sisältä löytyy myrsky. Muuten niin levollinen ja tasainen, mutta jos joku nousee sille tärkeitä ihmisiä vastaan, se ei epäile hetkeäkään väliin menemistä. Se menee, vaikka tietää, ettei sillä ole suuria mahdollisuuksia. Se ei epäile itseään, mutta tietää paremmin. Se antaa silti kaikkensa, koska se haluaa. Vain koska se haluaa. Se kokee, että niin sen kuuluu tehdä. Kyllä sellaista voi koiralle opettaakin, ja jotkut puolustavat luonnostaan, ehkä enemmän itseään, kaikkea muuta siinä sivussa. Tämä ei ole hyökkäävä koira. Se myrsky löytyy siitä vain silloin, kun todella täytyy.

Se on herkkä. Joskus se on herkkä niin, että tietää kyllä kun on tehnyt vasten ihmisensä tahtoa. Joskus taas niin, että ei tahdo tehdä mitään jos pelkää, että on olemassa mahdollisuus siihen että se tekee väärin. Joskus herkkä niin, että se aistii ihmisensä mielentilat jo kaukaa. Riippuu koirasta itsestään, pyrkiikö se silloin myötäelämään vai tekemään oman päänsä mukaan. Mutta herkkyyttä siinä on. Se aistii koko ajan ympäristöään. Se tietää.

 

Joskus se voi olla pelokas, niin pelokas, ja se on surullista. Kuinka niin ylväs ja oman arvonsa tunteva koira kokeekaan joskus maailman niin pahana ja pelottavana, ettei voi luottaa itseensä eikä edes ihmiseensä. Sellaisen koiran nähdessään sitä vain ajattelee, että kun se vain tietäisi ja ymmärtäisi, millaisista koirista sekin periytyy. Koirista, jotka eivät voineet antaa pelon hallita elämäänsä, sillä se olisi ollut pois omalta ihmiseltä; kuka hakee lampaat laitumelta ukkosella, kuka ilmoittaa pimeässä vieraan pihallaliikkujan ja on valmis ajamaan tämän pois, kuka vie viestin, kuka etsii kadonneen...? Kun sille voisikin kertoa: "Et voi pelätä. Et ole pienten ötököiden sukua, et niiden, jotka mieluummin kaivautuvat maan alle pimeään ja lämpimään ja pysyvät siellä. Sinä olet sukua niille, jotka nousevat tuulta ja sadetta vastaan, mutta palkkioksi siitä saavat kuivata turkkinsa takkatulen äärellä, ihmisensä jaloissa kiinni." Pelko on viisasta, mutta luottamus sitä suurempaa.

Se on lempeä ja kiltti ja hyväntahtoinen. Ei siinä ole pahaa soluakaan, vaikka se puolensa pitääkin. Se rakastaa omiaan ja hyväksyy muut. Se ei haasta riitaa, se haluaa tasapainoa ja rauhaa. Se antaa mieluummin muiden olla omissa oloissaan, mutta sopeutuu kun täytyy. Se on sellainen, mutkaton. Katsoo joskus ihmistään kulmiensa alta, kun ei ymmärrä, miksi. Siltikin se kulkee mukana, tahtoo olla lähellä. Omat ovat sille kaikki. Muihin suhtaudutaan arvokkaan kohteliaasti. Mutta minkäänlaista huonotapaisuutta ei vaan kertakaikkiaan sallita. Käyttäytyä pitää osata, ja siitä se pitää huolen.

 

Kaikkinensahan se on aika upea. Ei se ole millään tavalla äärimmäinen, jos ei sitten äärimmäisen uskollinen. Ei se ole tulikuuma, ei räjähtelevä ruutitynnyri, ei se ole helmojaan varova hienostelija, se tuntee kyllä juurensa, eikä pelkää liata itseään jos työ ja oma ihminen sen vaativat. Se ei todistele itseään kenellekään, sen elämä tapahtuu kaiken aikaa, ja se on osa sitä. Sillä on suuri, sykkivä sydän, jonka jokainen lyönti on täynnä tätä hetkeä. Sellaisen koiran kuuluu liikkua ja elää ja haistaa tuulta, piehtaroida lumihangessa ja kahlata vedessä.

Se on ihmisen koira. Niin kuin vain voi koira olla.

 

Se on minulle juuri hyvä koira. Collie.