sunnuntai 31. joulukuuta 2017

Vuosi 2017, ja mitä siitä on jäänyt käpälään?

Blogi viettelikin tuossa melkein toista kuukautta ihan hiljaiseloa, koska nyt on muuten omassa elämässä tapahtunut niin paljon kaikenlaista, ettei tässä ole oikein mihinkään ylenmääräiseen enää taipunut - eikä ole oikeastaan ollut sillein hinkuakaan. Mutta nyt kun tätä vuotta on jäljellä enää muutama hassu tunti, mulla on vapaapäivä, koirat on ulkoilutettu ja makoilevat kaikki kolme (!!!) tyytyväisinä edessäni lattialla on aika käydä vähän läpi tätä vuotta.

 

Itselleni vuoden 2017 kantava teema on ollut työttömyys, työnhaku, ja kaikki siihen liittyvä. Valmistuin viime vuoden lokakuussa, ja tein silloin tietoisen päätöksen, että loppuvuoden (marras-joulukuu) en edes yrittäisi aktiivisesti etsiä töitä, vaan palautuisin opinnäytetyön ja viisivuotisen opiskelun aiheuttamasta ressistä kaikessa rauhassa, ja aloittaisin työnhakuhommat suosiolla vasta alkuvuodesta. 

Vuosi oli sanalla sanoen rankka. Se tunne, kun ei oikein jaksaisi mitään, eikä oikein tiedä, mikä kiinnostaa, mutta jotain pitäisi yrittää tehdä, pitäisi yrittää löytää se työpaikka. Lukemattomia hakemuksia paikkoihin, joihin en oikeasti halunnut, mutta joissa todennäköisimmin osaisin työskennellä. Kerta toisensa jälkeen minut jätettiin valitsematta. Tunne oli kauhean ristiriitainen; olin tavallaan joka kerta helpottunut, etten saanut paikkaa, ja samaan aikaan itseäni söi koko ajan tunne siitä, että ei tämä voi jatkua näin, ja jossain vaiheessa mun on mentävä sinne töihin ja löydettävä se juttu, mitä haluan tehdä. 

Running away from my problems like
Alkukeväästä aloitin työnhakuvalmennuksessa. Siitä oli mulle monestakin syystä valtavan suuri apu, ja vaikka sielläoloaikanani en saanut työpaikkaa, niin sain sieltä oikeasti huikean hyvät eväät työnhakuun, tein hakemuksia tasaiseen tahtiin, kun ikään kuin vastasin hakemuksien tekemisestä jollekin muulle kuin itselleni ja viikkoihini tuli taas edes jonkinlainen rytmi. Oli mukavaa mennä säännöllisesti juttelemaan ja käymään omaa tilannettaan läpi sitä edistävässä hengessä jonkun kanssa, jolle siitä hommasta maksettiin ihan palkkaa. Vaikkei kyseessä olleet mitkään terapiaistunnot, niin oli ne kyllä aika terapeuttisiakin (: 

Sittenpä loppukesästähän kävi niin, että koitti poismuutto Joensuusta asunnon lähdettyä alta, kun uutta ei vaan löytynyt. Elettiin jokseenkin mielenkiintoisia aikoja ja näin jälkeenpäin ajateltuna luulen, että Joensuusta poislähtö oli alkuvauhti kaikelle tälle. Olin ensin noin puolitoista kuukautta Joroisissa, mutta oli sanomattakin selvää, etten voinut jäädä sinne vain odottamaan, että mitä tapahtuu. Käytiin katomassa paria asuntoa Kuopiossa, mutta ei ne vain olleet sopivia. Sitten tuumittiin, että jos ottaisinkin oman asunnon Pieksämäeltä, jossa asuntoja on (toisaalta valitettavasti...) enemmän kuin niihin on asukkaita, se olisi lähellä Joroista ja voisin sieltä käsin miettiä, että mitä sitä seuraavaksi. Sopiva asunto Pieksämäeltä löytyikin suorastaan naurettavan helposti, ja syyskuun puolessavälissä muutinkin sitten omaan asuntooni Pieksämäelle. Asunto oli pieni kaksio, oikein mukava, kivalla paikalla, luhtitalon toinen kerros. Mutta en oikein uskaltanut sinne asettua. En oikeastaan purkanut muuttolaatikoistakaan kuin vain ehdottomasti tärkeimmät, eli pari keittiötarviketta, pyyhkeen, lakanat, sen semmoista. Minulla ei kuitenkaan ollut aavistustakaan miten pian sieltä lähtisin taas etenemään, joten en varsinaisesti halunnut asettua sinne niin sanotusti taloksi. 

 

Asioita alkoi sitten kuitenkin tapahtua. Joensuuhun oltiin avaamassa uutta Musti & Mirri myymälää, ja sinne etsittiin kahta osa-aikaista vakituista työntekijää. Tietenkin laitoin hakemusta menemään. Valintaprosessi oli pitkä ja jännittävä, mutta niin vain kävi, että eräänä päivänä silloin vielä Joensuun ainoa ja myös minua haastatellut myymäläpäällikkö soitti minulle ja sanoi, että oli valinnut minut heille uudeksi työntekijäksi. Koko puhelun ajan sydän hakkasi tuhatta ja sataa, ajatukset oli ihan pyörremyrskyä ja jälkeenpäin ajattelin, että toivottavasti muistin kiittää häntä! Puhelun loputtua katsoin taivaalle, ja aurinko pilkisti pilvien takaa suoraan mun ikkunasta sisään. Itkin ja lausuin ääneen kiitosrukouksia uudelleen ja uudelleen. Ei voi olla totta. Ei vaan voi olla totta. Ihan uskomatonta. Tapahtuiko tämä todella...? Hengityksen vähän tasoituttua soitin äidille ja kerroin uutiset. Sitä ilon päivää. Itku alkoi uudestaan. Ihan uskomatonta. Mulla on työpaikka. 

Ja mä palaan takaisin Joensuuhun.

Joensuun asuntotilanne ei toki tässä välissä ollut muuttunut miksikään, mutta kaupungin asuntojen haussa auttoi huomattavasti se, että mulla oli nyt työpaikka, minkä takia olin takaisin muuttamassa. Alkuun jouduin käymään töissä Pieksämäeltä käsin, mutta sitten eräänä päivänä se asuntokin löytyi. Pieksämäen asunto oli toki ollut ihan oma, mutta kuten aiemmin mainitsin en sitä oikein osannut "kodiksi" mieltää, juurikin siitä syystä, että olin jatkuvasti varautunut sieltä lähtemään. Nykyinen asuntoni Joensuussa on siis tavallaan ensimmäinen ihan oma asuntoni, missä vain minä olen asunut koirineni. Muutto takaisin Joensuuhun ja ennen kaikkea muutto yksin sujuivat hämmentävän kivuttomasti. Olen nauttinut omasta asunnostani niin paljon! Vaikka täällä on vielä paljon laiteltavaa, niin saan laitella sitä ihan itse, omalla ajalla, ja juuri sellaiseksi kuin itse koen hyväksi. Ei tarvitse välittää, jos koirat tuovat sisälle lunta tassuissaan; minun sukathan siinä vain kastuvat!

Osa-aikaisen myyjän työt Musti & Mirrissä ovat pyörähtäneet varsin mukavasti jo käyntiin, mutta koska kyseessä oli tosiaan osa-aikainen työ ajattelin, että voisin kenties yrittää etsiä rinnalle toista työtä. Tuumasta toimeen, ja parissa päivässä olin löytänyt itselleni aamusiivousduunin kakkostyöksi. Siis ajatelkaa. Kaksi työtä yhden vuoden aikana! 

 

Koirien kanssa ei olla kesän jälkeen reenailtu oikeastaan yhtään. Ja voi, miten tämä reenitauko on tuntunut hyvältä. Varsinkin, kun se on ollut aika pitkälti itsestä riippumaton ja osin myös suuremmin tiedostamaton. Tilanne on vain ollut se, että ei ole ollut reenipaikkaa, ja kun ei sitä sitten itse ole oikein jaksanut mitään reenailla, niin vähäkin harjoittelu on rajoittunut olohuoneeseen ja lenkkipoluille. Ihan normaaleja arkielämän tärkeitä asioita on kyllä harjoiteltu siitäkin edestä, lähinnä juuri esimerkiksi lenkeillä tottelemiseen ja kuuntelemiseen liittyviä asioita, ja sitten toisaalta pidetty reenimielessä ihan vain hauskaa. Ei olla tähdätty mihinkään eikä ole ollut sen kummempia tavoitteita. On tehnyt niin hyvää, ja toisaalta on saanut vähän nyt järjestellä omaa ajatusmaailmaansa uudestaan. 

Listaanpa tässä meidän tavoitteet, jotka olin tälle vuodelle asettanut: 

RAISA
  • Toko EVL1 ja tokon rotumestaruuksiin mestaruusluokkaan osallistuminen syyskuussa! Haluan olla realisti, mutta riippuen omista taidoista ja osaamisesta ja siitä, miten saadaan koiran kuuppa haltuun, niin edelleen päätavoitteena myös FI TVA (:
  • Aloitellaan peltojälkihommelit ja edetään niissä sitä mukaa, kun aikaa ja jaksamista riittää
  • Hankitaan pari kisakelposta koirafrisbeeta, ja reenaillaan koppailuja ja katsotaan, miten edetään!
  • Agilityssa Ilonasta riippuen kepit ja kontaktit kuntoon, ja nousu II-luokkaan
BENNY
  • HK1 rotumestiksistä elokuun lopussa
  • Viestissä kisamittaisen matkan onnistunut juokseminen!
  • Jos viestireenit sujuu hyvin, niin mahdollisesti VK1-koulari
BONDI
  • :D

Raisan kanssa kyllä tokomestiksissä syyskuun alussa käytiin, mutta voittajaluokassa, ja jäätiin tosiaan ilman tulosta. Peltojälkihommia ei olla kyllä tehty ollenkaan, eikä kyllä tehdäkään. Kiekkojuttuja on tehty jonkun verran, mutta ihan tuolla meidän omalla, hyväksitodetulla DuraFoam -kiekolla (: Pii pitää kiekkojutuista, ja se onkin ihan vain meidän sellainen irrottelujuttu, ja saa sellaisena pysyäkin. 

Agilityssa nousu kakkosiin sen sijaan kävi kuin kävikin toteen!! Ei Raisa toki siis ole kakkosissa kisannut, mutta sillä on nyt sinne oikeus. Tästä vielä lisää myöhemmin. 

Pffffft.
Bennyllehan sitten napsahti kuin napsahtikin se HK1 :D Se oli hieno päivä, ja tuntuu ihan uskomattomalta, että olen asettanut jonkun tavoitteen koiralleni ja itselleni, ja se on oikeasti toteutunut. Ihan käsittämätöntä. Mutta Benny nyt toisaalta onkin koira, joka yllättää mut jatkuvasti positiivisesti ja joka tuntuu vain päivä päivältä ja vuosi vuodelta paranevan joka suhteessa (: Ihan mieletön tyyppi, maailman paras heräteostos ja korvaamaton auringonsäde < 3

Viestihommathan me lopetettiin jo ihan ennen kuin aloitettiinkaan ja päätikin, ettei niissä hommissa enää jatketakaan. Sen sijaan haku vaihdetaan EK:hon, mutta siitäkin myöhemmin lisää.

Mukavaa, kun saavuit. Ihanaa, että jäit <3
Bondi, eläkeläinen, jatkaa eläkelöimistään ja vanhempieni ilahduttamista läsnäolollaan. Bondi on vuodestaan aika lailla keskimäärin puolet ja puolet minulla ja vanhemmillani. Ei se sieltä oikeastaan tule kuin silloin pois, kun vanhemmilla on vaikka jotain menoja, lääkärikäyntejä, operaatioita tai jos ovat ollet pidemmän aikaa tai vähän rankemmin sairaita. Silloin se yleensä sitten on pidemmän aikaa, parista viikosta pariin kuukauteen. Nyt se on täällä taas, ja palaa näillä näkymin viikon päästä taas Joroisiin. Sen on siellä hyvä, ja voi että miten tärkeä osa se on äitini ja isäni arkea, ja miten he todella sitä kaipaavat kun se on täällä. Mutta, täytyy myöntää, mulla menee sen kanssa myös koko ajan paremmin. Jaksan ymmärtää sitä koko ajan enemmän, se hymyilee ja nauraa mulle useammin, heiluttelee häntäänsä, kuuntelee. Luottaa muhun. Se pitää Raisasta ja Bennysta, vaikka ne välillä sitä ärsyttääkin. Mutta sallittakoon se hänelle. 

Moroooooooooooo!
Miltäs meidän tuleva vuosi, 2018, näyttäisi sitten suunnitelmien osalta? 

RAISA
 - Raisan tokot on nyt tokoiltu. Tein tämän päätöksen, mistä olikin aiemmassa postauksessani, ja se on ollut kyllä hyvä päätös. Käytiin tekemässä möllikokeissa EVL, että päästiin kerran elämässämme tekemään sekin. Se oli hyvä päätös meidän tokouralle (: Kaikkemme olemme antaneet, ja se ei riittänyt siihen, mihin tavoittelin, mutta ei se haittaa. Niin ei ollut tarkoitus. Voidaan hyvillä mielin jäädä sen lajin parista nyt pois. Paljon nämä tokovuodet on opettaneet koirankouluttamisesta, vaikka onkin klisee sanoa niin. Mutta se on totisinta totta. Jätetään se laji nyt kuitenkin muille, kiitetään, kummarretaan ja poistutaan takavasemmalle (: 
 - Haimme ja saimme kuitenkin sitten agilityryhmäpaikan. Hippii! Agilitya tehdään nyt Raisan kanssa niin kauan ja niin paljon, kuin vain Raisalla kunto riittää. Se on se juttu, mitä se rakastaa, ja mihin sen kanssa olisi ehkä kannattanut kaikki nämä vuoden käyttää. Mutta nyt se saa tehdä sitä loput harrastusvuotensa (: Kisaamista ei ole poissuljettu, mutta ensisijainen tavoite on vain tehdä ja oppia. Raisalle ennen kaikkea tehdä mitä se rakastaa, minulle oppia jotain, mistä olen jäänyt pahasti vuosien aikana jälkeen. Paluu agilityn pariin pitkän tauon jälkeen tuntuukin taas aika jännittävältä ja hauskalta ajatukselta! 

BENNY
 - Koskapa pk-liitto pykäisi kokeitansa varten kisalisenssin, ei meitä Bennyn kanssa tulla ensi vuonna pk-kokeissa näkemään. EHKÄ jos jonkinlainen suuri ihme tapahtuisi, voisimme mennä rotumestiksiin elokuun puolen välin paikkeilla, ja kertalisenssillä korkata siellä EK:n, mutta tämä ei ole mikään välttämätön tavoite. Laji siis vaihdetaan EK:hon aika pitkälti ohjaajan rajoittuneisuuden ja toisaalta myös mielenkiinnon takia; EK:ssa kiehtoo se, että siinä on vähän kaikkea, pääsee kivasti yhden lajin parissa näyttämään palveluskoiran monipuolisuutta (: Käyn vähän tavoitteita läpi osa-aluekohtaisesti tässä: 

Haku
 - Varmuutta pistoihin ja etenemiseen koiralle
 - Umpipiiloja ja niillä hyviä, varmoja ilmaisuja
 - Ohjaajalle jonkinlaista radanlukutaitoa. Tähän oli nimittäin kaatua meidän HK1:nenkin, kun minä vain hortoilin metsässä, eikä minkäänlaisesta koiraystävällisestä koiranohjaamisesta ollut tietoakaan. Onneks on hyvä koira, kompensoi huonompaa ohjaajaa. Joo.

Jälki
 - Jäljen alkeiskurssi. Bennyn kanssa ei olla tehty jälkeä, voisi sanoa, että ei ollenkaan. Tästä riippuu paljon, ja olen varautunut henkisesti siihen, että tämän rakenteluun voi mennä aikaa, mutta jos se sen vaatii, niin sitten pidetään tällä kaudella meidän pääpaino siellä jäljessä, ja hakua viedään pienemmin askelin eteenpäin. Siellä sillä on kuitenkin jo oikein hyvä pohjaosaaminen (: 
 - Tavoitteena saada reenikauden loppuun vähintään koetasoinen EK1 jälki

Pudotettu esine
 - Tätä onkin jo alettu vähän harjoitella. Harjoitukset jatkuu lyhyellä matkalla ja suurella motivaatiolla esinettä kohtaan, ja lisäksi pitää harjoitella seuraamista myös haastavissa maastoissa. Jahka lumet joskus kaikkoaa metsistä (en halua ajatella sitä vielä...), niin siirretään harjoittelu metsään

Tarkkuusetsintä
 - Tähänkin on jo alkeet eli esineen ilmaisun opettelu aloitettu. Bennylla tuntuu tulevan aika luonnostaan esineen ylle jähmettyminen, niin kuin Raisallekin, joten sitä vahvistan.
 - Erilaisten esineiden ilmaisua ensin paljon sisällä, ja hyvin pian siirrytään ulos, ja taas jälleen jahka maat sulaa, niin aletaan tehdä ihan tallattua, hajustettua aluetta

Esineruutu
 - No tässä sitä onkin työsarkaa :D Teoriassa ihan jees, mutta nyt pitäisi varmaan tehdä muutaman kerran sellainen ruutu, jossa on ainakin kymmenen esinettä siellä täällä niin, että koira ruutuun lähtiessään pakolta löytää sieltä jotain. Toisinsanottuna motivaatioharjoittelua. Sitten, kun on saatu motivaatiota ylöspäin, niin aletaan tehdä vähän tarkempia nuuskutteluharjoituksia, eli yksi esine johonkin janan tai kapean kaistaleen päähän. Tai jos tulee parempia idiksiä matkan varrella, niin sitten niitä! 

Tottis
 - Vireharjoituksiin pitää palata, eli vireen nostatusta ennen suoritusta tosi hyvällä palkalla. Näitä ei olla tehty nyt aaaaaaaaaaaikoihin, ja sen huomaa. 
 - Jääviin varmuutta
 - Esteihin suuri varmuus ja into, mutta sitä ennen koiro hierojalle ja jumit auki!! Sen jälkeen lähdetään tekemään esteitä taas jonkin aikaa ihan niin, että esteen takana näkyvä sapuskapalkka ja kun sen käy syömässä, niin käydään ihan tsemppaamassa koira myös takaisin päin ja sieltä taas palkkaa. Jonkin aikaa siis ilman noutoja, ihan vain suuri into esteitä ja niiden suorittamista kohtaan. 

Kylläpä se siitä (:

Joulu meni meiltä valitettavasti liian nopeasti ohi, ja siihen liittyikin mulla aivan valtava tunnelataus. Tätä vuotta on nelisen tuntia jäljellä, ja ensimmäistä kertaa vietä uutta vuotta koirien kanssa ihan keskenään täällä omassa kämpässä, eeppistä sankarimusiikkia kuunnellen (kohta alan katsoa thaimaalaisia draamasarjoja - älkää kysykö, tai jos kysytte, niin älkää sanoko, ettei teitä varoitettu) ja herkkuja ahmien. Huomenaamuna on aamusiivous, mutta menen vähän myöhemmin kuin normaalisti, koska siivouskohde aukeaa myöhemmin uudenvuodenpäivän takia - onneksi sentään. 

Ja kuulkaa, tiedättekö. Mulla on tästä kaikesta ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin ihan oikeasti jotenkin sellainen tosi hyvä ja jotenkin rauhallisen jännittynyt tunne (: Mua on johdatettu tännekin asti, kannettu silloin kun en oo jaksanut kävellä. Joka päivä rukoilen että muistaisin luottaa, ja luottaa myös silloin, kun kaikki ei aina mene hyvin. On helppo luottaa silloin, kun kaikki näyttää valoisammalta. Toisaalta tämä valoisuus myös tuntuu ruokkivan itseään - välillä on vaikeaa, ja tuntuu, ettei voi tehdä muuta kuin itkeä ja huutaa, koska on niin paha olla. Ja sitten, kohta huomaa, että kävelee taas omilla jaloillaan, hymyilee, nauraa sille tosiasialle, että pystyy ajattelemaan ja tekemään asioita, jotka vielä ei niin kauan sitten tuntuivat ylitsepääsemättömän raskailta. 

Se paksu, raskas verho, joka on pitkään tuntunut olevan kaiken edessä tuntuu alkavan pikkuhiljaa rakoilla, ja päästää valoa lävitseen. Se tuntuu murtuvan ympäriltä, ja yrittävän pitää itseään kasassa vielä joillain onnettomilla rippeillä itsestään. Mutta se ei voi enää piilottaa valoa. 

Toivon teille kaikille, lukijat, paljon hyviä ja ihania asioita vuoteen 2018, että jaksatte tehdä asioita, joista pidätte, mutta myös niitä asioita, jotka tuntuvat raskailta. Toivon teille viisautta ja rohkeutta kulkea oikeaan suuntaan, ja nöyryyttä myöntää, mikäli suunta olikin väärä, ja kykyä palata takaisin tai alkaa etsiä uutta polkua. 


Ensivuoteen (: 

tiistai 31. lokakuuta 2017

Uuteen aamuun

Välillä se ruukaa tuo elämä olemaan vähän rankkaa.

Eikähän siinä sinällään mitään! Suurimmalla osalla ihmisistä elämä on välillä enemmän tai vähemmän rankkaa. On ihan mahtavaa, jos on esimerkiksi mahdollisuus nollata rankka työviikko lähtemällä mukavalle reissulle, löhöämällä sohvassa tai vaikka käymällä sillä kuuluisalla pitkällä metsäretkellä koiran kanssa.

...Mutta entäs sitten, kun sitä keinoa nollata ei löydy?

Mulla on todettu sellainen vaiva, kuin jännitysniska (tension neck). Fysioterapeutin toimesta, ei lääkärin, mutta lääkärin puolella onkin sitten oikeastaan käyty sulkemassa pois kaikki muu mahdollinen. Jännitysniska on siitä viheliäinen vaiva, että sen oireet voivat olla hyvin vaihtelevat potilaasta riippuen, ja sillä on lisäksi taipumusta saada aikaan sitten muita oireita. Kaikille eivät myöskään sovi samat hoidot.

Itselläni oirelista on vuosi vuodelta pidempi, eli olen tästä vaivasta kärsinyt jo pidemmän aikaa tietämättä mikä se on. Oireet voivat olla aika pelottaviakin, mikä taas saa aikaan henkistä pahoinvointia, ahdistusta ja jopa paniikkihäiriöitä. Itseltäni löytyvät muun muassa seuraavat oireet, joista kärsin päivittäin, melkeinpä niin, että vähintään yksi oire on päällä joka hetki päivässä:

- Niska-hartiaseudun jäykkyys
- Ei jatkuva, mutta silti krooninen kipu vasemmassa lavassa
- Käsien voimattomuus ja pistelyn tunne
- Sormien tunnottomuus tai tuntoheikkous, ja siitä johtuva tick-oireen kaltainen nykiminen ja siitä edelleen johtuvat kivut sormissa, ranteissa ja kämmenen alueella
- Jatkuva toispuoleisuuden tunne, varsinkin yläkropassa ja kasvoissa, nykyään myös jaloissa
- Kasvojen tunnottomuutta, itselläni yleensä huulien alueella ja ajoittain korvissa
- Hengitysvaikeuksia, sohvalla istuessakin saattaa tulla tunne, että hengittäminen on vaikeaa ja raskasta. Tämä on äärimmäisen kurja vaiva ulkoilun ja lenkkeilyn kannalta, kun happi ei vaan riitä.
- Hampaiden narskuttelu (tästä on vaikeaa sanoa, onko oire vai syy), ja siitä johtuvat leukaperien ja kaulan lihasten kireys ja siitä edelleen johtuvat ajoittaiset puhumisvaikeudet (joo, tiedän, tätä ei ehkä minusta uskoisi, mutta välillä joudun oikeasti keskittymään tiettyjen sanojen sanomiseen tai keksin jonkun muun sanan mitä käyttää, etten joudu käyttämään ns. työlästä sanaa)
- Paineen tunne silmissä tai silmien takana, mikä aiheuttaa silmien pyörittelyä, mikä taas aiheuttaa kipua (plus näyttää villiltä, kun yhtäkkiä mulla heittää vaan silmät päässä ympäri)
- Ajoittainen näön sumeneminen tai vaikeus tarkentaa katsetta
- Ajoittainen huimaus
- "Keinuva" tunne, ihan aina kävellessä tuntuu, että jalat ei mene ihan just sinne, mihin haluaisin niiden menevän. Tämä jälleen tekee esimerkiksi lenkkeilystä ihan himoraskasta...
- Sydämentykytykset ja muljahdukset
- Päänsäryt ja paineentunne päässä ja kasvoissa
- Kasvojen ja silmien kuumotus
- Huonovointisuus
- VÄ - SY - MYS

Itselläni pahin oireista ei ole lainkaan kipu. Voi kun olisikin. Kivun kanssa voisin kuvitella eläväni. Pahimpia oireita on nimenomaan nämä, mitkä vaikuttaa jaksamiseen ja liikkumiseen. Kädet väsyy HETI. Jopa näppäimistöllä kirjoittaminen on raskasta, ja tämän lauseen kirjoittamisen jälkeen joudun lepuuttamaan käsiäni hetken, että jaksan taas kirjoittaa. Nämä oireet ovat myös kaikkien muiden omassa elämässä vallalla olevien asioiden lisäksi myös aiheuttaneet paljon hyvin klassisia masennusoireita. Yhtäkkinen voimattomuus vaikkapa käsissä voi todella säikäyttää, koska kyllähän se VOI olla oire myös jostain vakavammasta. Lenkkeilystä en ole oikeasti toden teolla nauttinut enää vuosiin. Se on raskasta. Olen ajatellut pitkään, että johtuu vain siitä, että minulla on yksinkertaisesti huono kunto, mutta näin ei kuitenkaan ole. Minun on vaikea hengittää oikein ja pään ja kropan kannatteleminen on raskasta. Jalat eivät tunnu olevan siellä, missä niiden pitäisi olla, ja ne tuntuvat hatarilta ja vänkyröiltä. Haluaisin nauttia liikunnasta ja ulkoilusta, mutta en ole saanut siitä juuri mielihyvää enää pitkiin aikoihin. Katson silmät pyöreinä ihmisiä, jotka käyvät huvikseen juoksulenkillä. Itselleni pelkkä kävelylenkki on jo todella uuvuttava kokemus. Tähän liittyen on sitten tullut lisäoireina:

- Univaikeuksia, jotka onneksi ovat nyt hieman helpottaneet.
- Lisäksi minulle tehtiin viime keväänä FirstBeat -mittaus, josta kävi ilmi, että vaikka nukkuisin yöllä, niin kroppani ei ollenkaan palaudu unen aikana, enkä nukkuessanikaan rentoudu, syke ja verenkierto eivät ole levossa siinä määrin, mitä nukkuvalla ihmisellä pitäisi olla.
- Levottomuus, ahdistuneisuus, ne masennusoireet, huonomuistisuus, jo ennen olemassaolleet keskittymisvaikeudet ovat pahentuneet entisestään, todella hankalaa oppia ja omaksua uusia asioita...

Tällaista pientä kivaa.

Kaikki nämä ongelmat on vaan vuosien myötä karttuneet, ja tosiaan moni asia elämässä on myös vaikuttanut siihen, että yksi ongelma on johtanut toiseen, ja nyt vyyhti alkaa olla jo sellainen, että sen avaamisessa alkavat olla omat haasteensa.

Pelkkä säännöllinen liikunta ei auta, koska - kuten sanoin - väsyn ja hengästyn ennen kuin olen ehtinyt edes kunnolla aloittaa. Hyvin kevyt venyttely ja pienenpieni jumppa useamman kerran päivässä tuo hetkellistä apua, mutta sen pitää olla säännöllinen osa jokaista päivää. Ergonomia on se, missä itselläni prakaa pahasti, koska en omista esimerkiksi lainkaan tietokonepöytää, tuolista nyt puhumattakaan. Ei ole varaa. Olen käynyt hierojalla ja fysioterapeutilla, mutta todennut, että niistäkin on vain apua yhtenä kokonaisuutena hoitoa ja vain silloin, kun se on säännöllistä.

Miksi minun on tarve kertoa tämä asia?

Ensinnäkään ei minulla ole mitään varsinaista syytä olla kertomatta. Parempihan se vain on, mitä useampi ihminen tietää. Ehkä silloin ihmisten on helpompi myöskin ymmärtää.

Toisekseen, tämä kaikki on vaikuttanut myös koiraharrastamiseen ja koirien kanssa ihan normaalin arjen elämiseen.

Voitte ehkä vain kuvitella, millaista on omistaa koiria, kun lenkkeily ei ole erityisen mukavaa. Sitä vaan pakottaa itsensä lähtemään, päivästä toiseen, kerrasta toiseen päivän aikana. Tänään tein sellaisen aivan ihanan oivalluksen, että ulkoilu on tosi mukavaa, jos kävelen ihan oikein rauhallisesti ja tasaisesti. En edes yritä repiä itsestäni himosuoritusta, koska en siihen pysty, ja se vain entisestään pahentaa oloa, kun henkinen pahoinvointi menee kroppaan ja kiristää sitä entisestään. Happi ei taas kulje, veri ei kierrä...

Olen yrittänyt hammasta purren painaa pitkiä metsälenkkejä sun muita vaikka väkisin. Ihan oikeasti. Jälkeenpäin muistan kuitenkin ajateelleni vain, että olisinpa jo takaisin kotona, vieläkö pitää kiertää tuota kautta...

Tässä on myös yksi syy, miksi haluan lenkkeillä paikoissa, joissa koirat voivat olla aina irti ja toisaalta miksi pystyn pitämään koiriani irti käytännössä missä vain. En todellakaan halua vaatia niiltä etanavauhdissa hiippailemista. Olen nykyään myös alkanut hihnapätkillä pysähdellä aina, kun koirat haluavat haistella. Ihanaa, lepotauko! Olen alkanut suhtautua lenkkeilyyn enemmän vain ulkoiluna. Mennään vain ulos, ei ehkä mennä kauas ja kävellään ihan niin hitaasti kuin mikä tuntuu hyvältä. Ei ole pakko hengästyä.

Harrastuksessa tämä on taas vaikuttanut enemmän siihen henkiseen puoleen.

On tosi vaikea keskittyä tekemään suunnitelmia ja vielä vaikeampaa pysyä niissä. On todella vaikeaa yrittää kuunnella ja sisäistää reenikaverin antamia ohjeita sille, miten he toivovat minun reeneissä heitä avustettavan. Arvatkaa, millaista on harrastaa hakua? No ihan kamalaa :D Siinä tulee sekä suunnitteluaspekti, toteusaspekti, muiden ihmisten reenien muistaminen ja toimiminen oikealla, ohjatulla tavalla JA vielä se liikunta, välillä melko raskaskin. Tässä valossa arvostan esimerkiksi Bennyn HK1:stä ehkä enemmän kuin mitään koiraharrastuksessa aikaisemmin itse saavuttamaani. Se oli aivan todellinen koetus, niin henkisesti kuin fyysisestikin. Ja ymmärrätte nyt ehkä kun sanon, että siitäkin syystä pidän myös Bennya oikeasti hyvänä koirana. Se on ihan oikeasti kompensoinut rikkinäistä ohjaajaa huikeasti, ollen kuuliainen ja tottelevainen, mutta toisaalta tehden hommansa silloinkin, kun itse olen ehkä toiminut maksimissaankin puoliteholla.

Kuva (c) Risto P. Lisitsin
Puhumattakaan nyt vaikka siitä tokosta, jossa ei edes olla sitten saavutettu niitä onnistumisia, vaikka jokaiseen reeniin lähteminen ja siellä oleminen on ollut jo itselleni pieni saavutus.

Tänäaamuna aurinkoisessa, lumisessa pikkumetsässä koirien kanssa hiippaillessani mietin tätä asiaa. Ehkä minusta ei koskaan pitänytkään tulla sellaista varsinaista koiraurheilijaa. Minähän lähdin esimerkiksi tokon pariin ihan siksi, että silloin vuonna kivi ja kirves paikallisen koiraseuran rivitottiksessa opeteltiin lähinnä tokojuttuja, vaikka kyseessä oli arkitapakoulutus. Siitähän päädyin sitten agilityn pariin, ja voi, siitä tykkäsinkin ja harrastin monta vuotta. En kuitenkaan koskaan ajatellut, että voisin lähteä kisaamaan, harrastin vain.

Jotenkin siinä kulkiessani, koirat vapaana, mietin, että ehkä koiraurheilu ei olekaan sitä, mitä mä olen alun alkaenkaan tahtonut tehdä koirieni kanssa. Kyllä, mulle on aina alusta asti ollut kauhean tärkeää kouluttaa omat koirani hyvin. Minun pitää pystyä luottamaan niihin arjessa ja elämässä siinä missä niiden minuun. Mutta ehkäpä koiraurheilu ei koskaan oikeasti ollutkaan mua varten...? Ehkä kyse ei koskaan ollutkaan "oikeasta lajista" vaan siitä, että ehkä minussa ei vain ole sitä sellaista sisäistä halua ja paloa koiraurheiluun.

Koiraharrastukseen, kyllä! Tää on kaikessa kauheudessaankin mahtava harrastus ja ihana elämäntapa, koirat!

Ja sitten se voimaannuttava vaikutus.

Vaikka se ulkoilu ja lenkkeily on mulle tosi rankkaa, raskas ajatus, välillä sohvasta nouseminen sen takia, että koirat pitää ruokkia on tosi raskasta... Niin sit on tää:


Kun ne koirat on siinä sun kanssa. Ne ei tee mitään, ne vaan nukkuu. Tunnet ne lämpöisinä sun jalkaa tai kylkeä vasten. Näet ja tunnet miten ne hengittää rauhallisesti nukkuessaan kevyttä koiranunta. Siinä hetkessä tajuat, miten paljon sun elämästä puuttuisi, jos ne ei olisi siinä. Miten yksin sitä olisikaan, kenelle sitä juttelisi päivällä, ketä sitä silittelisi, kun tuntuu, että verenpaineet nousee tai päässä alkaa surista...? Kun aamulla mietit, että vielä kymmenen minuuttia, ja silloin, sen kymmenen minuutin aikana, se koira on lämpimänä ja rauhallisena, rauhoittavana, sun vieressä, keskityt sen sydämenlyönteihin tai pidät kättä sen kyljellä niin, että tunnet kuinka rauhallisesti ja tasaisesti se hengittää. Sun oma hengitys tasaantuu, rauhoittuu, syke rauhoittuu, tuli taas uusi aamu, tästä päivästäkin selviää, ja jonain aamuna herää ja tajuaa, että sitä selvisi pitkään ja on tullut tähän päivään niin, että se jakso tuntuu kuin unelta. Silti se tapahtui, ja siitä selvisi.

Rakastan mun koiria eniten, kun ne on läsnä. Rakastan, kun olen oikeasti onnistunut kouluttamaan niistä niin mukavan arkitottelevaisia, että harkitsen tällä hetkellä vakavasti, että millaisena mun koiraharrastukseni ja nimenomaan se koiraurheilupuoli tulee jatkumaan. On siellä sen verran syvällä, että ei sitä voi ehkä ihan kokonaan luopua kaikesta, mutta luulen, että ihan kokonaisvaltaisesti kaikki tavoitteet huitaistaan nyt määrittelemättömäksi ajaksi savuna ilmaan ja aletaan mahdollisesti jossain vaiheessa rakennella ihan uusia - tai sitten ei. Tällä hetkellä rakastan ihan vain sitä, että ne koirat on tuossa. Rakastan, että saan itse määritellä tarkalleen ne kriteerit, joilla haluan niille jonkun asian opettaa ja sitten todeta, että onpa ne taitavia!

Ja että oikeasti osaan taas nauttia ihan vain siitä, että mitä se koiranomistajana oleminen oikeasti on ja miksi mä silloin kauan sitten halusin koiran, ja millainen oli se tunne, kun sellaisen viimein sain < 3

Ensikertaan!

EDIT: Käytiin iltalenkillä. Maassa oli lunta, ilmassa pikkupakkanen, järvi oli rannasta jo vähän jäätynyt, taivaalla näkyi tähtiä. Koirat oli vapaana, kuljettiin valaisemattomalla tiellä. Kuuntelin musiikkia. Henki kulki. Hymyilin, naurahdinkin. Oli hyvä olla (:

perjantai 20. lokakuuta 2017

Terapiapostaus

Tällainen hilpeä aihe tänne tänään lukijoideni ratoksi. Tällä kertaa aihe sai pontta ihan niinkin simppelistä asiasta, kuin että tirautin tuossa pienet odottamattomat iltaitkut ja jäin pohtimaan, että mikä ihme tämän kaiken taustalla on.

Mun "urani" koirankouluttajanahan alkoi kun olin noin kahdentoista. Silloinen koirani oli todella arka ja pelkäsi about kaikkea. Sinnikkäästi vaan mentiin sen kanssa reenistä toiseen, mutta on sanomattakin selvää, että murkkuikäinen aloitteleva koiraharrastaja, ja superarka koira ei vaan ole hyvä yhdistelmä. Viikosta toiseen, reenikerrasta toiseen minussa kasvoi suuri turhautuminen. Miksi kaikkien muiden koirat osaa? Miksei mun koirani osaa? Miksei mun koira ole koskaan se reenin paras koira? Miksei mun koirani koskaan pääse kisaamaan, vaikka muut samassa ryhmässä ollet on jo menneet? Miksen mä osaa mitään? Miksi aina mun koira...?

Misty osasi kyllä nököttää. Taustalla Ruiskupetteri.
Tämän turhautumisen kanssa käsi kädessä kulki valitettavasti koko ajan myös koiran rotu. Oma koirayksilöni sattui olemaan todella arka tapaus, ja sen kanssa harrastaminen oli todella haasteellista, enkä mä ollut omassa murkkuikäisessä mielessäni todellakaan kuvitellut koiraharrastamista tällaiseksi. Senhän piti olla "hauskaa yhdessä tekemistä koiran kanssa". No miksi mä sitten lähdin joka reenistä joko itkien tai valtavan, turhautuneen raivon vallassa?

Mutta uudestaan oli mentävä. Ehkä se vielä tästä.

Sitten aloin jossain vaiheessa ymmärtää, että myös harrastuskoiralta vaaditaan tiettyjä ominaisuuksia, että harrastaminen on mielekästä. Etsin kasvattajia, jotka itse harrastivat ja joiden kasvateilla oli tuloksia. Siitähän ne paineet sitten nousikin. No NYT on kuulkaa hyvä peli käsissä, TÄSTÄ sitä tulee sitten vaikka hitto mitä!

Ja sitten kun ei tullutkaan... Miksei nyt onnistu? Miksi tästä ei tule mitään?? Olenhan mä kaiken maailman koirakouluissa käynyt, miksei tämä koira nyt opi? Turhautuminen. Koiraan purkaminen. Se oli se ainoa tapa, jonka olin oppinut. Eihän minun koulutustavoissani voi olla mitään väärää, koska näinhän kaikki muutkin teki ja niiden koirat oppi ja menestyi...?

Niistä varmaan tulee hyviä harrastuskoiria, jos ne nukkuu
pennusta asti vetolelujen vieressä...?
Jo tuolloin aloin myös pikkuhiljaa kuulla sitä kovin tuttua tarinaa. Colliet on paskoja, varsinkin pitkäkarvaiset. Niistä ei ole mihinkään. Rotu on pilalla. Luonteet on pilalla. Ei ne ole olleet mitään työkoiria enää aikoihin. Kompastuvat vaan karvoihinsa näyttelykehässä.

Ihan. Koko. Ajan. Kaikkialla.

Samaan aikaan oma usko siihen, että näissä koirissa ja tässä rodussa oli jotain enemmän kasvoi ja kasvoi, ja koin tarpeelliseksi puolustella rotua kaikkialla ja kaikin mahdollisin keinoin. En edes niinkään aktiivisesti sulkenut silmiäni ongelmilta, vaan osittain en edes tiennyt niitä olevan.

Tänä päivänä(kin) collieiden rodunomaisesta luonteesta käydään hurjaa taistoa. Siitä, millainen on "rodunomainen collie". Minun rodunomainen collieni on ihan muuta, kuin jonkun toisen. Kauneus on katsojan silmässä, ja itselleni ns. kaunis koira on vain piste i:n päälle, kun paketti muuten toimii.

Tuleva Kaiken Maailmanmestari, vielä pilaamattomana.
Mikä sitten sai aikaan tämäniltaisen itkun?

Olen tässä katsellut jonkun aikaa erilaisia koiravideoita. Ensin katsoin paljon paimennusvideoita. Yritin kerta toisensa jälkeen etsiä videoita hakusanoilla "rough collie herding" tai "scottish collie herding", mutta kaikki löytämäni videot (oikeastaan yhtä lukuunottamatta) olivat vaan sitä ihan samaa. Jotain onnettomia taipumustestejä, missä koirat juoksee ympyrää täyttä laukkaa ja yleensä räköttävät lampaille. Kaikki muut videot olivat sellaisia kuin "Border Collies herding sheep" tai "Working sheepdogs (border collies) herding". Niinpä tuhannennen kerran tehtyäni tämän saman haun ja saatuani aivan samat tulokset, päädyin katsomaan bordercollieiden paimennusvideoita. Olihan ne ihan huikeita. Jos rotua on satoja vuosia systemaattisesti jalostettu johonkin työhön, niin on se kumma, jos ne eivät olisi siinä hommassa aivan huippukärkeä.

Katselin muitakin hienoja harrastusvideoita ja muun muassa lukuisia koiratanssivideoita (se laji kun on alkanut vähän kiinnostaa), ja kyllähän siellä oli aika lukuisa bc:iden joukko. Päätin olla välittämättä, päätin keskittyä katsomaan vaan suorituksia ja niiden tekniikkaa, ja unohtaa koirien rodun. Erään ilmiömäisen bordercollietanssivideon jälkeen se sitten iski. Ihan yhtäkkiä, tuosta noin vain. Huomasin, että pala nousi kurkkuun ja silmät alkoi täyttyä kyynelistä. Alkuun olin ehkä liikuttunut suorituksen hienoudesta, mutta...

Mietin niitä kaikkia koiria ja kaikkia videoita mitä olin nähnyt. Toinen toistaan hienompia ja upeampia (ja omaan silmääni myös kauniita) bortsuja toistensa perään. Huomasin miettiväni moneen kertaan, että olenkohan mä oikean rodun parissa ollenkaan. Ehkä pitäisi vain tehdä niin kuin kaikki muutkin ja vaihtaa tuollaiseen. Niiden kanssa harrastaminen on helpompaa, koirahan oppii ja tarjoaa jo melkein itsestään kaikkea sellaista upeaa ja näyttävää. Ne loikkii ja pomppii ja kääntyilee ja vaanii ja reagoi sekunin sadasosassa kaikkeen. Niistä koirista näkee, että ne oikeasti rakastavat, kun saavat käyttää omaa kroppaansa, ne ovat äärimmäisen ketteriä ja moni asia on niille suht helppo opettaa, koska halu tehdä työtä, miellyttää ja käyttää omaa kroppaa ja päätä tulee niin luonnostaan. Lisäksi ei tarvitisi enää ikinäkoskaanmilloinkaan kinastella kenenkään kanssa siitä, että mikä on rodun alkuperäinen ja nykyinen käyttötarkoitus, ja onko se työkoira vai ei. Mikä autuus. Kukaan ei ikinä enää katsoisi sua kieroon tai aliarvioisi sua vain siksi, että sulla on tietynrotuinen koira. Kaikki vaan sujuisi. Viimeinkin mun koirani olisi se, joka OSAA. Se koira, jota kaikki muut ihmiset reeneissä katsoo suuren ihastuksen vallassa, että no siinäpä on sitten upea koira!

Sitten katsoin sohvannurkassa kerällä nukkuvaa Raisaa. Siellä se pötkötti, pää tyynyn taakse piilotettuna, niin kuin se aina nukkuu, jos tarjolla on tyyny. Se rakastaa tyynyjä, mitä suurempi tyynykasa, sen suurempi autuus. Siitä on ihana mönkiä tyynyjen keskelle ja nukkua siellä. Siinä omaa pientä mustaa katsellessani se itku sitten voimistui. Miksi se on mulle niin kauhean tärkeää, että voisin joskus kokea omistavani sen "huippukoiran"? Ehkä siksi, että silloin hurjassa nuoruudessani koiraharrastus oli mulle vain kasa suuria pettymyksiä, mutta jatkoin sitä silti, koska koirat, mutta en koskaan kokenut tulevani mitenkään merkittävän paljon paremmaksi. Vuodet kului ja minä olin edelleen aivan paska, ja kaikkien muiden koirat menestyi paremmin, nopeammin ja hienommin ja tärkeämmissä asioissa.

Raisan piti olla mulle se "huippukoira". Sen piti olla se suuri ja upea koira, jonka kanssa me voitettaisiin ihan kaikki ihan kaikessa, ja näytettäisiin koko maailmalle, miten upea rotu tää voikaan olla ja miten se pystyy ihan siihen samaan mihin ihan kaikki muutkin!! Raisa täyttää ensi keväänä kahdeksan, eikä ole saavuttanut mitään suurta ja ihmeellistä.

Siitä ei tullut kenenkään silmissä huippukoiraa. Itse asiassa olen jopa saanut kuulla, että keskityn ihan liikaa Raisaan ja Raisan kanssa tekemiseen, kun mulla olisi Benny, tuo hieno ja upea koira, minkä kanssa harrastaa.

Jokin on muuttunut.
Mutta kun Raisan piti olla Se Koira. 

Sen piti olla mun jalostustyöni kantakoira.

Ei ollut.

Sen piti olla mun eka pk-kisakoira.

Ei ollut.

Siitä piti tulla tottelevaisuusvalio.

Ei tule.

Se olisi itse rakastanut agilitya.

Minä en jaksanut.



Eilen käytiin Raisan kanssa kahdestaan pyöräilemässä. Se oli koko matkan pyörän vieressä irti. Ohitettiin ihmisiä ja toisia koiria. Se osaa itse vaihtaa pyörän toiselle puolelle, jos ohitettava tulee vastaan samalta puolelta missä se juoksee. Se pysyy koko ajan mun vauhdissa, mun vieressä. Se rakastaa, kun otetaan spurttisuoria, ja huutaa vaan ja laukkaa ihan täysiä pyörän vieressä.

Loppulenkistä, kun ajettiin hitaampaa, sanoin sille, että "Sie olet maailman kiltein ja fiksuin koira." Se katsoi mua suurilla pallosilmillään, korvat linkussa ja heilutti juostessaan häntäänsä.

Nuo ihan samat asiat nyt itkin sen mustaan turkkiin.

Ihan sama, vaikka kukaan ei koskaan saisi tietää, miten se tietää mun jokaisen ajatuksen ja toiveen ja pyynnön, ja haluaa toteuttaa sen niin hyvin kuin pystyy, tai ihan sama, ettei se tule koskaan olemaan tämän rodun kannalta ja sen historiassa mikään suuri ja merkittävä koira.

Siinä sen nuollessa mun märkiä poskiani totesin silti, että se on mun maailman paras koirani. Se vaan on. Siitä olisi tullut ihan mitä vaan ja enemmänkin, jos mä olisin osannut sen kanssa. Jos mulla olisi ollut riittävästi tietoa ja osaamista ja hermoja. Mutta kun mulla ei ollut. Niin sitä ei saa kukaan koskaan tietää.

Se olisi ollut kaikkien mielestä paras. Me oltaisiin oltu kaikkien mielestä parhaita, ja voitettu ihan kaikki ihan kaikessa.

Miksi se on mulle niin tärkeää?

En todella tiedä. Varmaan vain siksi, että mulle on jäänyt pinttynyt tunne siitä, että mä en koskaan osaa, teen aina pelkkiä virheitä ja olen itse ainoa syy sille, miksei mun koirat koskaan saa suurta menestystä ja osoita omalta osaltaan, että mistä nämä colliekoirat on parhaimmillaan tehty.

Ja jos mä en pysty osoittamaan omien, maailman hienoimpien koirieni kanssa, että collieissa on ihan mahtavia koirayksilöitä ja että tän rodun työominaisuuksia pitäisi toden teolla vaalia, niin kuka sen sitten tekee? Joku muu? No kuka...? Ketkä ostaa ne "vain harrastavaan kotiin" -pentueiden pennut, ja lähtee tekemään sitä työtä?

(c) Ilona Karjalainen
Ensikertaan.

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Kurkkaus paimennuksen maailmaan

Savo-Karjalan alaosasto järjesti kokonaisen paimennusviikonlopun Tuija Kuparisen tilalla Rantasalmella. Kerrankin jokin tapahtuma järjestettiin aivan lähellä allekirjoittanutta, koska Joroisista tuohon Tuijan tilalle, Joroisten ja Rantasalmen välimaastoon, ei ajellut kuin sellaisen 20 minuuttia, hyvällä kelillä tutta tietä vartin. Lisäksi tämä eventti oli niin valtavan edullinen, että jos olisin tämän missannut, niin en varmasti olisi ihan heti jos koskaan päässyt kokeilemaan paimennushommia. Tuijan päivissä ollaan käyty kyllä pari kertaa ennenkin, kerran nuoren Bondin ja kerran nuoren Raisan kanssa, mutta ne tapahtumat olivat tosiaan (ainakin omalta osaltani) yksipäiväisiä. Nyt päästiin tutustumaan näihin hommiin koko viikonlopuksi.

Ihan aluksi sanottakoon, että en lähtenyt päivään sillä ajatuksella, että suunnittelisin paimennuksesta meille uutta lajia. Ensinnäkin meillä on näitä lajeja jo riesaksi asti (ihan kaikella rakkaudella!), ja toisekseen paimennus harrastuksena ON aikaavievää ja hiivatin kallista, tekipä sitä sitten viikoittain tai ei. Viikonloppu oli kyllä mahtava. Sen lisäksi, että oli hienoa nähdä monta, suhteellisen eritasoista collieta paimennuksen parissa, niin se herätti itsessä lukuisan määrän kaikenlaisia ajatuksia. Niistä sitten lopuksi. Nyt tähän alkuun kerron vähän, miten viikonloppu omalta osaltani sujui. Matkassa oli Pii. Multa-Into Pii. Pii niillä perustein, että se on mun koiristani eniten nähnyt lampaita ja ajattelin, että se voisi olla jonkinlainen häviävä etu siinä määrin, että ei olisi tarvinnut aloittaa ihan siitä, että katso, tämä on lammas, se on eläin. Mitä esim. Bennyn kanssa ois varmaan tapahtunut. No mutta sitä emme nyt tiedä tietysti. Asiaan.

Raisan kanssa päästiin lampaille peräti kuusi kertaa viikonlopun aikana. Ekalla kerralla oltiin pienessä aitauksessa, ja koirat oli piuhassa. Raisa yllätti suunnattomasti siinä, että se ensinnäkin räkytti lampaille. Se nyt yleensäkin kyllä räkyttää, tämä ei ole yllätys, mutta että lampaille. Por que, koirani? Toinen yllätys oli se, että myös Raisa lukeutui samaan kastiin kuin about joka ikinen koira jonka olen ikinä nähnyt paimentamassa, joka ei ole työlinjainen bortsu tai kelpie, nimittäin lampaanpaskansyöjiin. Siis minun koirani, joka ei ole koskaan elämässään ollut minkään tason koprofagi veteli nyt lampaanpapanoita ihan urakalla. Niin sitä vaan oppii uutta koirastaan.

Se ei yllätä ketään, että Raisa tietenkin laitsalla kelliessään kellahteli tuon tuosta myös lampaanjätöksiin. Välillä ehkä ihan tahallaan. Se ruoja.

No. Raisahan ei itse paimennuksesta tajunnut tuon taivaallista. Hän on suuri ja hurja agilitysporttikoira ja ehkä joidenkin suurien ja hurjien palveluskoirien sukua. Hän näkee objektin, niin hänen reaktionsa on ensin huutaa sille häntä sojossa ja kaikki varpaat kohtisuoraan maata kohti raivokkaasti, ja jos tästä ei ole jostain syystä apua, niin sitten keksitään jotain muuta. Lisäksi Raisan vahva tokotausta kyllä haittasi hommaa suuresti. Se odotti vain koko ajan, että minä pyydän sitä tekemään jotain, ja jos en pyytänyt, niin ei varmaan sitten tarvitse tehdä mitään. Kuljettiin lampaiden perässä, Raisa kauniisti vasemman jalkani vieressä. Sitten kun vähän yritin huitoa sitä lampaille päin, se kävi siellä huutaen kääntymässä, ja tuli bumerangina takaisin tai viimeistään siinä vaiheessa (vähän myöhemmin), kun erehdyin kehumaan sitä. Tuija sanoikin, että älä katso sitä, äläkä sano sille mitään muuta kuin sen mahdollisen poislähetyskäskyn. Raisa-ressu oli kyllä ekan päivän jälkeen varmaan aivot nutturalla.

Lisäksi lampaat reagoivat jokseenkin voimakkaasti Raisan haukkumiseen, ja Tuija sanoikin, että lammaskoiran ei pitäisi haukkua, vaan ajaa laumaa rauhassa ja hiljaa, mutta varsinkaan aloittelevaa koiraa ei saisi kuitenkaan haukkumisesta kieltääkään, ettei se yhdistä kieltoa itse paimentamiseen. Mitäs siinä sitten tekee? No, pitäisi vain yrittää saada koira sellaiseen mielentilaan, ettei se hauku. Helppoa. Tätä on onneksi Raisan kanssa yritetty tokossa esim. vain ehkä seitsemän vuotta ilman havaittavaa tulosta korkean vireen ja hiljaisuuden välillä. No onhan se nyt viime aikoina jo vähän väläytellyt, myönnän.

"Hah, kun näille sanoo HAU, niin niihin tulee liikettä.
Siispä HAUHAUHAU."
Tokana päivänä meininki oli jokseenkin sama. Vähän yritettiin nyt harjoitella jo kuljettamisen alkeita, eikä vain katsoa, kiinnostuuko koira lampaista. Eka kiekka oltiin nytkin piuhassa, toka kiekka irti ja kolmannella kiekalla päästiin myös toisena päivänä isolle laitumelle ison lauman kanssa. Mulla itselläni meinasi vähän käpy palaa Raisan räksyttämiseen, ja tokalla kierroksella kun se huomasi, että aina kun hän haukkuu lampaissa tapahtuu jotain, niin sehän vimmastui sitten haukkumaan ihan urakalla. Silloin pyysin sen vaan pois lampaiden luota, otin sen viereen ja vähän pidin kuonosta, että nyt loppuu se joutavanpäiväinen louskutus. Koska Raisa on aika kiltti tyttö, se ei enää niin louskuttanut, mutta päästi turhautuessaan korkeita, kimeitä haukahduksia. Tuija sanoi, että haukkuminen johtuu hyvin pitkälti epävarmuudesta; kun koira ei tiedä, mitä sen pitäisi tehdä, niin haukkuu. Roduissa on eroja, ja esimerksi porokoiran kuuluu käyttää paljon ääntä paimentaessaan. Poro on niin erilainen eläin kuin lammas ja niiden paimentaminenkin erilaista. Samoin olen ymmärtänyt, että esimerkiksi shelttien herkkähaukkuisuus on peruja siitä, että shelttejä on kuulemma - ja oikaiskaa toki, jos olen saanut väärää tietoa - käytetty myös ajamaan pihapiirissä pyöriviä elikoita kuten poneja ja vuohia pois kasvimailta. Hyvä äänenkäyttö on ollut oiva apukeino pikkupaimenelle! Päivässämme ollut sheltti oli kyllä varsin hiljainen tapaus, kunnes sai vähän tuulta siipiensä alle ja sitten sitä ääntäkin alkoi kuulua :D

Tässä olen laittanut Raisan kiertämään lauman taakse, ja ainakaan
tuossa hetkessä se ei hauku. Sitäkin tapahtui siis kyllä!
Raisan vahvuus ja heikkous tässä hommassa oli tuo tottelevaisuus ja tokotausta. Olen tokon takia opettanut sille kiertokäskyt molempiin suuntiin ja se osaa teoriassa myös pysähtyä liikkeestä käskettäessä ja teoriassahan se osaa mennä myös liikkeestä maahan. Tilanne taisi kuitenkin olla sille niin uusi, niin kuin itsellenikin, että sille tuotti suuria vaikeuksia noudattaa näitä käskyjä. Ja kyllähän siinä meinasi välillä se epätoivokin nousta taas pintaan, kun kaikkien muiden koirat oli niiiiiiiiiiiin hienoja ja osasi ja oivalsi ja tajusi, mutta taaskaan se mun koirani ei ollut mitenkään erityisen kummoinen, kunhan juoksi ja räkytti. No, oli se siinä määrin toki ainakin lampaista kiinnostunut. Ei ne ihan ilmaa sille olleet.

Ohessa pari taidonnäytettä näistä lauman takana odottamisista.



Meidän paras kierros oli ehdottomasti se ihan viimeisin. Päästiin tosiaan taas sinne isolle laitsalle ja Tuija sanoi, että kuljeta laumaa laitumen kauemmassa päässä metsän laidassa ensin toiseen päähän laidunta ja sitten toiseen. Selkeät ohjeet olivatkin ihan hyvä, ja tässä vaiheessa itselleni oli jo muodostunut käsitys, että koiran pitäisi olla lauman takana, kun minä kuljen sen edessä. Nyt kuitenkin olin myös päättänyt, että olkoon missä mielentilassa hän tahansa, niin käskyjä on kuunneltava. Jos se osaa pysähtyä käskystä, niin se hiivatti pysähtyy vaikka siinä olisi viisisataa lammasta välissä :D Samaten jos se osaa kiertää käskystä vasemmalta ja oikealta, niin se silloin kiertää, eikä lähde vaan huutamaan lambeille päin näköä, kun se nyt tuntuu tässä tilateessa hänestä järkevältä ratkaisulta. Että liikkukaas nyt johonkin suuntaan siitä, hopihop.

Joten en antanut Raisan tehdä yhtään vain sinne päin vaan vaadin, että jos se tekee, niin tekee sitten kunnolla. Tällä tavalla saatiinkin jo pari pätkää ihan tosi mukavaa kuljetusta, ja mikä parasta, homma saatiin purkkiin tilanteessa, jossa oltiin jo vähän niin kuin pysähdytty, mutta lauma meinasi levitä, ja Raisa lähti aivan omatoimisesti keräämään sitä kasaan, haukkumatta. Se oli hienoa, siihen lopetettiin, kehuin suuresti koironi ja Tuija sitten sanoikin, että lopetin just oikeassa kohdassa, pätkä oli sopivan pitkä ja jäi rauhalliseen onnistumiseen. Sitä Tuija korosti paljon reenissä, rauhallisuutta. Sitä, että paimenkoiran pitäisi olla rauhallinen ja tasainen, vaikka se onkin nopea niin liikkeissään kuin reaktioissaankin, ja ihannetilanteessa sen läsnäoloa hädin tuskin huomaa eikä lampaiden tarvitse ressata, kun koira osaa pitää juuri sopivan välimatkan itse niin, että lampaat pysyvät liikkeessä, mutta eivät joudu hötkyilemään ja säntäilemään.

Ison porukan parissa työskentely oli ehdottomasti meidän vahvuus, ehkä siksi,
että suuremmassa tilassa jotenkin itsekin reipastuin. Kuka tietää. 
Tosiaan, ei tapahtunt omalla kohdallani ns. paimennuskärpäsen puraisua, ehkä siksi, että koirani ei tähän hommaan tällä kertaa mitään suuria luontaisia lahjoja osoittanut, mutta viikonloppu oli silti todella mukava ja antoisa, ja herätti kyllä paljon ajatuksia! Seuraavassa niistä nyt joitain.

Itse tulin vähän siihen tulokseen, että mikäli koiransa kanssa tekee paimennusta, kannattaa siihen panostaa oikeasti täysillä. Olimme Tuijan kanssa samoilla linjoilla siitä, että ainoa laji, josta ei ole varsinaisesti haittaa paimennuksen suhteen, on agility, tavallaan ne jopa tukevat toisiaan. Ehkä joku vepe voisi olla myös sellainen laji, mutta muu tottelevaisuus kuin hyvä perustottelevaisuus ja koiran hallinta ovat helposti ristiriidassa paimennuksen kanssa. Nämä kaksi saa varmasti osaavissa käsissä ujutettua yhteen, mutta itselle jäi mielikuva, että esimerkiksi toko ja paimennus vaativat koiralta niin kovin erilaista toimintaa, että niiden molempien tavoitteellinen harrastaminen ja pitkälle vieminen voivat olla toiselta pois. Toki tämä riippuu varmasti myös osin koirasta ja ohjaajasta, mene tiedä.

Paimennus oli todella mielenkiintoista, mutta ei missään nimessä helppoa. Kukaan ei voi sanoa sinulle, että kun kävelet näin, niin koira menee näin ja kun sanot näin, niin koira tekee näin. Kaiken joutuu opettelemaan vähän alusta asti itse. Lisäksi pitää ottaa aina ja koko ajan huomioon lampaat. Lampaat eivät ole vain koiran harjoitusvälineitä, vaan paimenkoirat ovat tulleet kuvioon mukaan vasta lampaiden jälkeen. Ensin oli lampaat, sitten lammaskoirat. Tämän pitäisi tavallaan päteä myös paimennuksessa. Koira pitää opettaa paimentamaan lampaita, että se voi paimentaa lampaita. Taipumusten testaaminen on sinällään ihan ookoo juttu, mutta toisaalta, yhden päivän ja yhden hetken kestävät paimennustaipparit eivät välttämättä vielä kerro alkuunkaan riittävästi. Oikeastaan ainoa vaihtoehto on alkaa kouluttaa koiraa siihen työhön ja katsoa, onko siitä siihen. Niin kuin niin monessa muussakin. Kuitenkin agilitypuomin voit vetää vaikka viisikymmentä kertaa uudelleen ja uudelleen, ja puomi ei siitä välitä. Lampaat kuitenkin kärsivät aina jonkin verran osaamattomasta koirasta (vaikka se siis olisi ihan oikea työkoira in training). Kuinka paljon, se riippuu koirasta, koiranohjaajasta ja lampurista.

Minusta on tavallaan hienoa, että paimennuksen harrastaminen on levinnyt myös muihin paimenkoirarotuihin. Silti, kun katsoo netistä videoita paimennuksesta tai näkee bordercollieita työssään on helppoa ymmärtää, miksi rotu on maailman suosituin paimenkoira. Jos rotua on vuosisatojen ajan jalostettu nimenomaan siihen tarkoitukseen, niin kyllä se vaan näkyy. Bortsut ovat myös kaikista omimmillaan minusta nimenomaan paimentaessaan, siinä niiden olemus on kaikista tarkoituksenmukaisimmillaan. Ei agilityssa, tai tokossa, missä ne ovat muihin koiriin nähden lähes ylivoimaisia, eikä missään muussakaan "pikkusievässä" puuhastelussa. Toisaalta asialla on myös kääntöpuoli; meillä on rutostipaljon hienoja rotuja kaikkiin niihin muihin harrastuksiin, mitä koiran kanssa voi tehdä, ja yksi aivan ylivoimainen rotu paimennustarkoitukseen. Olisipa hieno utopia, jossa asia olisikin näin. Olen myös kuullut joidenkin lampureiden suusta, että paimennukseen syttymättömät tai muilta osin sopimattomat bortsut "Voi sitten myydä vaikka johonkin agilitykoiriksi." Bortsuissahan on alkanut kuulemma kehittyä nykyään myös ns. harrastuslinja oikeiden työlinjojen rinnalle. Koiria, jotka eivät ole työkäytössä, mutta joiden jalostusta ohjaavat ensisijaisesti harrastusrintamalla tehdyt tulokset. En tiedä, onko tämäkään ultimaattinen totuus, mutta näin minulle on kerrottu. Lähdekritiikki.

Lisäksi pystyn arvostamaan sitä, että nykyään myös collieissa yksi rodunomainen koe on paimennuskoe. Samaan aikaan kuitenkin näen hyvän paimenkoiran ja nykystandardeilla hyvän palveluskoiran (collieiden toinen rodunomainen koe) olevan keskenään jonkinlaisessa ristiriidassa. En ehkä osaa vielä ihan täysin pukea näitä tuumiani sanoiksi, mutta ehkä jonain päivänä.

Tämä tuo minut taas takaisin lempiaiheeni pariin, eli että millainen koira on hyvä collie. Mutta siitä en lähde tällä kertaa tässä enempää kirjoittelemaan.

Joka tapauksessa, jännä viikonloppu oli! Pii saa kuitenkin palata taas ajan ollessa sopiva hooceeagilitysporttikoiraksi, joka hän mielestään ennen kaikkea on (:

Ensikertaan!

tiistai 26. syyskuuta 2017

Tokotuskastuminen ja hoocee agilitysporttikoira

Lupasin kirjoitella Raisan tokomestiksistä (phuuh...), mutta koska Pii ehti käymään tässä välissä myös jo yhdet agikisatkin, niin saattekin nyt erittäin Pii-painotteisen postauksen. Piipiipiiii.

Juuh elikkäs aloitetaan tokomestiksissä. Collieiden sellaiset kisailtiin tänävuonna Oulun Virpiniemessä syyskuun ekana viikonloppuna, ja jälkeenpäin ajateltunahan kyseessä oli suuri hulluus, mitä en tullut ollenkaan ajatelleeksi kun koiraa ilmoitin, mutta se tuntui hyvältä ajatukselta, kun Joensuusta oli lähdössä muitakin (osallistujamäärä tosin sitten vähän pieneni kuitenkin tältä suunnalta) ja samana viikonloppuna olisi myös pk-ringin koulutus samassa paikassa, ja oli mahdollisuus jäädä sinne kuunteluoppilaaksi. Tokomestisaamu aukeni usvaisena. Voittajaluokka oli luokkajärjestyksessä kolmantena ja siinä kisaili neljä koirakkoa. Pii oli viimeinen suorittaja.

Kentän laidalle tultaessa Raisa oli hyväntuulisen, reippaan ja energisen oloinen. Se kieriskeli nurmella, ja Katja ja Anni sanoikin, että varo vaan, se sitten kieriskelee tuolla paikkamakuussa. Minä siihen että ja pyh, ei se ole ennenkään siellä kieriskellyt, vaikka on kellinyt ennen suoritusta. Paikkamakuupiilossa ollessa yleisö yhtäkkiä kohahti. Yritin viittilöidä kentän laidan katsojilta, oliko se mun koirani, tekikö se jotain siellä. Yksi heistä nyökkäsi, ja näytti kädellään eräänlaista pyörivää liikettä. No voi v*ttu.

Seuraava kuvasarja on minusta parhauden parhautta. Tokokuvat on ottanut Annina Eskola, kiitos paljon!! Mikäli haluat, että poistan koirasi kuvan blogistani, niin ota minuun yhteyttä, teen sen pikimiten! Muussa tapauksessa, tästä lähtee:

Hän kauniisti.

Hän kauniisti.

Hän kauniisti.

"You've got mud on your face, you big disgrace!"
No, tulipahan sekin koettua. Eikä se kyllä oikeastaan edes harmittanut. Hän kelli, hän nousi ja jatkoi paikkamakuuta. Tuomari harmitteli, että no tavallaanhan se ei kyllä noussut, mutta kun kävi selällään, niin pakko antaa nolla. Ei mitään, täysin ymmärrettävää. Ainakin hän nautti olostaan!

Ekana yksittäisliikkeenä oli seuraaminen. Siinä oli hyvää ja huonoa. Huonoa oli se, että seuraamisen paikka vaan seilaa. Sitä on nyt lähdetty työstämään, mutta katsotaan saadaanko tehtyä sille enää tässä vaiheessa mitään niin konkreettista, että se olisi tokon kannalta pelastettavissa. Välillä tosi hienoja pätkiä, mutta välillä taas menee toooosi kaukana. Pakitus oli hieno, ja tuomari antoikin tästä ihan erityismaininnan, että koko kokeen tasolla katsottuna poikkeuksellisen hieno pakitus. Jeeeee! Muuta hyvää oli se, että oli koko seuraamisen aivan hiljaa, vaikka verrattain ihan hyvässä vireessä kuitenkin. 8,5 pisteen arvoiseksi tuomari sen arvioi. Seems legit.

Tästä lähtee!

Välillä oli meno tosi hyvännäköistä.

Mutta sitten välillä näytti tältä, eikä siis pelkästään käännöksissä.
Sitten seuraavana taisi olla jäävät. Nyt täytyy kyllä tunnustaa, että en muista, mikä meni pieleen, mutta olisiko toinen jäävä ollut väärä tai tarvinnut kaksi käskyä tms.? Joka tapauksessa siitä 5,5 pistettä, kuvan seisominen sujui hyvin kokonaisuutena.


Seuraava liike oli ehkä luoksetulo, mutta siitä ei ole tässä nyt kuvia. Meni kuitenkin hienosti, jäi nätisti, tuli ja pysähtyi kauniisti (tässäkin on vähän ollut valumista), ja molemmat pätkät laukalla. Hieno koiro!! Veikkaan, että pistevähennykset tuli jostain perusasennon vinoudesta tms. Joka tapauksessa 8,5 pistettä tästäkin.

Sittenpä olikin ruutu, ja voiiiiiiii tämä oli oikein kiva!! Sen kanssa on nyt taas vähän tapeltu, kun Raisa jostain syystä on ryhtynyt hakeutumaan itsestäni katsotuna oikeanpuoleiselle etukartiolle, ja toki kun se menee siinä maahan, niin tulee ulos ruudusta. Nyt se oli kyllä aivan rajalla, pienet kynnet ruutunauhan päällä, mutta meni hienosti, pysähtyi hienosti ja meni maahankin oikein kelvollisesti. Tuli myös seuraamaan mukaan oiiiiiikein kauniisti. Tästäpä tuomari antaa pamautti meille 10 pistettä! 





Sitten lie ollut ohjattu nouto. Se meni hienosti myöskin, ja saatiinkin siitä 9 pistettä. Yksi piste lähti varmaan taas jostain luovutusasennon vinoudesta tai olisiko se sitten tullut viimeiset metrit ravilla, en muista. Hienosti teki tämän kuitenkin, oikein hienosti!

Seuraavana oli lempilapseni eli tunnari. Me ei olla, tiedättekö, sitä oikeastaan reenattu. Tahkosin sitä silloin viime talvena ja keväänä ja päätin, että nyt me niinku saadaan tää kertakaikkiaan kuntoon. Ja kyllä se on sen jälkeen aina sen omansa tuonut. Luulen, että tässä kokeessa tuli pieni epävarmuus, kun otti väärän kapulan suuhun, tiputti sen, ja vaihtoi sen sitten siihen omaansa. Mutta luulen myös, että koska pääsin sen kunnolla nyt koetilanteessa kehumaan nimenomaan siitä oman tuomisesta, niin tuo hätäisesti väärän kapulan ottaminenkin kenties jää pois. Kaunis suoritus, vieraan kapulan maistelusta pistevähennys, mutta kuitenkin pisteitä 6,5.

"Oma."

"Jee, tän mie osaan!"

[Nuuskuttelu intensifies.]

"Ääää voi ei oisko se tää eiku ei ookaan muuten..."

"Tää se on!"

"Kato, mutsi, löysin! Oon hieno!"
Kaukot. Nolla. Liikkuu edelleen paikaltaan liikaa, ja nyt sitten muutettiinkin reenitaktiikkaa tässä kokonaan. Ja lisäksi teki kaksi vikaa vaihtoa just väärinpäin. Nojoo, semmosta se on. 

Metallinouto. Argh. Eikö tän liikkeen voisi vain poistaa, onhan näitä kaikenmaailman noutoja jo vaikka ja kuinka :D Varsinkin kun metallia ei tarvitse noutaa enää EVL:ssä, niin miksi oi miksi se pitää olla voittajassa? Olisi saanut poistua sääntöuudistuksen myötä tämä liike. No, siellä se kuitenkin on, joten tuskaillaan sitten sen kanssa. Lähti hyvin, hyppäsi hyvin, tietenkin, ja meni kapulalle. Mutta sitten taas se sama. Hyi, onks pakko, tää on metallinen ja mua ällöttää kun se kolisee mun hampaisiin. Annoin vain yhden "Tuo!" -käskyn ja odotin. Seisoskeli kapulalla aikansa, tuumi, että lähtee takaisin päin ilman sitä. Annoin toisen käskyn, jolloin kyllä kääntyi, otti pitkin hampain kapulan suuhunsa ja palautti kyllä, mutta hypyn kiertäen. Eli nolla. Mutta hyvä, että ei tarvinnut kuin sen kaksi käskyä että otti kapulan! Kyllä me nyt vielä selätetään tämä metallikapulan kanssa hyppääminenkin. 

Hyppy. Tämänhän Pii osaa.

"Yhh... Onko pakko jos ei haluu?"

No mutta onhan hän sentään kaunis < 3

"Okei, mutsi, jos on ihan pakko."
Kokonaisvaikutus oli 9, mitä en kyllä ihmettele, sillä Raisa teki periaatteessa tosi siistiä työtä, oli tosiaan hiljainen, vaikka liikkeiden välissä kehuin (=nostatin) ihan reilusti, ja näin ollen myös vire pysyi hyvänä ja koira oli pirteän oloinen. Pahimpiahan ne on nuo nollat. Niistä pitäisi kerta kaikkiaan nyt yrittää päästä eroon. Paikkiksesta nyt ei yleensä ole mitään nollia tullutkaan, ja olenkin pyrkinyt paikkiksessa siihen ajatukseen, että se olisi aina kympin arvoinen. Joten parempi kai nolla kuin ei kymppiä siitä :D Muissa liikkeissä tarkoitus on pyrkiä siihen, että vireessä kuin vireessä ja paikassa kuin paikassa pystyisi koira suorittamaan aina liikkeen vähintään sen kasin arvoisesti. Se tarkoittaa sitä, että mielentila pysyy hyvänä ja liike on teknisesti varma. Raisalla on kyllä tekniikoissa hiomista, mutta se on osin oma vikani. Alemmat luokat läpäistiin heikommillakin suorituksilla ja toisaalta runsas reenaaminen ja myös keskeneräisen koiran kanssa kisaaminen on vaikuttanut siihen, että tekniikaan on tullut puutteita. Toko on äärimmäisen haastava laji, ja koska Raisa tosiaan on ensi vuonna jo sen 8 vuotta, alan pikkuhiljaa hyväksyä sen asian, että siitä ei ehkä koskaan tokovaliota tule. Ikä sinällään ei ole este vaan se, että ei olla tehty alusta asti nimenomaan niitä perusasioita oikein, joten isoissa asioissa (kuten vaikka tuo seuraaminen) korjattavaa on niiiiiiiiiiiiin paljon, että mulla ei yksinkertaisesti riitä aika ja energia, kun on tuo toinenkin reenattava tuossa. Nyt on tavoite saada se VOI1, koska sen eteen on tehty töitä niin törkeän paljon. Jos sen jälkeen tuntuu, että rahkeet riittää lähteä EVL:ään, niin lähdetään, mutta TVA:n pidän nyt vähän sellaisena haamutavoitteena. Se on siellä, mutta koska olen realisti, en nyt sitä kohti enää yhtä aktiivisesti pyri. 

Yhteispisteitä 187/320, eli ei tulosta.

Kyllähän tuo vähän naista taas söi, ei sille mitään voi. Vapaaehtoista on tämä, mutta ei tässä oikein enää meinaa jaksaa itseään saati koiraansa tsempata tässä hommassa eteenpäin. Paikallaan poljetaan, suurta, mullistavaa parannusta ei tapahdu, ja silloinkin kun tuntuu, että yksi asia menee hyvin (vaikka se vire), niin sitten tulee niitä liikenollia. Mutta. En ole vielä(kään) valmis luovuttamaan. Vielä yritetään. 

Mutta sitten on näitä muitakin lajeja. Kuten esim. agility. Raisahan teki agilitya nuorena ja mehän mentiin sen kanssa PoKSillakin agilityn alkeiskurssille. Se ois ollut hyvä. Se on hyvä. Ei saa katkeroitua, mutta voi, kun olisimmekin pysyneet agilityn parissa. Olisi siellä varmaan tullut omat ongelmansa myös. Mutta ainakin voisin sanoa, että koiralla on oikeasti hauskaa tehdessään (: Mun eikä kenenkään mun tarvitse yrittää vakuuttaa koiralle, että tää on oikeasti kivaa. Plus se saisi haukkua tehdessään (ja haukkuukin) niin paljon kuin ikinä jaksaa. No nyt näin kuitenkin. 

Raisa ilmoitettiin PoKSin agikisoihin Iipun toimesta yhdelle päivälle, kahdelle agiradalle (mun budjetti ei venynyt enempään :B). Raisa oli taas lempipuuhassaan ja agiahan se tekeekin asenteella "Maailman suurin ja kovin sporttikoira ikinä". On kuitenkin kuuliainen pikku paimenkoira, ja haluaa tehdä kuitenkin kimpassa ohjaajansa kanssa. Ekalta radalta tuli vitonen, eikä edes kepeiltä, vaan hyppäsi renkaan sivusta. Tokalla radalla olikin sitten jännät paikat, koska Raisaltahan tosiaan puuttuisi vain se yksi nollarata vikaan 1-luokan LUVAan. Tulisiko nyt tänään...? 

Video kertokoon tämän tarinan teille: 




Henkilön Sarianna Saarenheimo (@vattutee) jakama julkaisu

Niinhän siinä kävi, että aliaikanolla, Agi1-SERT ja viimeinen 1-luokan LUVA koiron plakkarissa!! Tää on aivan uskomatonta varsinkin, kun Iipu alkoi Raisan kanssa tehdä agilitya aikanaan vähän siksi, että oli yllättäen tapaturmaisesti menettänyt vanhemmat koiransa, jotka olivat myös hänen silloisia agilitykisakoiriaan (Halti oli vielä niin nuori), ja minä tarjosin, että jos saat Raisalle opetettua kepit ja kontaktit kisakuntoon, niin saat sen kanssa kyllä kisata ja mie maksan. Laskin, että Raisalle on tullut luokkanousu tasan kymmenellä startilla. Ei huono!! Ja joka ikisen LUVAnsa se on saanut niin, että on ollut ainoana radalla nollan tehnyt ja samalla siis myös voittanut ko. radan :D Voi Pii rakkain < 3

Tässä lajissa tuo koiro on niin hienoimillaan!

Ehkä Raisa saakin keskittyä eläkepäivänsä agiliitelyyn, tiedä häntä (:

Mutta näihin tunnelmiin on hyvä päättää tämä postaus.

Ensikertaan, fellers!

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

HK1 TK1 Irokon See The Light

Öhö. Kannatti herätä.


Suattaapi nimittäin olla, että se olisi meikäläisen ihkaensimmäinen pk-koe takana, ja koiro sieltä kivasti itselleen nappasi HK1-koularin!!

Nyt pari viikkoa tapahtuneesta alan jo pikkuhiljaa tottua ajatukseen. Että mun koirallani on pk-tulos. Viimein! Se päivä on koittanut!! Ja tän koen olevan vasta alkua. Kasvattaja Johanna sanoi tosi ihanasti, että "Tämän päivän jälkeen Benny on edelleen se sama koira, mutta sä olet jollain tasolla eri ihminen." Olisin kokenut tämän lauseen vielä hyvin eri tavalla pari viikkoa sitten, mutta pakko se on myöntää. Maailmaa näkyy tietyiltä osin vähän erilaisena tämän kokemuksen seurauksena.

Joskus olin sitä mieltä pk-lajeista ja pk-harrastajista, että molemmat ovat enemmän tai vähemmän kamalia, ja mua ei siihen porukkaan saa kuin kirveellä. Kerran sitten Tiia kysyi, että lähtisinkö Bondi mukanani hänen ja Terin kanssa kokeilemaan jäljestystä paikallisten pk-harrastajien reeneihin. Olin siinä vaiheessa jo ajattellut, että jos nyt ikinä minuun sellainen hulluus iskisi, että lähtisin reenaamaan pk-lajeja, niin laji olisi ainakin haku eikä mikään muu, mutta kun nyt kerran mukaan pääsi ja pyydettiin, niin me sitten nuoren Lassieliaan kanssa lähdettiin. Vuosi taisi olla 2009.

Ja siitä se ajatus sitten lähti.

Pitkä tie ja useampia koiria on tultu tuosta eteenpäin, ja se lajikin sitten vaihtui hauksi siinä matkan varrella, ja nyt 8 vuotta ja lukemattoman monta metsässä kyhjötettyä ja juostua reeniä, epätoivon ja itkupotkuraivarin ja luovuttamisen hetkeä myöhemmin koitti viimein tuo päivä. Varsinkin viimeisen vuoden olen ollut haun suhteen niin tajuttoman paljon pois mukavuusalueelta, ettei se ole tosikaan, ja jälkeenpäin ajateltuna on suorastaan pieni ihme, että siitä selvittiin - tai lähinnä, että itse selvisin. Koirahan on ihan ookoo!

Sanoin Annille muistaakseni koetta edeltävänä iltana, että mua jotenkin hirvittää siksi, että koko ajan kun mä ajattelen itseäni siellä kokeessa, niin näen itseni itkemässä. Mielikuvissani itkin tietysti epäonnistumista, sitä, ettei saatu koularia ja kaikki muut sai, ja me oltiin ainoat, jotka ei onnistuttu, ja kaikki se tehty työ olisi valunut hukkaan, enkä minä enää jaksaisi yrittää uudestaan...

Ja, no, itkinhän minä siellä kyllä sitten, aika paljonkin, mutta ihan muista syistä. Varmaan mulle lähetettiin tarkoituksella joku etiäinen, että oppisin jotain tärkeää elämästä (:

Me oltiin kolmesta alokasluokan koirasta toisena suorittamassa. Mua jännitti aivan hurjana. Se oli outoa, koska mä en ole jännittänyt kokeita about sataan vuoteen nimeksikään. Edellistä koiraa odotellessa menin jo muusta seurueesta kauemmas, steppasin edestakaisin, mietin, milloin pitäisi ottaa koira autosta, sydän hakkasi ja rintaa kylmäsi ja oli inhottava olla. Sitten tuli ilmoitus, että voidaan mennä.

Huhhuh, tästä lähtee.

Kaivelin unenpöpperöisen Benjaminin Pikku-Kallen kontista, ja lähdettiin kävelemään kohti rataa, johon onneksi oli sen verra kävelymatkaa, että Benny ehti heräillä, pissailla ja vähän lämmitellä itseään (liian vähän, I know, mutta työstän tätä). Hakuradalle kuljettiin pätkä metsää pitkin, merkattua reittiä. Saavuttiin tuomarin tykö, ja ilmoittauduttiin. Tuomari selitti kupletin juonen ja esitteli radan ja merkit, ja sanoi sen sykettä nostattavan lauseen "Ajanotto alkaa kun annat koiralle lähtökäskyn." Selvä homma.

Otin Bennyn viereen ja laitoin sen haistelemaan ensin oikean, ja sitten vasemman puolen. Se tuntui ottavan paremmin hajua vasemmalta puolelta, joten laitoin sen ensin etsimään oikean (Johannan ohje, muuten se ei enää välttämättä suostuisi tarkistamaan sitä toista etukulmaa, jos ei saanut sieltä hajua). No, oikea etukulma tarkastettiin hyvin nopeasti, ja koirasta kyllä näki, että se ei sieltä hajua saanut, vaikka kävi tarkastamassa, olisi lähtenyt etenemään pitkälle rataa eteenpäin. Kutsuin pois, kehuin ja laitoin seuraavaan etukulmaan. Ihan hyvin upposi - mutta sitten lähtikin huitelemaan radan ulkopuolelle, josta tuomari heti sanoikin. Kutsuin koiraa takaisinpäin, jolloin se tulikin mun luokse. Meinasin hätääntyä. Voieivoieivoiei... Kaikki oli sanoneet, että alokasluokassa on melkein poikkeuksetta maalimies toisessa etukulmassa. Koska olin varma, ettei se ollut oikealla, otin noin viisi askelta eteenpäin, ja lähetin koiran uudestaan vasemmalle. Liikuin hyvin verkkaiseen.

Pian alkoikin kuulua tomera ja hyvä haukku, joten sinne lähdettiin näytölle! Jes, eka ukko löydetty! Koira haltuun, takaisin keskilinjalle, ja ei kun uudelleen pistottamaan. Jälleen Johannan ohjeiden mukaan etenin radalla aika reippaasti, mutta olen tunnetusti uskomattoman surkea liikkumaan metsässä (olen oikeasti kerran eksynyt HAKUREENEISSÄ merkatulla radalla, ettäjotta...), ja pistottelin koiraa kyllä huolimattomasti, enkä lukenut rataa yhtään. Kauhukseni tajusin pian, että noin parinkymmenen metrin päässä näkyy jo satasen kyltti, eli hakualue oli lopussa, ja toinen ukko löytämättä! Taas meinasi iskeä paniikki.

No, ei mitään, koira vaan haltuun ja näyttämään, mistä hajuja tulee. Oikelta puolelta ei taas hajua tullut, joten pistotin vasemmalle. Lähti hyvin, etsi - mutta ei ilmaissut. Ei hiivatti... Onneksi kuitenkin sen verran uskoin oman koira lukutaitoihini, että luotin viimeisen maalimiehen olevan vasemmalla. Otin sen muutaman askeleen eteenpäin (oltiin ihan takalinjalla), ja lähetin koiran uudelleen vasempaan reunaan, vähän takaviistoon. Lähti taas hyvin, ja juoksi suurelle kivelle, jonka luona alkoikin sitten juosta häntä kippurassa ympäri, ympäri, ympäri... Epätoivoisesti liikuttelin suutani äänettömässä "Hauku, hauku, hauku nyt..." -pyynnössä, ja viimein alkoi myös haukku! Pikkuisen pätkivä sellainen, mutta perille asti päästiin kuitenkin. Maalimies oli suljetun roskiksen sisällä. Toinen maalimies ja aikakin oli riittänyt. Jes!

Tuomarilta tuli ihan aiheellista palautetta vähän huolimattomasta ohjauksesta ja sen semmoisesta, mutta toisaalta olin tästä palautteesta myös ihan aidosti kiitollinen, ja sanoinkin tuomarille, että jännitti aivan kamalasti, ja että tämä kokemus kyllä nyt myös selkeytti paljon sitä, että millainen koetilanne on, ja mitä se koiralta ja ennen kaikkea ohjaajalta vaatii. Henkilöetsinnästä 158 pistettä.

Olin superhelpottunut, sillä henkilöetsintä oli jännittänyt ylivoimaisesti eniten.

Seuraavana olisi kuitenkin vuorossa esineruutu, ja siinä meidän viimeisin reeni metsäolosuhteissa oli mennyt aivan käsittämättömän surkeasti... Olin yrittänyt epätoivoisesti paikkoa tätä asiaa ihan omalla kotipihalla, ja siinä se jo saatiin hivenen paremmalle mallille. Silti jännitti kyllä, ja mietin, että no, syteen tai saveen. Mentiin paikan päälle ja ilmoittauduttiin, ja tuomari selitti taas miten homma toimii. Kysyin pari varmistavaa kysymystä selittäen, että ensimmäinen kokeeni. Tuomari selvitti oikein mielellään, mikä oli mukavaa.

Aloitettiin suoritus. Vein koiran etulinjalle. Tuulta ei juuri ollut, joten ajattelin, että lähdetään vain etenemään linjalla systemaattisesti. Etsintäkäskyn saatuaan Benny lähti kyllä heti, mikä oli hyvä merkki. Se kulki reippaasti ravaten jonkun matkaa - mutta yllättäen pysähtyi. Taas meinasi iskeä epätoivo. Pliis, älä tee tätä nyt, jooko... Olin kuitenkin ilmeisesti juuri sen verran puun oksan takana, että Benny ei mua sieltä nähnyt, ja jatkoikin etsimistään varsin reippaasti ja määrätietoisesti. Vähäksi aikaa se hävisi näkyvistä. Mietin, kutsunko sitä. Päätin odottaa. Kohta se laukkasikin kohouman takaa - ja sillä oli selvästi jotain suussaan! Odotin siinä, hymyilin kuin Naantalin aurinko, ja Benny luovutti pienen leluhiiren kauniisti istuen mun eteeni.

Kuunneltiin tuomarin arvostelu, ja Bennyn etsintä oli hänen mielestään ollut aivan moitteetonta - täydet 30 pistettä! Siinä vaiheessa tuli itku. Onneksi oli paikalla Anni, joka tosin taisi vähän itkeä tirauttaa myös, ja tuomari ja paikalla ollut katsoja sanoivat, että ei saa nyt, kun heitäkin alkaa itkettää. Sen jälkeen ei jännittänyt enää ollenkaan. Olin tosi luottavainen tottiksen suhteen, sillä siinä kyllä Bennyn tason tiedän, tiedän sen puutteet ja epävarmuudet, sitä on reenattu periaatteessa "kokeenomaisena" paljon. Pahin oli takana, loppupäivästä sain vain nauttia täysillä, koska olin tottiksen suhteen luottavainen, ja meillä oli maastosta jo kasassa 188 pistettä.

Oltiin tottiksessa viimeisten kolmen koirakon voimin niin, että tarkoitus oli pyöritellä meidän vuorotellen. Järjestyksessä eka koirakko oli menossa tottikseen, toinen paikkamakuun ja minä ja Benny odottelemaan vuoroamme. Niinpä vein Bennyn autoon - ja sain hakea sen sieltä saman tien pois, sillä ensimmäisenä suorittamassa ollut koirakko keskeyttikin homman jo heti ekaan seuraamiseen. Hieman paniikissa laitoin koiralle rensselit niskaan, virittelin, ja seuruuttelin kentälle. Tottis alkoi. Laukauksiin Benny ei reagoinut mitenkään, kauniisti jatkoi hommia. Seuruu oli hyvin Bennya itseään - ei mikään huikea ja näyttävä spektaakkeli, mutta sateesta huolimatta tasaisen varma ja hyvä. Olin siihen tavattoman tyytyväinen!

"Äiti silmään menee vettä koko ajan."
Liikkeestä istuminen oli vähän kökkö. Tai siis muuten jees, mutta koira meni maahan, ja koska allekirjoittaneella on vähän enemmän tuota toko- kuin pk-koetaustaa, niin tämän huomatessani käännyin ja annoin koiralle uuden käskyn ja reilun vartaloavun. Tästä tuomari sanoikin, että kannattaa vaan jättää se väärään asentoon, paremmat pisteet siitä saa niin. Oppia ikä kaikki!

Liikkeestä maahanmenossa ei ekalla meinannut lähteä seuraamaan, kun olin niin pontevasti antanut istumiskäskyn aiemmin, mutta toisella kehoituksella lähti oikein mukavasti seuruuseen, meni hienosti maahan ja tuli valtavan hienosti luo! Tämäkin on kyllä Bennylle aika varma liike, ja se suoriutuikin siitä erinomaisen hyvin.

Sitten oli vuorossa noudot. Ekana tasamaanouto, jossa tässäKIN on menty vähän ylä-alamäkeä Bennyn kanssa aina. No, tällä kertaa ei ongelmia. Palauttaahan se saisi reippaammin (nyt ravasi), mutta olen kyllä aivan todella tyytyväinen, että se lähti reippaasti, nosti kapulan ja ylipäätään toi sen mulle. Ja vielä aika selvästi itseensä tyytyväisenä, jos nyt ei sitten laukalla kuitenkaan. Hyppynoudossa mokasin vähän itse. Jäin nimittäin vähän sillä tavalla linjaan hyppyyn nähden, että koira näki mut heittämäni kapulan luota aivan suoraan, ja koska sillä on vähän tahmonut tuo kapulan kanssa hyppääminen - erittäin todennäköisesti siksi, että koirapoloni on aivan umpijumissa, ressukka... - katsoi se, että tästähän pääsee suoraan mutsin luo, joten suoraan tästä tulen. Vähän oma mokani. Estenouto oli myös aika jees, lähti hyvin, mutta näin, että arpoi vähän kapulalla, kuitenkin otti sen - ja kiipesi takaisin käytännössä melkein ilman minkäänlaista vauhtia. Huh!! Kaunis palautus, reipas poika.

Näin hän menee...
...ja näin hän tulee.
Sitten oli vielä meidän bravuuri ja samalla tulikoe, eli eteenlähetys. Koiralle ennakoiva merkki, josta se jo skarppasi silminnähden. Seuruu oli aavistuksen väljä minusta, mutta tuomari ei sitä moittinut. Eteenlähetys oli nopea ja varma, ja maahan se meni muuten yhdestä käskystä ja hyvin!! Ai vitjaaaaaa.... Olin aivan sydämet silmissä, kun menin pyytämään sitä perusasentoon. Hieno koiro!!

Paikkamakuussa ei mitään moitetta, se on Bennylla vahva ja varma, ja kaikenlaisella ja -moisella häiriöllä ja häiriöttömyydellä on sitä harjoiteltu. Se ei jännittänyt, mutta aina se tietysti on inhaa, kun ei näe omaa koiraansa. Pitäisi sentään olla asennettu kisaajille pieni peili, josta näkevät koiran. 

Mentiin kuuntelemaan sitten palaute, ja siellä oli joku erittäin hyvä, joku hyvä, joku tyydyttävä... Eteenlähetys oli erinomainen < 3 Samoin taisi olla myös paikkamakuu. Siitä huolimatta leuka loksahti kun loppupisteiksi ilmoitettiin 81 pistettä, koska siinä vaiheessa tajusin, että loppupistemäärä oli lyhyellä matikalla 269 pistettä, eli sieltähän se koulari oli tullut! Ei voi olla totta!! Ja itku pääsi taas. Ihanaa, miten ihmiset tuli onnittelemaan ja kehumaan kun näkivät, miten iso juttu tää oli mulle. Ihan huikea tunne, ja sillä kyllä porskutettiin pitkälle - ja oikeastaan porskutetaan välillä edelleen.

No kävi sitten niin, että kummasti tuo reeni-into palasi mukaan kuvioihin :D Mutta ihan itseni takia päätin, että laji me vaihdetaan EK:hon. Siinä hakurata on aina sen 100 x 100 m, joten sitä sentään voin yrittää opetella lukemaan ja handlaamaan parhaani mukaan (; Pudotetun esineen etsinnän opettelu on jo aloitettu, samoin tarkkuusetsinnän alkuopettelu. Jäljestäminen jäänee ensivuoteen, riippuen vähän säistä, ja toki meidän haussa, esineruudussa ja tottiksessakin on vielä petraamista! 

Benny sai kiitokseksi kaukorapsutuksia.
Mutta hyvä tästä tulee, niin uskon < 3

Raisan kanssa käytiin sitten viikon päästä tuosta tokomestiksissä, mutta se postaus myöhemmin, menee muuten ihan överiksi!

Ensikertaan!